Luuta-Liisa.
Vaikkakin Luuta-Liisan aika enimmäkseen meni hankkiessa muille seutulaisille ja kyläläisille luutia, ei hän silti koskaan unohtanut lakasta omaa kynnystänsä, missä työssä puhdas omatunto oli hänen paras luutansa. Hän oli merkillinen poikkeus — ja erityisesti onnellinen sellainen — useimmista ikäisistänsä ja säätyisistänsä naisista, varsinkin yhdessä asiassa: kielittelyssä. Hän ei milloinkaan lausunut pahaa sanaa, olipa kysymys muiden tai hänen omasta kohtalostaan, miten katkera se välistä olikin, vaan säännöllisesti oli hänellä — kuten sanotaan — kieli hampaan takana.
Se olikin sananmukaisesti totta, Jumala armahtakoon! Hänen muinen niin kauniista hampaistaan oli nimittäin jälellä enään yksi ainoa, joka pitkänä ja kapeana törötti siinä kaikessa yksinäisyydessään kuten muistomerkki todistamassa kaiken katoavaisuutta. Vanha, harmaja ja kurttuinen hän oli niinikään, ja kun näki hänen eteenpäin kumartuneen, pitkää seivästä vastaan kallistuneen vartalonsa, etenkin sivuasennossa sisäänpainuneen suun ja miltei leukaan koskettavan nenän yhteydessä ja takkuiset hiukset — näki hänet loitompaa tummaa metsänsisustaa vastaan keräämässä aineksia niukkaa voittoa tuottaviin teoksiinsa, sai täydellisen kuvan lastensatujen havainnollisesta noidasta. Mutta jos häntä läheni, sai kokonaan toisen vaikutuksen. Lapsellisempia ja hyvänsävyisempiä silmiä ei ollut kellään kuin Luuta-Liisalla. Niissä saattoi toisinaan huomata välähdyksen, jossa oli jotakin sellaisen ihmisen alistuvaisuudesta, joka on tullut sisälliseen selvyyteen omasta itsestänsä ja sen mukaisesta elämästä.
Meren pohjassa on kirkas, hohtava helmi, vaikkakin simpukan kuonossa. Ihmissielunkin syvyydessä on välkkyvä helmensä, joka, huolimatta kuoren kehnoudesta, ei sen vuoksi ole vähemmän oikea. Senvuoksi huomasivatkin harvat, että Luuta-Liisa oli vanha ja ruma.
Hän on nyt kuollut, mutta muistonsa elää. Onnellinen hän, jonka työ ansaitsee muistamista!
— — —
Oli jouluaatto. Nuori tehtaanpappi istui työhuoneessaan, ja hänen edessään pöydällä oli jouluaamun saarna äsken valmistettuna. Ja siinä oli myöskin joululahja, joka enemmän kuin oikeutetun levon nauttiminen hyvin tehdyn työn perästä elähytti hänen sieluansa suurimman onnen tuntemisella. Tämän tunteen valtaan hän kokonaan antautuikin odotellessa sitä hetkeä, jolloin vaimonsa tulisi hänelle ilmoittamaan, että joulukuusen kynttilät olivat sytytetyt.
Ja kuitenkin säteili hänen sisimpänsä tällä hetkellä valoa, jonka loiste ruumiillisista silmistäänkin tuntui ikäänkuin valaisevan hänen muuten tummaa huonettansa kirkkaudella, joka kilvotteli illan merkillisen tähden kanssa.
Se tuikki jo, vaikkei iltarusko vielä ollut lopettanut valaistustansa kirkasjäisillä ulapoilla ruusun ja purppurinvärisistä tummimpaan punasinervään ja mustaan vasten valkoreunuksisten rantojen metsäntummuutta. Huurteessa säkenöivän, villaisen koivikon takana tai kuusikon ryhmyisten huippujen välissä näköpiirin reunalla, vaihtelivat värivivahdukset sitä vastoin kullalta ja smaragdilta, josta yhä useammat tähtöset levittivät liekehtivät soihtunsa, kunnes vihdoin lukemattomina peittivät taivaankannen. Luonto oli vaipunut uinumaan, tyyneenä ja hiljaisena, varpuset kauralyhteessä niinikään. Punatulkutkin olivat seuranneet niiden houkuttelevaa esimerkkiä, sittenkun ne vanhasta omenapuusta ikkunan edessä olivat raskailla vakoilevilla liikkeillään varistaneet kokonaisen kuurapilven, kunnes olivat saaneet sopivan ja vakituisen paikan vaistoansa varten.
Mutta mitä enemmän iltahetki ilmiöineen solui ohitse, sitä virkeämmiksi ja valoisammiksi muuttuivat papin ajatukset. Ne ryhmittyivät muistossa erään kuvan ympäri, joka hänen aikaisimmasta lapsuudestaan oli välittömästi liittynyt hänen elämänsä jaloimpiin vaikutuksiin. Ja kuitenkin oli tuo kuva ainoastaan vanhan, vaatimattoman ja jokapäiväisen palvelijattaren. Kadotettuaan äitinsä, oli hän ollut hänellä äidinsijaisena. Ja miten hienolla, hellävaraisella huomioonottavaisuudella hän olikaan ottanut hänen elämänsä hoitaakseen!
Se oli alkanut saduilla, jotka kaikessa viattomuudessaan aina olivat sisältäneet ajatussiemenen, josta nuorukaiselle oli versonut rikas, siunausta tuottava kypsyys. Ja ylioppilaaksi tultuaan hän lupa-aikoina opintojen ahkeran uurastuksen jälkeen aina löysi hänen terveessä ymmärryksessään ja lämpimässä sydämmenlaadussaan tyynnyttävän hoivan ja oivallisen ratkaisun elämän monelle arvoitukselle, joita oppi ei pystynyt selittämään. Hän oli ja pysyi hänen ”pikku äitinään” ja hän hänen ”kultapoikanaan”.
Mutta eräänä loma-aikana, joululupana päälliseksi, tuli hän vasten tavallisuutta kotiin synkkänä ja masentuneena. Hänen piti nimittäin itse joulunaattona täyttää eräs taloudellinen velvollisuus, laillisen muodon taipumattoman tavan pakottamana. Sitä ”Sesam, aukene”, joka tässä kunnianasiassa olisi osoittanut hänelle tyydyttävän ja pelastavan keinon, hän ei ollut onnistunut löytämään. Kun välttämättömyys rajoittaa kaikkea inhimillistä kykyä, parastakin, silloin ei aina auta kunniantunto eikä rehellisyys. Ollen huolissaan opintojensa jatkamisesta kärsi hän katkerasti, vaikkakin tottuneena vastuksiin ja murheisiin. Ja hänen kanssaan ei kärsinyt vähemmän ”pikku äiti”. Isän, tuon itsevaltaisen, ”ankaran tehtaanhoitajan” puoleen hän ei tahtonut kääntyä. Mutta sen teki ”pikku äiti”. Hänen hartaat rukouksensa toisen siveellisestä velvollisuudesta osottaa ihmisellistä sääliä kohtasivat kuitenkin nyt kuten ennenkin ainoastaan tuon saman, tavallisen vastineen: ”Minä sain nuorena suoriutua omin neuvoin, siksi pitää pojankin tehdä samoin”.
Silloin sanoi ”pikku äiti” irti palveluksensa ja muutti kodista, jossa oli uskollisesti palvellut yli 40 vuoden, sillä se oli vanhaan, hyvään aikaan, kun palvelijat samassa paikassa enemmän laskivat palvelusvuosia kuin vuosipalkkaa. Monivaiheinen jouluilta tuli ja sen kera murhe, joka ”kultapojalle” vaihtui mitä odottamattomimpaan iloon. Toinen oli suorittanut hänen velkansa, mutta kuka? Sitä ei tiennyt kukaan.
Joulunaatto toisensa perään meni sen jälkeen tavallista kulkuansa, ilman että hän tiedusteluistaan huolimatta onnistui saamaan mitään varmuutta, kuka oli ollut hänen pelastajansa. Ja yhtä selittämätöntä oli monelle, miksi ”pikku äiti”, jolla useita vuosia oli talletettuna paksu säästöpankkikirja, vetäytyi vanhaan, rapistuneesen karjahuoneesen, koki kovaa ja laahusti luutineen ja niinimattoineen, vaikka hänellä olisi voinut olla paljon parempaa. Mutta vuosien kuluessa ”pikku äidistä” tuli ”Luuta-Liisa”.
Niin koitti hänelle oikea onnen-päivä. ”Kultapojan”, joka sitten tuon joulunaaton ei ollut käynyt kotiseudulla, piti tulla kotiin opintonsa päätettyään ja ryhtyä tehtaan papinvirkaan. Mutta se tuliaistervehdys, jolla Liisan piti ottaa hänet vastaan ja josta hän oli niin suuresti iloinnut, tuli myöskin hänen jäähyväisiksensä elämälle.
Hän, tulija, saattoi kumminkin tehdä hänelle viimeisen palveluksen, ja se oli samalla hänen ensimmäinen papillinen toimensa.
Ennenkuin Liisan elonkipinä ainiaaksi sammui, ehti hän kuitenkin lahjoittaa hänelle lämpimimmän siunauksensa ja — perintönsä:huolellisesti käärityn ja sinetillä suletun käärön, jota saaja ei kuitenkaan saisi avata ennenkuin seuraavana joulunaattona.
Ja sitten kun oli sulkenut hänen silmänsä, meni hän lahjoineen, mutta hän oli antanut myöskin toisen eikä vähemmän kalliin: neuvon — niin pappi kuin hän olikin — kuolla arvokkaasti. Niinkuin hän ennen oli opettanut häntä arvokkaasti elämään.
Ja nyt hän oli avannut hänen testamenttinsa. Se sisälsi vanhan raamatun, ja hänen käännellessään sen kellahtavia, kuluneita lehtiä, näki hän äkkiä niiden välissä paperin, taikakalun, joka osoitti, että pelastava ja salaperäinen apu kaukaisena joulunaattona, samoin kuin testamentti, oli lähtenyt samasta anteliaasta kädestä.
Pappi vei kirjan huulilleen ja suuteli sitä hartaalla kunnioituksella. Se oli siis keventääkseen hänen murhettansa, kun hän vanhuutensa päivinä niin tyynesti, alttiisti ja tyytyväisesti oli antautunut pitkien vuosien ponnistuksiin, vaivannäköön ja puutteisiin.
Ja mitä enemmän hän tuota ajatteli, sitä enemmän tämä — ulkonaisessa suhteessa niin vähäpätöinen ja mitätön nainen — näyttäytyi tosi jalouden ja inhimillisen suuruuden esikuvaksi. Hänen ajatuksiinsa yhtyi vasten tahtoa runoilijan: ”Mitä suurta tapahtuu, tapahtuu hiljaisuudessa”. Sillä suurta on voida kantaa kieltäymystä, tuntematta sen painoa, suurta voida tehdä hyvää, ei palkan vuoksi, vaan hyvän itsensä tähden.
Ja nuori pappi istui siinä, käänteli ja katseli lahjaansa tunteiden hänen sisimmässään paisuessa yhä rikkaammiksi ja täyteläisemmiksi samalla kuinmyöskin sydämmellinen kiitollisuus — joskin syvästi kaihonsekainen — nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes lopulta täytti hänen silmänsä kostealla väikkeellä.
Ja tämä sisäinen yltäkylläisyys puhkesi vihdoin sanoihin, syviin ja lämpimiin: ”Jospa moni voisi merkitä opintojensa jatkumisen sellaisten kirjanmerkkien ansioksi, tällaisten jalojen tekojen todisteena, miten opettavaa — erityisesti sille pöyhkeilevälle opille, joka huolimatta kaikista tiedoista ei kuitenkaan voi pukea niitä sivistykseen, elämän korkeimpaan todelliseen sivistykseen: sydämmeen.
Suomen Kansa no 29 22.2.1901.
