Kauhea yö.
Kirj. Enrico Castelnuovo.
(Suom. „Lukutuvalle”.)
Erään italialaisen rautatielinjan varrella on kolme pientä asemaa, joita lyhykäisyyden vuoksi saatamme nimittää A., D. ja E.
On tukehduttavan lämmin elokuun ilta. Kuu, jota osaksi peittää keltaisenpunainen pilvi, laskeutuu vähitellen taivaan rantaa kohti. Pohjoisessa näkyy mustia ukkoispilviä, joita kirkkaat salamat tuon tuostakin halkaisevat.
Asemapäällikkö D:n asemalla, signor (herra) Favari on ahkerassa työssä toimistossaan. Hän istuu hikisenä ja väsyneenä sananlennätinkoneen ääressä paitahihaisillaan ilman kaulustinta. Hänellä on koko päivän ollut tulinen kiire, sillä telegrafisti on sairaana ja hänen on täytynyt toimittaa myös tämänkin tehtävät. Mutta nyt on jo päivän työ päättynyt ja asemapäällikkö ajattelee mielihyvällä, että hän kohta saisi lähteä levolle, kun vaan molemmat iltajunat n:ro 44 A:sta ja n:ro 105 E:stä olisivat sivuttaneet D:n aseman. Juna n:ro 44 on myöhästynyt ja pidättää siten myöskin junan n:ro 105, joka lähtee E:stä vasta sitte, kun edellinen on sinne saapunut. Kello on 11.
Vihdoin sähköitetään A:sta, että juna n:o 44 on lähtenyt.
Melkein samassa saapuu E:stä seuraava sähkösanoma:
„Jos voisitte D:ssä pidättää junan n:ro 44, niin lähetän junan n:ro 105.”
Ajatellen niiden matkustajani kärsimättömyyttä, jotka odottivat junassa n:ro 105 ja tahtoen tehdä kaikille mieliksi sähköitti signor Favari heti:
„Pidätän 44. Lähettäkää 105.”
Heti saapuu E:stä sähkösanoma:
„Juna 105 on lähtenyt.”
„No, nyt kaikki hyvin”, ajattelee asemapäällikkö tyytyväisenä. Ottaa nutun päällensä, pyyhkii hikeä otsaltaan ja lähtee asemasillalle kävelemään.
Kauhea rajuilma on tulossa. Asemamies Bartolomeo astuskelee pitkillä askeleilla pitkin asemasiltaa. Merkkilyhty, jota hän kantaa kädessään, luo punaisen juovan hänen eteensä.
„Onpa nyt kauhea ilma”, mutisee hän itseksensä. Ja hän on aivan oikeassa. Ukkonen jyrisee juuri aseman kohdalla, myrsky ryöpyttelee tomupilviä maasta ja huojuttelee puiden latvoja. Odotushuoneessa ei ole ainoatakaan matkustajaa; ja kukapa tämmöisellä rajuilmalla lähtiskaan matkalle.
Asemapäällikkö lähenee Bartolomeoa ja sanoo hänelle: „Juna 44 ja juna 105 sivuuttavat toisensa täällä tänä iltana.”
„Kuinka se olisi mahdollista, sillä eihän n:ro 44 seisahdu...”
„...kuin muutaman minuutin sen kyllä tiedän. Mutta tänä iltana täytyy sen täällä odottaa n:ro 105 tuloa.”
„Mutta eihän n:ro 44 ollenkaan seisahdu.”
Bartolomeo on varmaankin päästä pyörällä — arvelee signor Favarin; mutta kuitenkin nousevat hiukset pystyyn hänen omassa päässänsä.
„Lurjus”, ärjäsee hän, „eikö se seisahtanut eilenkin?”
Bartolomeo pysyy vaan tyynenä ja sanoo: „Eilen illalla se kyllä seisahtui, mutta tänään ei enään tule seisahtumaan”, sanoo hän ja vie hämmästyneen asemapäällikön odotushuoneesen, jossa on nähtävänä seuraava ilmoitus: „Elokuun 5 päivästä alkaen ei juna n:ro 44 enään pysähdy D:n asemalla. Rautatiehallitus.”
„Ja tänään on elokuun 5:des päivä”, sanoi Bartolomeo.
Signor Favari oli tämän unhottanut, ja nyt huomaa hän minkä kauhean erehdyksen hän oli tehnyt ja käsittää, mikä hirvittävä onnettomuus on tulossa.
„Joutuun!” huudahtaa hän vapisevalla äänellä. „Kiiruusti antamaan pysähdysmerkki junalle n:ro 44, joka varmaankin kohta on täällä.”
Hän syöksyy ulos asemasillalle, työntäen edellään Bartolomeon; joka mutisee: „Kuinkahan tässä käynee!”
Samassa silmänräpäyksessä kuuluu kimakka vihellys, ja juna n:ro 44 kulkee salaman nopeudella aseman ohi.
„Pysähtykää, pysähtykää!” kirkuvat asemapäällikkö ja Bartolomeo kilvassa, mutta junassa ei kukaan kuule heidän huutoaan.
Miehet katsovat kauhistuneena toisiinsa. Oliko tämä unta, vai todellisuutta?
Molemmat junat syöksyvät vastakkain 50 kilometrin nopeudella tunnissa ja kauvan ei voi viipyä, ennenkuin välttämätöin yhteentörmäys tapahtuu. Pari minuuttia vielä, tahi ehkä vaan yksi, niin molemmat veturit iskevät toiseensa kiini ja vierivät radalta. Särkyvien vaunujen ryske ja ulossyöksyvän höyryn sihinä tulee sekoittumaan haavoitettujen valituksiin ja kuolevien viimeisiin huokauksiin ja onnettomuuden estämiseksi ei voida tehdä mitään.
Viimeinenkin tähti on kadonnut taivaalta, suuria sadepisaroita rupeaa putoilemaan ja salamat luovat kamalan kohteensa asemapäällikön ja Bartolomeon kuolonkalpeille kasvoille.
Äkkiä lähtee asemapäällikkö juoksemaan A:ta kohti. Miksi? Hän ei tiedä sitä itsekään. Hän ei enään tajua mitä hän tekee.
Sade valuu virtana maahan, ukkonen jyrisee, myrsky repii puita juurineen maasta ja katkoo sananlennätinpylväitä, mutta signor Favari ei näe, eikä kuule mitään, vaan juoksee yhä eteenpäin.
A:n jaD:n välisistä kymmenestä kilometristä on hän jo juossut kolmanneksen, vaan ei vielä näy merkkiäkään onnettomuudesta. Ja kuitenkin olisi yhteentörmäyksen pitänyt tapahtua noin kolmannella eli neljännellä kilometrillä D:stä. Olisivatkohan nuo sähkösanomat vaan kauhea uni! Ei, valitettavasti. Signor Favarin mieleen on painunut joka kirjain noista sähkösanomista ja hän näkee yhä silmillään tuon kauhean junan, joka syöksyi aseman ohitse, kuulematta hänen huutojaan.
Varmaankin on onnettomuus tapahtunut kauempana. Ehkä tuolla ratavartian tuvan vaiheella. Ei sielläkään. Onko hän hämmästyneenä lähtenyt juoksemaan väärälle suunnalle? Ei, tunteehan hän tien, ja numerot ratavahtien mökeissä osoittavat hänen olevan oikealla tiellä.
Kuinka kauvan signor Favari siten on juossut, sitä ei hän itsekään tiedä. Sen hän vain tuntee, että hän ei voi pysähtyä, vaikka läpimärät vaatteet estävät hänen kulkuaan, vaikka jalkansa joka askeleella vajoavat syvälle märkään hiekkaan ja sydämensä tykyttää niin rajusti, kuin tahtoisi se tunkeutua ulos hänen rinnastaan.
Hän lankeaa ja nousee ylös, pudottaa lakkinsa ja juoksee yhä eteenpäin. Salamat käyvät yhä harvemmiksi. Sade lakkaa vähitellen ja tyyntyy myrskykin.
Äkkiä näkee signor Favari edessään kirkkaan valon ja mustan liikkuvan varjon.
Samalla taholla, josta valo tulee, näkyy merkki: „Onko rata vapaa?”
Kohta sen jälkeen näkyy D:stä päin toinen merkki: „Vapaa!”
Kimeä vihellys kuuluu, kaksi tulista silmää näkyy ja maa vapisee kiitävän junan alla.
Onneton asemapäällikkö hypähtää äkkiä syrjään, ja samassa vaipuu tunnotonna maahan. Juna melkein koskee häneen ohitse kiitäessään.
Kun signor Favari seuraavana aamuna heräsi, oli hän E:n asemapäällikön luona, joka hänelle kohta selitti, miten onnettomuus oli vältetty.
Juna n:ro 105 oli todellakin lähtenyt, mutta kauhean rajuilman tähden oli junankuljettaja katsonut parhaaksi peräytyä takaisin asemalle. Tuskin oli juna palanut asemalle, kun kaikkein hämmästykseksi juna n:ro 44 saapui. Mitään onnettomuutta ei tapahtunut kun junat olivat eri radalla.
Kun myrsky oli tyyntynyt, oli juna n:ro 105 lähtenyt, ja oli vähällä, ettei juuri tämä sama juna ajanut signor Favarin yli. Hänet löydettiin seuraavana aamuna radan vierestä tunnottomana.
Ankara kuume kohtasi signor Favarin ja piti hänet kauvan vuoteen omana. Hän tosin sittemin parantui. Mutta tuon kauhean yön muisto saattoi hänen eroamaan virastaan. Hän ei koskaan matkusta rautatiellä ja rautatienkiskojen näkeminenkin saattaa moneksi ajaksi hänen mielensä kuohuksiin.
Lukutupa n:o 10 1898.
