Keisarinnan raha-arkku.
Kirj. Selma Lagerlöf.
(Suomennos „Lukutuvalle”).
Piispa oli kutsuttanut luokseen isä Verneaun. Kysymys oli hyvin ikävästä asiasta. Isä Verneau oli lähetetty saarnaamaan Charleroin tehdaspiiriin mutta hän sattui tulemaan sinne juuri suuren työlakon aikana, jolloin työmiehet olivat jokseenkin villejä ja vallattomia. Hän kertoi piispalle että hän heti „mustaan maahan” tultuaan sai eräältä työväen johtajalta kirjeen huomautuksella että he kernaasti halusivat kuulla hänen puhuvan, mutta jos hän saarnassaan uskaltaisi mainita jotain Jumalasta — joko suoraan tai kiertelemällä — syntyisi kirkossa hänelle ehkä vastenmielinen hälinä. „Ja kun minä nousin saarnatuoliin ja näin seurakunnan”, isä Verneau sanoi, „en ensinkään epäillyt heidän toteuttavan uhkaustaan”.
Isä Verneau oli pieni, elähtänyt munkki. Piispa silmäili häntä kuten jotain ala-arvoista olentoa. Tuollainen ajelematon, hiukan ruokoton, mitättömän näköinen munkki on varmaankin arka. Hänhän pelkäsi yksin piispaansakin.
„Minulle on ilmoitettu”, piispa sanoi, „että noudatitte heidän toivomustaan. Mutta minun ei kai tarvinnne huomauttaa, että...”
„Herra”, keskeytti isä Verneau. „Luulin kirkon tahtovan, jos mahdollista, välttää häiritsevää mellakkata”.
„Kirkko, joka ei kärsi mainittavan Jumalan nimeä ...”
„Onko teidän ylhäisyytenne kuullut minun saarnani?”
Piispa käveli edestakasin rauhoittuakseen.
„Osaatteko sen?” hän kysäsi.
„Tietysti.”
„Antakaahan sitte kuulua, isä Verneau, aivan sellaisenaan, sanasta sanaan sellaisena kun se pidettiin Charleroissa.”
Piispa istahti keinutuoliinsa, isä Verneau jäi seisomaan.
„Kansalaiset!” hän alkoi tavallisella saarnanuotillaan.
Piispa kohautti olkapäitään.
„He pitävät siitä nimityksestä, teidän ylhäisyytenne”.
„Ei haittaa”, piispa virkkoi, „jatkakaa!” Piispaa puistatti; tuo nimitys oli kummallisella tavalla selittänyt hänelle aseman. Hän näki edessään tämän seurakunnan, „mustan maan” lasten joukon, joista isä Verneau äsken puhui. Hän näki joukon raakoja kasvoja, paljon ryysyjä, paljon villiä ilkamoimista. Hän näki kansan, jonka hyväksi ei mitään oltu tehty.
„Kansalaiset!” isä Verneau alkoi uudelleen. „Tällä maalla on keisarinna nimeltä Maria Teresia. Hän on erinomainen hallitsia. Hän on viisain ja oivallisin kuin Belgiassa milloinkaan on ollut.
Muut hallitsijat, kansalaiset, muut hallitsijat saavat seuraajia ja menettävät valtansa kuollessaan. Mutta ei suuri keisarinna Maria Teresia. Ehkä hän on menettänyt Itävallan ja Unkarin kruunun, ehkä ovat Brabant ja Limburg siirtyneet toisille herroille, mutta ei kuitenkaan Länsiflanderi. Viime vuodet olen asunut Länsiflanderissa, ja siellä ei vielä tänäpäivänäkään tunneta ketään muita hallitsijoita kun Maria Teresia.
Me tiedämme kuningas Leopoldin asuvan Brysselissä, mutta hän ei välitä meistä. Maria Teresia hallitsee yhä edelleen meren rannikolla. Varsinkin kalastajakylissä. Lähinnä merta hän on kaikkivaltiain.
Ei suuri vallankumous, ei keisarikunta eikä hollantilaiset ole voineet kukistaa häntä. Mitenpä he sitä voisivatkaan? Eihän kukaan ole tehnyt meren lasten hyväksi mitään, jota voitaisiin verrata hänen toimiinsa.
Mutta mitä kaikkea hän onkaan tehnyt rahvaalle dyneillä! Se on arvaamatonta, kansalainen!
Noin 150 vuotta sitten, ensimäisinä hallitusvuosinaan, matkusti hän kerran Belgian läpi. Silloin hän kävi Brysselissä ja Brugessa, hän kävi Liegessa ja Louvainissa, ja kun hän viimein sai kyliänsä suurista kaupungeista ja kuvilla kaunistetuista raatihuoneista, kävi hän myöskin rannikolla nähdäksensä merta ja dynejä.
Hänestä se ei ollut mikään hauska näky. Meri näytti hänestä niin suurelta ja mahtavalta, ettei ihminen voi taistella sitä vastaan. Hän huomasi rannikon olevan avuttoman ja suojattoman. Siellä olivat dynit, mutta meri oli jo ennen vyörynyt niiden yli ja voi sen tehdä vieläkin. Siellä oli myös muutamia sulkuja, mutta ne olivat särkyneet ja kokoonpainuneet.
Hän näki siellä uudelleen hiekottuneita satamia, hän näki siellä marsmaat, niin veden vaivaamina, että ainoastaan sara ja ruoko siellä kasvoivat, siellä hän näki myrskyn repimiä kalastajamajoja, jotka olivat rakennetut dynein alapuolelle, ikäänkuin olisivat heitetyt merelle, ja siellä hän näki köyhiä, vanhoja kirkkoja, jotka olivat muutetut merta pakoon kauas laajoille aavikoille juoksuhiekkaan ja rantakauran sekaan.
Suuri keisarinna istui kokonaisen päivän meren rannalla. Hän kerrotti itselleen tulvista ja niiden hävittämistä kylistä. Hän antoi näyttää itselleen paikan, josta kokonainen maakaistale oli vaipunut mereen. Hän soudatti ulapalle, jossa meren pohjassa seisoa törötti vanha kirkko. Hän antoi luetella itselleen ihmiset, jotka olivat hukkuneet, ja eläimet, jotka olivat joutuneet veden saaliiksi, silloin kuin meri viimeksi oli dynein sisäpuolella.
Koko päivän ajatteli keisarinna itsekseen: Miten minä voisin auttaa ihmisraukkoja dyneillä? Mutta minulla ei ole voimaa kieltää merta nousemasta ja laskemasta, en voi kieltää sitä rantoja uurtamasta. En myöskään voi asettaa tuulta tai kieltää sitä kaatamasta kalastajain venheitä. En voi saattaa kaloja heidän pyydyksiinsä tai muuttaa rantakauraa ravitsevaksi vehnäksi. Ei ole maailmassa ainoatakaan hallitsijaa, jolla olisi kylliksi mahtavuutta voidakseeen auttaa tätä köyhää kansaa heidän kurjuudestaan.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, keisarinna kävi messussa Blankenberghessä. Kaikki rannikkolaiset Dunkerquesta Sluisiin asti olivat tulleet sinne häntä katsomaan. Mutta ennen messun alkamista käyskenteli keisarinna ympäriinsä puhutellen kansaa.
Ensimäinen, jonka hän tapasi, oli Nieuportin satamavouti. „Mitä kuuluu kaupunkiisi?” keisarinna kysäsi. „Eipä muuta”, vastasi satamavouti, „kuin että Cornelis Aertsenin veneen vihuri viime yönä kaatoi ja hänet löydettiin tänä aamuna rannikollamme veneen kölillä ratsastaen”. „Sepä hyvä, että mies henkensä säilytti”, keisarinna sanoi. „Eipä niinkään”, satamavouti sanoi, „sillä hän oli mielipuoli kuin hänet maihin tuotiin”. „Pelostako?” keisarinna sanoi. „Niin”, virkkoi satamavouti, „siksi, ettei meillä Nieuportissa ole mihin luottaisi hädän hetkenä. Oernelis tiesi, että hänen vaimonsa ja pienokaisensa saisivat nälkään nääntyä, jos hän hukkuisi, ja se ajatus se lienee häneltä jären vienyt.” „Siis tarvitsette täällä dyneillä”, sanoi keisarinna, „jotain turvalaitosta.” „Juuri sitä”, vastasi satamavouti; „meri on petollinen, maa on petollinen, kalastus ja tienio ovat epävarmoja. Tarvitsemme jotain, johon voisi turvautua.”
Keisarinna kulki edelleen kunnes tapasi Heystin papin. „Mitäpä uutta Heystissä?” kysyi hän tältä. „Ei muuta uutta”, pappi vastasi, „kuin että Jacob van Ravesteyn on lakannut marsmaita ojittamasta, satamia kaivamasta, majakoita rakentamasta ja muistakin hyödyllisistä töistä, jotka hänellä olivat tekeillä.” „Mikäs hänelle tuli?” kysyi keisarinna. „Hän on saanut perinnön”, sanoi pappi, „mutta se on hänestä pienempi kuin oli odottanut.” „Mutta hänellähän on sitten jotakin varmuutta”, tuumi keisarinna. „Niin onkin”, pappi sanoi, „mutta kun hänellä on rahoja käsissään, niin hän ei uskalla ryhtyä mihinkään suuriin töihin, peläten etteivät ne kannattaisi.” „Siis tarvitaan jotain äärettömän suurta auttaakseen teitä, heystiläisiä”, arveli keisarinna. „Niin tarvitaankin”, pappi vastasi, „on äärettömän paljo tehtävää, eikä mitään voi tehdä ennenkuin tietää, että on äärettömän paljo mistä ottaa.”
Keisarinna käveli edelleen kunnes tapasi Middelkerken luotsivanhimman ja voi tältä kysellä kuulumisia. „Minulla ei ole muita uutisia kerrottavana”, vastasi luotsivanhin, „kuin että Jan van der Meer on joutunut huonoihin väleihin Luca Neerwindenin kanssa.” „Todellakin?” keisarinna kysäsi. „He ovat löytäneet salakarin, jota molemmat ikänsä kaiken ovat etsineet. He olivat vanhastaan kuulleet siitä kerrottavan, risteilleet merellä sitä etsien ja olleet kaiken aikaa ystävykset, mutta nyt löydettyään sen ovat he joutuneet epäsopuun.” „Siis olisi ollut parempi, etteivät he koskaan olisi sitä löytäneet”, keisarinna sanoi. „Parasta se olisi ollut”, tuumi luotsivanhin. „Siis, sen, mikä voisi auttaa teitä Middelkerkessä, pitäisi olla niin hyvässä kätkössä, ettei kenkään sitä löytää voi”, keisarinna sanoi. „Niinpä niin”, vanhus vastasi, „hyvässä kätkössä sen olla pitäisi, sillä jos joku sen löytäisi, syntyisi siitä vain vihamielisyyttä ja kinastusta taikka tulisi se käytetyksi eikä siitä olisi sitten enää mitään hyötyä.”
Keisarinna huokasi ja tunsi, ettei hän mitään voinut. Sitten hän meni messuun ja oli koko ajan polvillaan ja rukoili, että hän voisi auttaa kansaa. Ja luvallanne, kansalaiset, messun lopulla hänelle selvisi, että on parempi tehdä vähänkin kuin ei mitään. Kansan tullessa messusta seisattui hän kirkon portaille puhuakseen heille.
Ei yksikään länsiflanderilainen ikinä unhota miltä hän silloin näytti. Kaunis hän oli kuin keisarinna, ja puku oli hänellä keisarinnan. Hän oli pukenut päälleen kruunun ja viitan ja ottanut käteensä valtikan. Valkeaksi puuteroitu tukkansa oli nostettu ylös ja helminauha suurine helmineen välkkyi palmikossa. Puku oli punasta loistavaa silkkiä runsaasti koristettuna flamilaisilla pitseillä. Jaloissaan hänellä oli korkeakantaiset, punaiset kengät, joissa oli päkiän päällä suuret hohtokivisoljet. Sellaiselta näyttää hän vielä tänäkin päivänä hallitessaan Länsiflanderia.
Nyt puhui hän rannikkolaisille ja selitti heille halunsa.
Hän puhui heille siitä, miten hän oli miettinyt apuneuvoja auttaakseen heitä. Hän sanoi heidän kyllä tietävän, ettei hän voi pakoittaa merta olemaan tyynenä eikä kahlita tuulta, ettei hän voi tuottaa kalansaalista rannikolla eikä muuttaa rantakauraa vehnäksi. Mutta mitä hän, ihmisraukka, voi tehdä heidän hyväkseen, sen hän kyllä on tekevä.
Hänen puhuessaan olivat nämä kaikki polvillaan. He eivät olleet koskaan ennen tunteneet niin lempeän ja äidillisen sydämmen sykkivän heille. Keisarinna puheli heille heidän ahtaasta elämästään, ja se vaikutti heihin niin että rupesivat itkemään hänen osanottavaisuuttaan.
Mutta nyt, keisarinna sanoi, oli hän päättänyt jättää heille kassa-arkkunsa kaikkine aarteineen, mitkä se voi sisältää. Se on oleva hänen lahjansa heille kaikille, jotka olivat dyneillä. Se oli ainoa apu, minkä hän voi heille antaa, ja hän pyysi heiltä anteeksi sen pienuutta. Tätä sanoessaan vettyivät hänenkin silmänsä.
Nyt kysyi hän heiltä, tahtoivatko he luvata ja vannoa olla aarretta käyttämättä ennen kuin heidän hätänsä oli niin suuri, ettei se voinut enää suuremmaksi tulla. Ja vieläkin, tahtoivatko he vannoa, että antavat sen kulkea perintönä jälkeläisilleen, jos eivät itse sitä tarvinneet. Lopuksi pyysi hän jokaisen miehen erikseen vannomaan, ettei hän koettaisi anastaa aarretta itselleen ensin kuulustelematta koko kalastajakansan mieltä.
Tahtoivatko he vannoa! Kaikki he tahtoivat. Ja he siunasivat keisarinnaa ja itkivät kiitollisuudesta. Hän myöskin itki ja sanoi heille tietävänsä, että he tarvitsevat horjumattoman tuen, johon voivat luottaa ja loppumattomat aarteet sekä saavuttamattoman onnen, mutta sitä hän ei voi antaa heille. Hän ei koskaan ole ollut niin voimaton kuin täällä dyneillä.
Kansalaiset! Hallintoviisauden voimalla, joka tällä suurella naisella oli, on hän tietämättään onnistunut toimimaan enemmän kuin oli tarkoittanutkaan, ja juuri sen tähden voi sanoa hänen hallitsevan vielä tänäkin päivänä Länsiflanderissa.
Teitä kait huvittaa kuulla siitä siunauksesta, jonka keisarinnan lahja tuotti koko Länsiflanderille. Kansalla siellä on johon luottaa, jota se niin hyvin tarvitseekin, ja jota me kaikki niin tarvitsemme. Vaikka hätä olisi kuinka suuri, niin ei siellä ole mitään epäilystä.
Siellä kerrottiin minulle minkä näkönen keisarinnan kassa-arkku on. Se on samallainen kuin pyhän Ursulan lipas Brugessa, he sanoivat, mutta kuitenkin paljoa kauniimpi. Se on Wienin tuomiokirkon näköinen, puhtaasta kullasta ja sivuille on kuvattu keisarinnan kohtalo kirkkaimpaan alabasteriin. Neljässä pienessä sivutornissa loistavat neljä timanttia, jotka keisarinna oli riistänyt turkin sulttaanin kruunusta ja sivuosiin on tehty hänen nimikirjaimensa rubiineista. Mutta kun kysyn heiltä ovatko nähneet lippaan, vastaavat he, että hengenvaaraan joutuneet haaksirikkoutuneet merimiehet aina näkevät lippaan edessään aalloilla merkkinä, etteivät joutuisi epätoivoon vaimonsa ja lastensa tähden, jos heidän täytyisikin jättää ne.
Mutta nämä ovat ainoat, jotka ovat aarteen nähneet, eikä muuten kukaan ole päässyt sitä niin lähelle, että olisi voinut laskea sen. Ja te, kansalaiset tiedätte, ettei keisarinna sanonut kellekään paljonko se sisälsi. Mutta jos epäilette sitä miten hyödyllinen se on ollut ja on, niin kehoitan teidän menemään merelle sitä katsomaan. Siitä lähtien on siellä kaivettu ja rakennettu, ja meri on nyt aallonmurtajan ja sulun takana eikä tee mitään vahinkoa, ja dyneistä maan puolella on viheriöitä niittyjä ja meren puolella kylpypaikkoja ja kasvavia kaupunkeja. Mutta jokaista majakkaa pystyttäessä, jokaista satamaa puhdistaessa, jokaista laivaa rakentamaan ruvetessa, jokaista sulkua tehdessä on ajateltu: Jos ei omat rahat riitä, niin saamme me apua armolliselta keisarinnaltamme Maria Teresialta. Mutta se on ollut vaan kuin kannus, sillä omat rahat ovat aina riittäneet.
Te tiedätte myös, ettei keisarinna sanonut missä aarre on. Eikö se ollut hyvin mietitty, kansalaiset? Se on jonkun säilytettävänä, mutta se, joka säilyttää aarretta, ei tule esille ja sano missä se on, ennen kuin kaikki ovat päättäneet jakaa sen. Siksi on varma, ettei se nyt eikä vastedeskään tule väärin jaetuksi. Se on yhtäläinen kaikille. Jokainen tietää, että keisarinna ajattelee häntä yhtä paljon kuin hänen naapuriansa. Ei voi syntyä riitaa ja kateutta kansan kesken siellä niin kuin muualla, sillä paras on yhteistä.
Piispa keskeytti isä Verneaun.
„Jo riittää”, hän sanoi, „miten lopetitte?”
„Minä sanoin heille”, munkki sanoi, „että suurin onnettomuus on se, ettei keisarinna tullut myöskin Charleroihin. Surkuttelin heitä, kun heillä ei ole hänen kassa-arkkuansa. Minä sanoin heille, ettei suuret työt, jotka he olivat aikoneet tehdä suojellakseen itseään mereltä ja ohjatakseen juoksuhiekkaa, eivät varmaankaan olisi heille tärkeämmät.
„No?” kysäsi piispa.
„Pari lanttua, teidän korkeutenne, ja pari vihellystä, mutta silloin olinkin jo alhaalla saarnatuolista. Muuta ei mitään.”
„He ymmärsivät”, piispa sanoi, „että te puhuitte heille jumalan kaitselemuksesta.”
Munkki kumarsi.
„He ymmärsivät, että te tahdoitte näyttää heille, että voiman, jota he pilkkaavat, siksi etteivät näe sitä, täytyy pysytteleidä poissa, että sitä käytettäisiin väärin samassa silmänräpäyksessä, kun se ilmaantuisi silminnähtävänä. Onnittelen teitä.”
Munkki vetäysi kumartaen ovelle.
Piispa tuli hänen jälestään ollen erittäin mielissään.
„Mutta uskovatko he vielä kassa-arkkuun...?”
„Uskovatko muka! Aivan varmasti, herra.”
„Ja aarre, oliko se koskaan aarre?”
„Luvallanne herra, olen vannonut.”
„No, minulle ...” piispa sanoi.
„Blankenbergin papilla on se talletettavana. Hän on näyttänyt sen minulle. Se on pieni raudoitettu puuarkku.”
„No?”
„Sen pohjalla on kaksikymmentä kirkasta Maria Teresian taaleria.”
Piispa hymyili, mutta tuli äkisti vakavaksi.
„Voiko verrata sellaista puuarkkua ja kaitselmusta?”
„Kaikki vertailemiset ovat vääriä, herra. Kaikki ihmisajatukset ovat turhia.”
Isä Verneau kumarsi vielä kerran ja poistui vastaanottohuoneesta.
Lukutupa n:o 1 1898.
