Kyynelmeri.
Kirj. Filip von Eulenburg.
Suomennos.
Enkeli ilmestyi yöllä eräälle nuorelle sikeästi nukkuvalle naiselle ja kuletti häntä läpi laajan laakson: tie oli syrjäinen ja autio, itäisellä taivaalla kohosi hitaasti harmaa sumu.
Nainen katseli ympärilleen vuorille, joilta kaikki elo oli hävinnyt: siellä ei kasvanut yhtään kortta eikä mikään pikkulintu viihtynyt siellä laulamaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kallioilla, väristen kysyi nainen:
— Minne viet minua?
Enkeli viittasi yli notkon, joka pitkänä ja lohduttomana ulottui kauas ja päättyi vihdoin aukeamaan. Täällä lainehti pimeä, avara meri. Epämääräisenä hahmona himmeine sumuineen levisi mahtava meri äärettömässä, jylhässä avaruudessaan naisen silmien eteen. Mutta näköä kolkommin kauhistutti hänen pelästynyttä sydäntään sen hyrskyisten aaltojen valitukset.
Joka askeleella läheni ääni, joka askel tunki se syvemmälle hänen sydämeensä. Käsi sydämmellä katsoi nainen rukoilevasti enkeliin joka vakavana ja ääneti kulki hänen vierellään.
— En voi mennä edemmäksi, änkytti hän, — minnekkä viet minua? Minä en voi kestää tuon meren näköä enkä kaukaisten aaltojen valitusta!
Mutta enkeli osotti taas eteensä ja kiintyneenä hänen pyhään olentoonsa seurasi nainen häntä edelleen alas autiolle rannalle. Siellä katsoi enkeli häntä vakavasti silmiin ja alkoi lempeästi puhua hänelle:
— Kaikki surun ja tuskan kyyneleet, jotka ihmiset aikojen kuluessa ovat vuodattaneet, näet täällä lainehtivan edessäsi. Kyynelten valtameri läikyttää kuohujaan rantaa vasten jolla seisot.
— Kääntykäämme takasin, pyysi nainen.
Mutta enkeli katseli vakavasti rantaa pitkin.
— Katsos tuonne! sanoi hän, ja kivilouhikosta kohosi himeitä hahmoja, hitaasti liikkuen eteenpäin ja käsiään väännellen. Koko heidän olentonsa kuvasti epäilystä, ja syvälle sydämeen koskivat ne sanat, kun enkeli nyt sanoi:
— Se joka maanpäällä on syynä kyyneleihin, ajetaan kyynelten meren rannoille eikä hän koskaan voi kääntää katsettaan siitä eikä sulkea korviaan sen loiskeelta.
*
Nainen heräsi. Hänen sydämensä sykki ja hän pyhki otsaansa. Uni toisesta maailmasta oli koskenut häneen — se kuva seuraa häntä hänen teillään! Kyynelten aava meri! Hän etsii viheliäisten ja köyhäin mökit, sovittaen riitoja ja rakentaen rauhaa, poistaen puutteita. Ei mikään työ ole hänelle raskasta, ei mikään uhraus suuri saadakseen kuivamaan yhdenkin kyyneleen, koettaessaan sulkea kyynelten juoksua, jottei se lisäisi vesijoukkoa meressä — kauheassa kyynelmeressä!
Monta vuotta sen jälkeen saapui jälleen enkeli yön hiljaisuudessa hänen luokseen.
— Seuraa minua! sanoi hän, ja nainen vastasi:
— Minä olen vanha ja väsynyt — jalkani eivät enää kannata minua.
Enkeli virkkoi:
— Siellä, jonne sinut vien, tulet sinä sinä nuoreksi.
Ja nainen läksi mukaan enkelin tukiessa häntä käsivarsillaan.
Taaskin meni tie pimeän vuorenrotkon kautta, mutta heti kasvoi kukkia hänen tiellään ja mattona levisivät niityt kulkijan eteen. Yhä kauniimmaksi muuttui avara laakso, satakielet lauloivat pensaissa ja kevätkukkien tuoksu täytti ilman. Nyt kulkivat he kautta pyökkimetsän, jonka latvat huojuen kohosivat, kirkasta taivasta kohti ja joiden lehvien läpi näkyi peilikirkas järvi.
Nainen silmäili enkeliä kysyvästi, sillä ihmeen ihanat tenhottaret säihkyvillä silmillä ja vaaleatukkasina liitelivät metsässä — merta kohden.
Enkeli hymyili.
— Myöskin sinut ympäröi Jumalan ihanuuden loiste, sanoi hän lempeästi: — Muut eivät saavuta merta, joka lainehtii tuolla.
Ja he menivät ihanalle rannalle, hopeakirkkaan veden luo, jonka yli ilmakannelten äänet sointuisasti raikuivat.
— Sinä seisot ilokyynelten meren luona, enkeli sanoi. — Nuo vaaleat olennot, jotka hymyillen liitelevät yli näiden kukkapenkereiden, he ovat kutsuneet ilokyyneleet esiin valittavasta ihmissilmästä, ja yli meren kirkkaan veden rientävät ne rukoillen ylös Jumalan valtaistuimen tykö.
Enkeli vaikeni, mutta tällä kertaa nainen ei herännytkään, kuten silloin kun enkeli vei hänet pimeän meren luo. Hän oli mennyt ikuiseen onneen — tällä kertaa ei se ollutkaan uni, vaan päämaali, koti ja ilo.
Ilokyynelten meren luona huumautui hän ikuisen kevään kukkien tuoksuun.
Lukutupa n:o 0 18.11.1897.
