Viisi kruunua.
Kuvaus Ölannista.
Kirj. Gustaf af Geijerstam
(Suomennos)
Ranta oli autio. Ei puuta silmänkantamiin. Lyhyttä ruohoa kasvoi laihalla hietapohjalla. Harmaalla taivaalla kulki pilviä, ja meri syöksyi raskaissa laineissa rantaa vasten.
Hökkeli oli pieni, harmaa ja rappiolla, kaikki lasit vivahtivat viheriään ja siniseen. Savupiippu oli kallellaan ja puutarhatilkkua ympäröivää aitaa koristivat messinkipalaset, muistoja haaksirikkoutuneesta laivasta, jota pelastamassa myös Lauri Antero oli ollut. Pihalla leikki kaksi lasta kalkkikiviltä, joita he murensivat ja käyttivät navetan aineksiksi.
— Luuletko että isä tulee kotiin? kysyi tyttö katsellen veljeään.
Poika työnsi lakkinsa niskaan, sylkäsi pitkälle, niinkuin oli nähnyt kalastajainkin tekevän, ja sanoi katsahtaen merelle päin:
— No tottapa — sen hän tekee. Hän on mies venettä hoitamaan, onpa vaan.
Kaksi penikulmaa Ölannista itään on kari, jonka seutuvilla asukkaat pyydystävät silliä. Hyvässä ilmassa voi mies yksin purjehtia sinne, vieläpä yöpyäkin sielä. Mutta syyspuoleen on hyvä olla kahden. Silloin heittää myrsky savenväriset laineet korkealle ylösmatalalle rannalle. Ulkona ei ole ainoatakaan paikkaa suojassa tuulelta, eikä yötä siellä karilla koskaan tarvitse olla. Sillä matka sinne kestää tunnin ja yhtä pian käy paluukin.
Lauri oli lähtenyt kaksi päivää sitten hyvässä tuulessa ja meren ollessa tyynenä, ja nyt istui vaimo häntä odottamassa. Odottamaan tottunut ei turhasta ole levoton. Mutta myrsky oli raivonnut vuorokauden. Se oli alkanut tyyntyäkin, mutta vielä ei Lauri ollut palannut.
Vaimo, joka äskettäin oli pannut takkaan tulen, meni akkunan luo, pyyhkäisi lasin ja katsoi ulos. Meri hänen edessään oli mustanharmaa, valkoharjainen ja se hohti välkkyvän viheriältä. Se kohottautui levollisissa, voimakkaissa mainingeissa. Kauimpana näkyi sininen juova, ja tupaan asti hän kuuli laineitten omituisen paukkeen, kun ne ryskyivät rantoja vastaan.
Hitaasti kaksi miestä tuli rannalta johtavaa polkua. Ei heistä kumpikaan ollut Lauri. Vaimo rohkaisi mieltään ja astui lasten luo portaille juuri kun miehet tulivat veräjälle. Hän katsoi heihin ja ymmärsi kaikki, mutta ei vaan saanut kysymystään esille.
— Missä on Lauri? hän kysyi vihdoin.
— Hän on poissa, vastasi toinen miehistä hetken kuluttaa. Näimme hänen veneensä ajelehtivan ylösalasin käännettynä merellä.
Vaimo istuutui portaille. Hän ei itkenyt ääneen, hän taipui kohtaloonsa.
Lapset juoksivat hänen luokseen, yksi kummallekin puolen, mutta ei hän heitä huomannut. Miehet seisoivat ääneti ja katsoivat kohtausta edessään. Kuultiin ainoastaan meren mahtavat mainingit, jotka hitaasti kuivautuivat hietaan.
Lopulta toinen miehistä kääntyi lähteäkseen. Toinen katsoi epätietoisena ympärilleen. Sitten meni hän vaimon luo, laski kätensä hänen hartioilleen sanoen:
— Lauri Antero oli kunnon mies. Jumala häntä siunatkoon.
Vaimo istui aivan hiljaa. — Niin oli, hän mumisi — niin oli.
Miehet poistuivat ja vaimo istui siinä yksin lapsineen. Pienokaiset itkivät eikä hän sitä kuullut. Mutta mitä illemmäksi tultiin, sitä hellemmäksi hän muuttui. Hän meni sisään saadakseen lapset vuoteeseen. Mutta silloin tuska voitti hänet ja hän purskahti katkeraan itkuun. Lapset olivat itkeneet, kunnes olivat siihen nukkuneet ilman illallista, ja siinä hän istui vuoteensa laidalla kädet polvillaan. Niin tuli yö ja sen mukana lepo. Päivät vierivät, vierivät vuodet ja niiden kera unhotus.
Ei hautajaisista ollut puhettakaan, sillä niistä oli meri kyllä huolen pitänyt. Se oli keinutellut Lauria kautta elämän, kantanut häntä sylissään, kun hän oli lapsi, antanut hänelle toimentulonsa, kun hän oli mieheksi varttunut, ja nyt se kiikutti hänen elotonta raudoistansa laineilla, kunnes se vaipui pohjaan tai ajautui rannalle tai kareille.
Lauri Antero oli poissa.
Mutta ei ollut aikaa surra, vaikka sydäntä hiukan kirveli. Nyt oli ylläpidettävä kolme henkeä. Tässä oli tehtävä työtä ja leski ryhtyikin siihen innolla.
Ensin oli ostettava mökki. Entinen oli torppa eikä hän voinut maksaa vuokraa tai suorittaa päivätöitä. Yhden hän tiesi, joka oli kaupaksi kolmestakymmenestä kruunusta. Hänellä oli ainoastaan viisi, mutta hän pyysi saada suorittaa loput vähitellen ja sen hän kyllä saisi.
Kohta jälkeenpäin kuuli hän toisesta, joka myytiin viidestätoista. Se oli huonompi, ymmärrettävästi. Siellä oli talvella kylmä ja kesällä kuuma.
Mutta se, jolla on vain viisi, on iloinen kun ei tarvitse olla kymmentä enempää velkaa, ja hän meni talonpojan luo pyytäen, että kauppa menisi takaisin.
Siitä syntyi pitkä keskustelu.
Asiat olivat vaikeat jos kaikkien kanssa tekisi sillä lailla! Isäntä saattoi varmasti myydä sen uudestaan. Ne viisi kruunuansa hän ei kuitenkaan millään muotoa saisi takaisin. Se oli aivan mahdotonta. Täytyihän isännän saada jonkinlaista korvausta.
Ja vaimo antoi myöten. Vaikka kyllä se häntä kiukutti. Isäntä saattoi olla paljon paremmin ilman niitä kuin hän.
Mutta vuodet vierivät, ja vaimo laahautui eteenpäin. Hän kehräsi ja kutoi sukkia, teki päivätöitä ja säästi. Kun lapset vanhenivat, pani hän heidät kouluun, ja kun poika oli päässyt ripille, oli hänellä keinoja hankkia tälle tarpeet, niin että hän pääsi lähtemään merille. Silloin poika tahtoi merille ja niin tahtoi äitikin. Lauri Antero oli niin tahtonut.
Ja niin eli vaimo omaa elämäänsä valjulla rannalla, missä hän ei koskaan nähnyt puuta; missä tuuli tunkeutui seinän sammaltäytteen läpi, ja missä lumi talvisin sulki hänet yksikseen majaansa. Sillä poika oli aikaa myöten perustanut oman kodin, ja tytär oli toisen palveluksessa.
Viimein tuli kuitenkin kevät ja sulatti lumen, niin että tiet tulivat käyntikuntoisiksi, meri kuljettavaksi, maa kuivaksi ja tuulet lauhkeammiksi.
Nähdessäni vanhuksen oli hän kaupungissa myymässä kehräämäänsä lankaa.
Päivä oli aurinkoinen, katukäytävät varjottomia, ilma täynnä pölyä ja kuumuus tukehduttava.
Koko päivän oli hän kulkenut talosta taloon, ja nyt oli kello 4 iltapäivällä. Hän oli kulkenut niinkuin kuumassa käydään, kunnes jäsenet jäykistyvät, ja jalat käyvät aroiksi.
Hän oli ollut keittiössä ja saanut ruokaa. Nyt hän istui kiviportailla ulkopuolella lepäämässä. Viimeisenkin lankavyyhdin hän oli myynyt ja hetken kuluttua hän palaisi kotiinsa pienellä höyryveneellä.
Me seisoimme ympärillä koettaen päästä keskusteluun hänen kanssansa. Hän oli kumara ja harmaa ja hänen kasvoissaan oli tuo samalla väsynyt ja kuitenkin valpas ilme, joka johtuu elatushuolista. Nenä oli kääntynyt alaspäin, suu sisäänpainunut ja kasvot kurttuiset.
Mutta virkistäytyessään kävi hän puheliaammaksikin. Hän vastasi kyselyihin ja kertoi laajasti ja avarasti ominaisen raskaasti ja yksinkertaisilla, jokapäiväisillä lausetavoilla, miten hänellä oli.
— Vaikeata oli viime talvena, tietysti, hän sanoi. Kolmeen viikkoon ei lumen takia voinut päästä ulos. Olipa hyvä, että minulla oli sillit ja oli niitä jauhojakin. Mutta viimein loppuivat puut. Ja silloin sain kaivautua lumen läpi puuvajalle.
Ja viimein tuli hänen oma tarinansa tai ne kohdat siitä, jotka tässä olen kertonut. Se tuli yksinkertaisesti ja levollisesti. Ne olivat jo tapahtuneet, niin olivat. Ja nyt ne olivat ohi.
Mutta kuta kauvemmaksi muistoissaan vanhus joutui, sitä synkemmiksi muuttuivat hänen kasvonsa. Suu supistumistaan supistui, ja silmät saivat terävän, tuskallisen ilmeen. Hän kertoi lapsistansa, niistä ajoista, kun hän ei tiennyt, mistä ottaa leipää, raskaista työpäivistä, kun hän illalla uupuneena ei ymmärtänyt, miten hän seuraavana aamuna jaksaisi vuoteeltaan nousta. Sitten hän kertoi miehensä kuolemasta ja kaikesta muusta.
Tunsin sydäntäni poristavan siinä seistessäni. Oliko tämä elämistä :päivästä päivään, vuodesta vuoteen voida ainoastaan torjua luotaan nälkää ja pakkasta? Olin näkevinäni sukukunnan toisensa jälkeen syntyvän ja kuolevan ehtimättä ollenkaan pitemmälle. Ja vielä olivat miljoonat seljat käyvät kumaroiksi, miljoonat päät harmaantuvat, miljoonat kasvot rypistyvät, voimatta pyrkiä toiseen päämäärään kuin elämän ylläpitämiseen.
Mutta onko se päämäärä?
Katsoin sitten taas eukkoon. Hän puristi känsäisiä käsiä lujasti ja nyökäytti hiljalleen päätänsä.
— En voi sitä auttaa, hän sanoi. Mutta kyllä minua kiukuttaa, kun ajattelen niitä viittä kruunuani.
Joutohetki 13-14/1910.
