Sabalan satu.
Kirj. H. Sienkieviz
Istumme takan ääressä tuvassa Karpateilla ja kuuntelimme tuota hiljaisuutta tuntureilla, joka melkein tuntui soivan korvissamme. Läheni jo levollemenon hetki, mutta nyt nosti Sabala äkkiä ryppyisiä kasvojaan, paremmin vanhan korpikotkan päätä tai — tai Miltonin. Hetkisen tuijotteli hän lasimaisine silmineen valkeaan ja alkoi sitten kertoa seuraavata.
Tapahtui kerran, että oli talonpoika, joka kulki kirves ja näveri kädessä Novy-Targiin puunhakkuuseen, mutta kun hän oli päässyt jonkun matkan päähän Poronista, liittyi vanha mies hänen seuraansa. Talonpoika, joka oli viisas mies, tunsi heti Kuoleman, ja tuumi mitenkä saisi tuon ilkeän ukkopahuksen valtoihinsa. Hän alkoi sentähden kaivaa reikää puuhun, hän kaiverteli ja kaiverteli ja katsahti aukkoon.
— Mitä sinä katselet? Kysyi Kuolema.
— Jos tietää tahdot, niin voit itse katsoa, tuumi siihen mies.
Kuolema katsoi läpeen, mutta ei nähnyt mitään. Sillä välin talonpoika veisti puisen tulpan.
— En näe mitään — vastasi Kuolema.
— Ryömi reijästä sisään, niin kyllä näet.
Mutta tuskin oli kuolema ryöminyt reikään, ennenkuin poika löi puutulpan läpeen ja meni tiehensä.
Kului vuosia. Mies oli terve kuin pähkinän sydän, ja kaikki muutkin ihmiset pysyivät elossa, sillä ei kukaan kuollut. Ja viimein oli ihmisiä niin tiheässä kuin kuusia metsässä. Mies kuitenkin vanheni taudit ja kurjuus painoivat häntä ja hän ei enään voinut työskennellä. Vihdoin hän kokonaan kyllästyi elämään ja läksi sentähden päästämään kuoleman ulos puusta.
Niin pian kun Kuolema vapaaksi pääsi, juoksi hän heti kaikkiin naapurikyliin ja surmasi ihmisiä, ettei jäänyt ainoatakaan eloon. Niinpä hän kerran tuli erään maanviljelijänlesken luo — tällä oli seitsemän lasta — ja tahtoi viedä hänet.
Mutta lapset alkoivat silloin rukoilla ja valitella:
— Älä ota äitiä! Älä ota äitiä! Kuoleman tuli lapsia sääli ja meni sentähden Isä Jumalan luo neuvoa kysymään.
— Isä Jumala! Kuinka voinkaan ottaa tuon äidin, kun hänen lapsensa niin valittelevat, että oikein minun tulee sääliä niitä.
Mutta Isä Jumala vastasi ja sanoi:
— Ei sellaiset asiat ole minun ratkaistavat, sen tekee Herra Jeesus. Mene Herra Jeesuksen luo! Hän kyllä sanoo, kuinka sinun tulee menetellä.
Niinpä meni Kuolema Herra Jeesuksen luo ja sanoi.
— Herra Jeesus! Kuinka saatan ottaa tuon äidin, kun lapset rukoilevat ja valittavat niin kovasti, että minun tulee heitä sääli?
Mutta Herra Jeesus keskeytti hänet ja sanoi:
— Mene merenpohjaan ja tuo minulle sieltä kivi!
Kuolema hyppäsi mereen, aivan pohjalle asti ja toi kiven, joka oli sileä ja pyöreä kuin limppu.
Silloin sanoi Herra Jeesus:
— Pureskele!
Ja Kuolema pureskeli ja puri, että oikein hampaisiin koski. Hän purasi kiven kahtia ja kas! keskellä oli pieni kasvi.
Ja Herra Jeesus jatkoi:
— Kas tuossa! Minä tiesin että tuo pieni kasvi oli meren pohjalla, enkä sitä unhoittanut. Luuletko, että minä voisin seitsemän orpolasta unhoittaa?
— Ei, ei! Ota äiti!
Joutohetki 8/1910.
