Lumisateella.
Hellä Sointula
Tiheään putoilevat lumihiutaleet märkään, sohjoiseen maahan, peittäen sen vähitellen valkeaan käärinliinaansa. Istun ikkunan ääressä katsellen niiden viatonta karkeloa. Siinä muistot vähitellen täyttävät, mielen. —
Muistun illan, jona hän punaposkisena, reippaana vierelläni asteli pakisten yhtä ja toista.
»Katsohan noita lumihiutaleita», hän virkkoi, «miten huolettomina, iloisina tanssielevat, mutta jo seuraavassa hetkessä ne maassa makaavat, loaksi sullotaan — niinpä mekin, inehmon lapset, voimme tuossa tuokiossa sortuu, kukistua unelmiemme kukkuloilta juuri silloin, kun toiveemme korkeimmalle tähtäävät! Voimme iäksi unholaan vaipua mainehikkaan tulevaisuuden meille houkuttelevimmin viittoellessa!
Jokunen viikko, on vierähtänyt. Nytkin veikkaan lunta satelee. — Kalpeana, kuihtuneena lepää hän vuoteellaan. Hiljaa, sortunein äänin hän puhelee:
»Nyt, olen lumihiutaleen tavoin maahan heitetty, tallattu, kohta on muistonikin häipyvä.»
Kyynel valahtaa silmääni. Niin, siinä lepää hän nyt todellakin murrettuna, toivorikkaasta elämästään temmattuna; kohta on hänestä jälellä vaan muisto ja miten kauan kestää se, — korkeintaan yhdenihmisiän! Säälien silittelen kutrejaan ja kylmää otsaansa.
Väsyneesti painaltaa hän päänsä patjoille ja vapaana liitelee sielu yläilmoihin, valonmajoihin, missä ei ange rintaa raasta, ei toiveet tyhjään raukee. —
Suruisina rapistelevat lumikiteet ikkunaruutuun, sitten voimattomina vajoten hohtavalle hangelle. Hitaasti lähenee synkkä surusaatto kalmistoa. Pehmeinä, hyväilevinä kokoontuvat lumihiuteet mustalle arkulle kääräisten sen valkoiseen helmaansa. Kumeasti putoilee multa arkunkannelle. Hauta täyttyy. Saattojoukkue häipyy, kiirehtien omiin rientoihinsa, unhoittaen kummun alla uinuvan. — Yksin seison, katsellen miten kumpu valkohuntuun kääriytyy. —
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 11 14.12.1907.
