Killin ensi seikkailu.
Kirj. Larin Kyösti.
Kuljin vanhaa rantatietä. Tulipunalle vihahtava, ruskeasilmäinen, puhdas pystykorva koiranpentu piehtaroi lumessa, jota on satanut ikäänkuin pilkaksi eiliselle kevätsäälle.
Joki on mustansininen ja ne lumipeitteiset jääjätteet, jotka vielä itsepintaisesti pysyvät rannoissa kiinni, lisäävät tummien ja viileiden, kiemurtelevien käärmeitten tapaisten aaltojen syvää väriä.
Vastapäässä jyskyttää saha, sahan työmiehet palaavat työstään isoilla venheillä. Kummallisen pihkan ja sahajauhon tuoksu liitelee kaupunkia päin itätuulen varassa, siihen sekoittuu läänin sairaalasta tuleva karboolinhaju, mutta kaikki tämä haju ei voi hälventää ihanaa, keväänenteistä, kylmästä hiipivää, lämpöä odottavaa kevään henkeä.
Rantatien puoleisista jäälautoista ammottaa railoja, ne muljottavat kuin isot sammakon silmät.
Vastapäisellä sahanpuoleisella rannalla vaakkuu vanha varis, sen arvoisa puoliso istuu sairaalan rannassa lantaröykkiöllä.
Killin huomio on herännyt. Se tuntee sieramissaan ensi keväänsä ilon. Se jättää vanhan pukin sarven, jonka kanssa se on kiiriskellyt ja leikitellyt. Se nostaa turpaansa ja näkee mustan, rääkyvän variksen, joka sitä pilkaten koikkelehtii jään reunalla.
Se vanha varis ärsyttää Killiä. Koira hypähtää alas rantalaiturilta jäälle ja haukahtelee. Varis hyppii kuin vanha juoruava täti pitkin jään reunaa. Koira kiivastuu, hyökkää ympäri avannoiden, nuuskii hetken avantoa muistaen entiset varoitukset. Varisemo rähisee ja räkättää sairalan vanhasta rantapiilipuusta. Molemmat varikset kraakkuvat ja syytävät suustaan rivoja sanoja Killille. Tätä ei Killi enään voi kestää, huudoista huolimatta syöksyy se eteenpäin, ei se näe edessään sammakon silmää ja yh’äkkiä molskahtaa se railoon.
Minä hätkähdän, katselen hetken pelastusrenkaita ja tikapuita, jotka ovat asetetut rantakäytävälle. Koira on vedessä, jääköhän se sinne? Näen punaisen pään, joka äsken oli veden alla, häntä ja sen valkoinen pää vilahtaa. Silmänräpäyksen kuva! Vihlaisee sydäntä! En voi juosta heikolle jäälle, sillä se pettäisi minut. Musta railo ammottaa, varis raakkuu kuin hullu akka vahingonilosta ja sen puoliso sairaalan puusta vastaa sille, he ymmärtävät toisensa kuten vanhat ilkeät puolisot ainakin. Jääkö koira veteen? Voiko se omin voimin nousta? Mutta se on jo kuullut variksen vaakkumisen, nyt se nostaa etukäpälänsä jään reunalle, valkeat varpaat kiiltävät, silmät palavat niinkuin fosforitulet. Notkealla, äkkinäisellä, kaarevalla liikkeellä tekee se komean ponnistuksen ja siinä samassa on se jäällä. Se pudistaa karvojaan, sitte se hetkeksi luo syrjäsilmäyksen railoon, lähtee juoksemaan korkeata rannan laituria kohden. Se inisee ja itkee vaikka vaara on jo ohi, se juoksee pitkin rantaa pesulaiturille, juoksee luokseni. Se liehuttaa häntäänsä. Killin ensimmäinen kevät, ja ensimäinen seikkailu! Sitte kääntää se kuononsa sahalle päin, seisoo hiljaa, korvat nousevat pystyyn, ihmeissään katselee se varista, joka taas on lentänyt lantaläjälle. Sitte se katselee minua silmiin mutta ei heilauta häntäänsä. „Ei ne ole sinun lintujasi, Killi, se vanha varis vain ärsyttelee sinua,” sanon minä sille. „Syksyllä kun pääsemme metsään, niin siellä näet jalompia lintuja!” Minä käännyn ja alan astua. Silloin Killi alkaa pitkässä kaaressa ja ympyrässä juosta lämpimikseen pitkin rantapuiston kenttää, se on iloinen siksi, että se vältti kuoleman vaaran. Me kuljemme kotiin päin ja Killi juoksee edellä. Emme virka kumpikaan mitään. Jotain salaperäistä on tapahtunut, elämä tuntuu ikäänkuin rakkaammalta kun se oli vähällä loppua ja se on opiksi. Killi on välinpitämättömän näköinen ikäänkun ei mitään olisi tapahtunut, mutta minä tiedän sen, se ei juokse enään koskaan railoon tuhman variksen takia, se halveksii niitä koko ikänsä, eikä koskaan hauku niitä.
Niin se oli Killin ensimäinen kevätkylpy sen ensi keväässä, se oli sen Penin pyhä kaste, jonka kautta se vihittiin metsän suuria, salaisia seikkailuja varten.
Me kuljemme iloisina kotiinpäin mutta ukkovaris jäi lantaröykkiölle ja sen puoliso sairaalan karboolihajuisessa puussa mököttävät kauvan meidän takanamme, mutta me emme välitä enään heistä.
Suomen Metsästyslehti 1-2/1911.
