Edgar Allan Poe - William Wilson

William Wilson.

Kirj. Edgar Allan Poe.

Sallinette, että kutsun itseäni nimellä William Wilson? Puhdas paperiarkki, joka on edessäni, ei tarvitse likaantua sen kautta, että kirjoitan sille oman nimeni. Se nimi on ollut liiankin paljon pilkan ja halveksumisen, kauhun ja inhon alaisena kanssaihmisteni puolelta. Ovathan kiukustuneet tuulet kantaneet sen sanomattoman häpeän maailman kaukaisimpiinkiin soppiin. Oi, sinua, kaikkein hyleksittävintä olentoa kaikkien hyleksittyjen ja halveksittujen joukossa! Olethan jo kuollut maailmalle, sen huomiolta, kukilta ja kultaisilta toiveilta! Ja eikö olekin musta, kammottava ja suunnaton pilvi ainiaiseksi ajautunut sinun toivosi ja taivaan välille?

Vaikkapa kykenisinkin, niin ei kuitenkaan tahtoisi tähän ja nyt kirjoittaa kertomusta sinun viime vuosiesi sanomattomasta kurjuudesta ja anteeksiantamattomista rikoksistasi. Tuo aika — nämä viime vuodet — saattoivat kiirein askelin täyteen kypsyyteen sen kurjuuden, jonka alkuajoista tässä aijon kertoa.

Yleensä ihminen huononee vähitellen, vähän kerrassaan. Mutta minusta luopui hyvyys yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä, aivan kuin verho putoaa patsaan päältä. Oltuani verrattain vähän huono, tulin minä, ja aivan kuin salaman iskulla, suuremmaksi rikokselliseksi kuin aikoinaan hurja keisari Heliogabalus. Olkaa kärsivälliset suhteeni kertoessani siitä sattumasta, ainoasta tapahtumasta, joka aikaansai tuon kaamean! Kuolema lähestyy, ja sen edellä kulkeva varjo saattaa mieleni pehmeäksi ja leppeäksi. Nyt, ollessani siirtymäisilläni varjojen laaksoon, tunnen tarvitsevani kanssaihmisteni myötätuntoa; olin sanomaisillani armeliaisuutta. Haluaisin, että he uskoisivat minun joutuneen sellaisten olosuhteiden valtaan, joita vastaan ei inhimmillinen mahti voi mitään. Toivoisin, että he niissä tapahtumissa, joista tässä aion kertoa, koettaisivat nähdä välttämättömän kohtalon — aivan kuin pienen kosteikon pahantekojeni erämaassa. Toivoisin, että he tunnustaisivat sen, mikä heidän on tunnustettava, että vaikkakin ennen on ollut yhtä suuria kiusauksia, ei kukaan ihminen ole joutunut sellaiseen kiusaukseen kuin minä. Mutta siksipä ei kukaan olekaan kärsinyt niinkuin minä olen kärsinyt. Enkö olekin itse asiassa elänyt unessa? Ja enkö nyt kuolekin maallisista näyistä järjettömimmän aikaansaaman kauhun ja salaperäisyyden uhrina?

Kuulun sukuun, jonka fantastinen ja helposti kiihtyvä luonnonlaatu on aina ollut sen tunnusmerkkinä, ja jo pienenä lapsena näyttivät kaikki merkit, että minä olin täysin perinyt tuon sukumme piirteen. Sikäli kuin kehityin, esiintyi se yhä huomattavammin, ja monista syistä herätti se ystävieni levottomuutta ja muodostui vastukseksi itselleni. Kehityin omapäiseksi, annoin hurjimmat oikut ja mitä hillitsemättömimmät mielijohteet vallita itseni. Vanhempani kun olivat heikot ja kärsivät samoja synnynnäisiä virheitä kuin minäkin, eivät voineet kuin vaan nimeksi kukistaa minussa olleita huonoja taipumuksia. Heidän muutamat heikot ja väärään suunnatut yrityksensä tähän suuntaan, epäonnistuivat kokonaan ja antoivat minulle riemun aihetta. Siitä lähtien oli minun tahtoni koko talon laki, ja jo siinä iässä, jolloin tavalliset lapset tuskin ovat päässeet talutusnuorasta, jätettiin minut omiin valtoihini, oman tahtoni varaan, ja olin enemmän kuin nimeksi omien tekojeni herra.

Varhaisimmat koulumuistoni liittyivät suureen, epäsäännölliseen rakennukseen sumuisessa englantilaisessa kylässä, jossa oli runsaasti suuria ja ryhmyisiä puita ja jossa kaikki talot olivat hyvin vanhoja. Tuo vanha, kunnianarvoinen kaupunki oli todellakin satumaisen rauhallinen paikka. Tunnen vieläkin tällä hetkellä tuntevani mielikuvituksessa rauhallisen viileyden sen varjoisilla lehtokujilla, hengittäväni tuoksua sen tuhansista pensaista, olen tuntevani riemua kuullessani sen kirkonkellojen syvän, onton soinnun, kun se jokaisen tunnin lopussa katkaisi syvän hiljaisuuden kaupungin sumuisessa ilmakehässä, jossa ikivanha göötiläinen torni näytti olleen käärittynä nukkumaan pehmeisiin usvapilviin.

Minulle on niin paljon iloa kuin yleensä enää voin tuntea, pysytellessäni mielikuvituksessani muistoissa koulusta ja sen oloista.

Kurjuuteen vajonneena, niinkuin nyt olen — oi, minkälainen kurjuus! — annettakoon minulle anteeksi, jos etsin pientä ja pian katoavaa iloa saada kertoa muutamia hajanaisia piirteitä kouluajaltani.

Tuon ajan päällisiksi aivan lapselliset ja itse asiassa naurettavat yksityiskohdat tuntuivat mielikuvituksessani tärkeiltä, sen vuoksi että niillä on yhteyttä sen ajan ja paikan kanssa, jolloin ja josta etsin ensimäiset hämärät oireet siihen kohtaloon, joka sittemmin niin kokonaan minut valtasi. Pyydän sen vuoksi elää nyt näissä muisteloissa!

Koulutalo oli, niikuin jo viittasin, vanha ja säännötön. Sen tontti oli laaja ja sitä ympäröi korkea ja tukeva tiilimuuri, jonka harja oli peitetty muurilaastilla ja lasinsirusilla. Tämä vankilamainen muuri rajoitti meidän alueemme. Sen ulkopuolelle pääsimme ainoastaan kolme kertaa viikossa — jokaisena lauvantai-iltana, jolloin meidän sallittiin, kahden aliopettajan valvonnalla — kaikki yhdessä ryhmässä — tehdä pieniä kävelyretkiä läheisillä vainoilla, sekä sunnuntaisin, jolloin me juhlallisin menoin marssimme kylän ainoaan kirkkoon aamu- ja iltajumalanpalvelukseen. Koulumme johtaja oli saman kirkon pappi. Kuinka suurella ihailulla ja kummastuksella seurasinkaan kaukaisesta penkistämme lehterillä häntä, kun hän vitkaisin ja juhlallisin askelin nousi saarnatuoliin! Tuo kunnianarvoinen mies leppeine kasvoineen, lumivalkeine, liehuvine saarnapukuineen, huolellisesti puuteroituine tekotukkineen — kuinka saattoi hän olla sama mies, joka vähäistä aikaisemmin tuikein naamoin, yllään nuuskan tahraama puku ja rottinki kädessään oli sovelluttanut ankaraa koululakia? Todellakin ihmeellinen, käsittämätön vastakohta!

Tuon mahtavan muurin toisessa päässä oli vieläkin mahtavampi portti. Se oli varustettu kotkanauloilla ja rautapuomeilla sekä ylhäältä reunustettu terävillä rautapiikeillä. Kuinka kamalaa pelkoa herättikään tuo portti! Sitä ei avattu milloinkaan muulloin kuin noita mainittuja, määräaikaisia retkiä varten. Olimme noiden jykevien rautasaranoiden narinassa huomaavinamme jotakin salaperäistä, löytävinämme siitä syytä vakavimpiin muistutuksiin ja vieläkin syvällisimpiin mietiskelyihin.

Laaja tontti oli muodoltaan epäsäännöllinen ja siinä oli monta tilavaa avointa paikkaa. Suurin näistä oli leikkipaikkamme. Se oli tasainen ja hienolla hiekalla hiekoitettu paikka. Muistan vielä aivan hyvin, ettei sillä paikalla ollut puita, penkkejä eikä muuta sellaista. Luonnollisesti sijaitsi se rakennuksen takana. Rakennuksen edustalla oli pieni puksipuilla ja muilla pensailla istutettu maatilkku, mutta tämän rahoitetun alueen kautta kuljimme me ainoastaan hyvin harvoin, niin kuin esimerkiksi ensi kertaa kouluun saapuessamme, koulunkäynnin päätyttyä, tai mahdollisesti joulu- ja juhannusluvalle lähtiessä jonkun sukulaisen seurassa.

Entäs itse talo! Kuinka omituinen, vanha rakennus olikaan se! Minusta oli se sanan mukaan loihdittu linna! Mikä lukematon joukko käytäviä ja osastoja! Vaikeata oli varmuudella sanoa, kumpaisessako sen kahdesta kerroksesta kulloinkin oleskeli. Jokaiseen eri huoneeseen johti kolme, neljä porrasastuinta. Ja mikä lukematon joukko solia, sopukoita ja haarakäytäviä! Talo oli todellakin niin monimutkainen, että meille annettakoon anteeksi, jos meidän käsityksemme siitä olivat yhtä selvät ja määritellyt kuin ne ovat iankaikkisuudesta. Vaikka oleskelin siinä viisi vuotta, niin en milloinkaan päässyt täyteen selvyyteen, missä sen kaukaisessa osassa oli se pieni makuusuoja, joka oli osoitettu minulle ja noin kahdeksalletoista, kahdellekymmenelle muulle oppilaalle.

Luentosali oli koko talon suurin huone, en voi auttaa, että silloin ajattelin sen olevan suurimman koko maailmassa. Se oli suunnattoman pitkä, mutta jotenkin kapea ja matala; sen katto oli tammesta ja ikkunat holvatut suippokaarisiksi göötiläiseen malliin. Kaukaisessa ja pelkoa herättävässä kolkassa oli nelisnurkkainen, seinällä erotettu alue — korkeintaan kahdeksan tai kymmenen jalkaa pitkä ja leveä — se oli kunnianarvoisen tohtori Bransbyn rauhoitettu pyhättö. Siihen johti tanakka ovi, ja kernaimmin olisimme me jokainen menneet kuolemaan kuin avanneet tuon oven tohtorin poissa ollessa. Parissa muussa nurkassa oli samanlaatuinen komero, vähemmän kammoa, mutta silti kunnioitusta herättäviä. Toinen näistä oli ”klassillisen” opettajan ja toinen ”englanninkielen ja matematikan” opettajan. Huoneen äärettömässä säännöttömyydessä oli ristiin rastiin sijoitettuja lavitsoja ja pulpetteja, mustia, vanhoja ja kulunneita; niille oli ladottu kokonaisia pinoja likaisia kirjoja, jotka oli töherretty niin täyteen nimikirjaimia, kokonaisia nimiä, kuvioita ja viiruja, että oli vaikea määritellä, minkälaisia ne uutena olivat olleet. Suuri vesisanko oli huoneen toisessa päässä; suuri pendyylikello toisessa.

Sulettuna tämän kunnia-arvoisen oppilaitoksen paksujen muurien taakse, mutta kuitenkin ilman ikävää tai vastenmielisyyttä, vietin kolmannen viisivuotisjakson elämästäni. Lapsen hedelmälliset aivot eivät tarvitse ulkonaisesti runsasvaiheista maailmaa saadakseen tointa ja viihdykettä, ja minun näennäisesti yksitoikkoinen kouluaikani oli jännityksistä verrattain rikkaampi kuin kypsyneemmän nuoruuteni aika hurjisteluineen ja miehuudenikäni rikoksineen. Mutta kuitenkin on minun uskottava, että varhaisempi henkinen kehitykseni ilmaisi paljon sellaista, jota ei voi pitää aivan tavallisena ja jota oikeastaan voi kutsua omituiseksi. Yleensä on asia niin, etteivät varhaisimmat lapsuusvuodet jätä jälkeensä mitään määrättyä vaikutelmaa. Kaikki on harmaata varjoa — hämäriä, hajanaisia muistoja — epäselvää sekoitusta himmeistä riemuista ja kuvitelluista suruista. Mutta niin ei ole minun laitani. Sen vuoksi minä jo lapsena varmaankin tunsin miehuuden voimalla — sillä eihän minussa muuten voisi olla niin paljon sellaista, joka on unohtumattomasti, selvästi ja kirkkaasti painunut muistiini.

Ja kuitenkin — katsoen maailman näkökannalta kuinka vähän tuossa kaikessa itse asiassa olikaan muistamisen arvoista! Herääminen aamulla ja kello, joka illalla kutsui vuoteeseen, lukemiseen ja luennoille; leikkipaikka tappeluineen, leikkeineen, vehkeilyineen kaikki nämä pitivät nyttemmin jo kauan sitten unhoittuneen lumouksen kautta muuttua kokonaiseksi sekamelskaksi, vaihtelevine tunnelmineen ja mitä syvällisemmin sielua järkyttävine jännityksineen.

Vilkas, intomielinen ja kunnianhimoinen luonteeni veti pian puoleeni toverieni huomion, ja luonnollista oli, että tuota pikaa sain heistä ylivallan yhtä ainoata lukuunottamatta. Tuo poikkeus oli muuan poika, jolla, huolimatta siitä, ettei hän ollut minulle sukua, oli sama etu- ja sukunimi kuin minullakin, seikka, joka tuskin ansaitsisi mitään erityistä huomiota. Minun nimeni, huolimatta siitä, että polveuduin vanhasta aatelissuvusta, oli muuan niitä, jotka käytännön tuottaman oikeuden kautta ikuisista ajoista saakka ovat kuuluneet rahvaalle. Olen tässä kutsunut itseäni William Wilsoniksi — tekaistu nimi, samanlaatuinen kuin omanikin. Kaimani oli ainoa kaikista meidän ”ryhmäämme” kuuluvista pojista, joka uskalsi ryhtyä kilpailuun kanssani — luokalla, urheilussa, harjoituksissa, leikeissä kieltäysi hän ehdottomasti luottamasta minun lausuntoihini ja alistumasta minun tahtooni — lyhyesti sanottuna, hän vastusti minua ja minun vaikutusvaltaani kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja kaikella tavalla. Jos maailmassa on olemassa yksinvaltiutta ja rajatonta mielivaltaa, niin on se juuri sitä, jota johtavaan asemaan päässeet henkilöt käyttävät toveripiirin heikompia henkiä kohtaan.

Wilsonin uppiniskaisuus oli minulle alituisen mieliharmin lähteenä, vieläpä sitäkin suuremmalla syyllä — vaikkakin minä julkisuudessa kohtelin häntä huomattavalla ylimielisyydellä — kun minä itsessäni tunsin hänen olevan minua korkeammalla, ja että siinä juuri oli syy siihen, miksi hän niin helposti saattoi mitellä voimiaan minun kanssani. Minun oli nimittäin myötäänsä ponnisteltava, jotten olisi joutunut alakynteen. Tätä hänen etevämmyyttään ei kuitenkaan tunnustanut kukaan muu kuin minä yksin. Toverimme näyttivät olleen jonkinlaisen sokeuden lyömät, he eivät edes pitäneet meitä toistemme vertaisina, vielä vähemmän minua häntä heikompana. Häneltä puolestaan näytti kokonaan puuttuvan kunnianhimoa, joka saattoi minut ponnistelemaan saadakseni huomion puoleeni, vielä vähemmän oli hänellä sitä tarmoa, jonka avulla minä suunnitelmani toteutin. Olisi voinut luulla, että hän pyrkimyksillään ja kilpailullaan sekä uppiniskaisuudellaan minua kohtaan ainoastaan olisi tyydyttänyt halua kiusoitella, hämmästyttää ja nöyrryttää minua.

Oli kuitenkin toisinaan hetkiä, jolloin en voinut välttää hämmästystä, nöyrrytystä ja harmia, huomatessani, että hänen hyökkäyksissään, kompasanoissaan ja vastaväitteessään oli minulle, lievemmin sanoen, kaikkea muuta kuin tervetullutta ystävyyttä. Tuota omituisuutta hänen käytöksessään en voinut selittää muuksi kuin ilmaukseksi hänen suunnattomasta itserakkaudestaan, joka tällä tavoin sai ilmennysmuodon — jonkinlaisena suojelevana ylemmyytenä.

Ehkä oli tuo viimeksi mainittu piirre Wilsonin käytöksessä oli yhteydessä siihen seikkaan, että meillä oli sama nimi, ja siinä että olimme tulleet kouluun samana päivänä, josta koulun ylemmille luokille levisi käsitys, että me olimme veljeksiä. Muuten eivät korkeammat luokat tavallisesti välitä alempia koskevista asioista. Olen jo maininnut, ettei Wilson ollut meille vähääkään sukua. Mutta jos olisimme olleet veljekset, niin olisi meidän pitänyt olla kaksoiset. Lähtiessäni tohtori Bransbyn koulusta sain nimittäin sattumalta tietää, että kaimani oli syntynyt tammikuun 19 p:nä 1809 — muuten omituinen sattuma, sillä se päivä on myöskin minun syntymäpäiväni.

Voi tuntua hyvinkin merkilliseltä, etten minä, huolimatta siitä että väliimme aina olivat kireät, voinut pakottaa itseäni häntä vihaamaan. Tosin toruimme keskenämme melkein joka päivä — hän silloin aina luovutti julkisen voitonpalmun minulle, mutta hän myöskin tavalla tai toisella saattoi minun tajuntaani, että oikeastaan hän sen oli ansainnut — mutta jonkimmoinen ylpeys minun puoleltani ja todellinen arvokkuus hänen puoleltaan sai aikaan, että alituisesti olimme sellaisissa suhteissa toisiimme, että keskustelimme ja puhelimme toistemme kanssa. Muuten oli luonteissamme niin paljon yhtäläisyyttä, että toisenlaisissa oloissa olisimme voineet tulla hyviksi ystäviksi. On vaikeata selittää minkälaiset tunteeni häntä kohtaan oikeastaan olivat. Ne olivat sekavat ja kirjavat, niissä oli pikkumaista kaunaa, joka ei kuitenkaan kehittynyt vihaksi, hitunen kunnioitusta, sitä enemmän arvonantoa, paljoa enemmän pelkoa ja kokonainen maailma uteliaisuutta. Ihmistuntijalle on tarpeetonta selittää, että Wilson ja minä olimme eroamattomat toverit.

Välillämme vallinneista suhteista, johtui epäilemättä, etteivät minun hyökkäykseni häntä kohtaan — ja ne olivat monet, niitä oli sekä salaisia että julkisia — niitä tein ilvein ja pilapuhein — purevin, loukkaavin pilapuhein, — kehittyneet avoimeksi vihamielisyydeksi. Siihen suuntaan tekemäni yritykset melkein aina epäonnistuivat, kuinka viekkaasti ne olivatkin punotut, sillä kaimallani oli suuri määrä järkähtymätöntä, vakaata levollisuutta, joka tosin nauttii oman pilansa kärjistä, mutta jolta itseltään puuttuu Akilleen kantapää ja sen kautta on aivan turvattu juutumasta naurunalaiseksi. Ei voinut havaita hänessä kuin yhden ainoan heikon kohdan, ja sitä ei voinut kukaan vastustaja käyttää hyväkseen, sillä se oli luontainen virhe hänessä — kilpailijallani nimittäin oli vika kaulassa tai kurkunpäässä, niin ettei hän voinut puhua ääneensä, vaan heikosti kuiskaamalla. Minä kuitenkin olin niin ilkeämielinen, etten voinut tuota hänen luontaista virhettäänkään jättää rauhaan.

Wilson kosti mitä erilaisemmin tavoin ja erittäinkin harmitti minua hänen kostonsa käytännöllisen kekseliäisyyden muodossa. Minusta on vieläkin selittämätöntä, kuinka hän onnistui saamaan tuon seikan selville, mutta tosiasia on, että kun hän sen kerran oli keksinyt, ei hän myöskään ollut keksintöään hyväkseen käyttämättä minua sillä kiusatakseen. Olin aina harmitellut rahvasmaista sukunimeäni ja jokapäiväistä etunimeäni. Molemmat nimeni olivat korvissani myrkkyä, ja kun sitten — samana päivänä kuin minäkin toinenkin William Wilson tuli kouluun, olin minä kiukuissani hänelle, syystä että hänellä oli sama nimi. Se suututti minua sitäkin enemmän, kun hän oli minulle verivieras ja kun nimi nyt tuli kaksin verroin useimmin lausutuksi kuin ennen.

Kauna, joka minussa tällä tavalla sai alkunsa, lisääntyi joka kerralla kun huomasin kilpailijassani jonkun joko moraalisen tai fyysillisen yhtäläisyyden kanssani. Silloin en vielä ollut perillä siitä merkillisestä seikasta, että olimme aivan yhdenikäiset, mutta minä näin että olimme yhtä pitkät ja että meidän ryhdissämme ja piirteissämme oli paljon yhtäläisyyttä. Korkeimmille luokille levinnyt huhu sukulaisuudestamme minua suututti. Sanalla sanoen: minua ei mikään harmittanut pahemmin — vaikka tosin koetin aina sen salata kuin viittaukset yhdennäköisyyteemme, koskipa ne sitten luonnettamme, ulkomuotoamme, ryhtiämme tai muita ominaisuuksiamme. Ilmeistä oli, että hänkin oli huomannut nuo seikat yhtä tarkoin kuin minäkin, mutta että hän siitä löysi kiitollisen aiheen minua kiusata, on ainoastaan hänen tarkkanäköisyytensä ansio.

Hän teki parastaan jäljitelläkseen minua kaikessa — sanoissa ja käytöksessä — ja hän näytteli osaansa mainiosti. Pukujeni jäljitteleminen oli helppo asia; samoin käyntini ja liikkeideni jäljittely; luonnonviastaan huolimatta onnistui hän matkiessaan ääntänikin. Luonnollisesti ei hän voinut jäljitellä äänekästä puhettani, mutta kuinka olikaan, hänen omituinen kuiskeensa oli pilkulleen minun oman ääneni kaikua.

En koetakaan kertoa kuinka suuressa määrässä tuo onnistunut matkinta minua kiusasi. Minulla oli yksi ainoa lohdutus, ja se oli siinä, ettei tuota matkintaa otaksuttavasti huomannut kukaan muu kuin minä itse ja että minun sen takia oli siedättävä ainoastaan kaimani ymmärrystä osoittava ja ilkamoiva hymy. Tyytyväisenä siihen, että hänen kiusoittelunsa oli saanut minussa aikaan hänen toivomansa vaikutuksen, näytti hän salaisesti iloitsevan menestyksestään ja luopui julkisesta suosiosta, jota hän hyvin keksityillä kepposillaan epäilemättä olisi helposti saanut osakseen. Monien tuskaisten kuukausien aikana oli minulle ratkaisemattomana arvoituksena, miksi ei koko koulu huomannut hänen tarkoituksiaan, ei nähnyt minkälaisella menestyksellä hän kepposensa suoritti, eikä ottanut osaa hänen pilkkaansa. Mahdollisesti johtui se siitä, että hän totutteli matkimaan asteittain ja vähitellen, joten ei kenenkään muun kuin minun huomioni siihen kiintynyt; hänen vehkeensä näyttivät olleen suunnitellut yksinään minun ilokseni ja kiusakseni.

Olen jo maininnut siitä kiusallisesta holhuusta, johon hän oli ruvennut minun suhteeni ja kuinka hän alituisesti sekaantui minun asioihini. Tuo sekaantuminen tapahtui useimmiten neuvojen muodossa — neuvojen, joita hän antoi vilpittömästi ilman pistopuheita ja salaviittauksia. Minä ne otin vastaan harmin tunteella, joka kasvoi sitä mukaa kuin minä vanhenin. Kuitenkin haluan nyt, näin monen vuoden kuluttua antaa hänelle sen tunnustuksen, etten muista ainoatakaan kertaa, jolloin kilpailijani neuvot olisivat olleet tarkoitetut johtamaan minua nuoruuden ja tottumattomuuden mukana seuraaviin mielettömyyksiin ja harhateille. Hänen moraalinsa ainakin, elleikään hänen yleinen lahjakkuutensa ja maailmankokemuksensa, oli paljon korkeammalla tasolla kuin minun, ja aivan varmaan olisin tänäkin päivänä paljoa parempi ja onnellisempi ihminen kuin nyt olen, jos olisin ottanut varteen tuon katkerasti vihaamani ja inhoomani kuiskaavan äänen neuvot.

Mutta vihdoin nousin minä hänen vihattua holhuutaan vastaan ja osoitin päivittäin kasvavalla itsetietoisuudella harmini kaikesta, jota hänessä pidin sietämättömänä ja ylimielisenä. Tunteeni olisivat alkuvuosina hyvin helposti voineet muuttua ystävyydeksi, mutta vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan aikojen kuluessa oli melkoisesti parantunut, olin minä viimeisinä yhdessä olomme aikoina ruvennut häntä vihaamaan. Luulen, että hän eräässä tilaisuudessa pääsi siitä selville, ja siitä lähtien vältteli hän, tai oli ainakin välttelevinään, minua. Jouduimme kiivaaseen sanailuun hänen kanssaan ja silloin oli hän tavallistaan avosydämisempi ja peittelemättömämpi; hän puhui ja toimi luonteelleen melkeinpä vieraalla avonaisuudella; keksin, tai ainakin luulin keksineeni, hänen esiintymisessään, äänenpainossaan ja kasvonilmeissään jotakin sellaista, joka minua samalla kertaa hämmästytti ja saattoi uteliaaksi. En voi selittää paremmin mitä se oli kuin mainitsemalla, että ainoastaan suurin vaivoin voin irtautua vakaumuksesta, että tunsin edessäni seisovan miehen kauan sitten menneeltä ajalta. Tuo harha-ajatus kuitenkin sittemmin haihtui samaa tietä kuin se oli tullutkin mieleeni, ja mainitsen sen vain sen vuoksi, että sinä päivänä keskustelin viimeistä kertaa omituisen kaimani kanssa.

Tuossa merkillisessä vanhassa ja moniosaisessa talossa oli muutamia suuria suojia, jotka olivat toistensa yhteydessä ja joissa useimmat koulun oppilaat nukkuivat yönsä. Mutta siellä oli myöskin suunnaton joukko loukkoja, nurkkia, pieniä komeroita, jotka käytännöllinen tohtori Bransby oli sisustanut makuusuojiksi tai oikeammin makuukomeroiksi. Niihin ei mitenkään voinut mahtua enempää kuin yksi ainoa henkilö. Muuan tällainen seimi oli kaimani Wilsonin hallussa.

Eräänä yönä — viides kouluvuoteni läheni siiloin loppuaan — heti äsken mainitsemani torailun jälken, nousin minä vuoteestani, ja kun huomasin, että kaikki toiset nukkuivat, hiivin minä lamppu kädessäni läpi monimutkaisten käytävien vihamieheni makuusuojaan. Olin kauan mietiskellyt jotakin ilkeätä juonta, mutta siihen saakka en ollut onnistunut saamaan aikaan mitään ilkeyksiä. Mutta silloin olin varmasti päättänyt panna toimeen aikeeni. Päästyäni hänen suojansa oven taakse, laskin lampun lattialle oven ulkopuolella ja astuin sisälle. Kuuntelin hänen rauhallista hengitystään. Varmana siitä, että hän nukkui, otin lampun sisälle ja astuin hänen vuoteensa ääreen. Uutimet olivat vuoteen edessä, mutta minä vedin ne varovaisesti syrjään, jolloin lampun valo lankesi nukkuvan kasvoille samalla kertaa kuin minun katseenikin. Äkkiä hyyti minua jäinen, lamauttava kauhu, rintani alkoi kohoilla rajusti ja polveni tutista, sieluni täytti sanomaton ahdistus. Henkeäni pidättäen siirsin lampun lähemmäksi hänen kasvojaan.

Olivatko nuo — nuo Wilsonin kasvonpiirteet? Näinhän, että niin oli, mutta minä vapisin kuin vilussa kuvitellessani mielessäni, etteivät ne olleetkaan hänen kasvonsa. Mitä oli noissa kasvoissa sellaista, joka saattoi tehdä minuun tuollaisen kamalan vaikutuksen? Tuijotin häntä ja aivoissani risteili joukko omituisen sekavia ajatuksia. Tuon näköinen ei hän ole, eipä todellakaan, valveilla ollessaan. Sama nimi, sama vartalo, samana päivänä tullut kouluun! Ja entäs hänen tapansa matkia itsepintaisesti minun käyntiäni, ääntäni, tapojani ja esiintymistäni muutenkin! Oliko todellakin inhimillisten mahdollisuuksien rajojen sisällä, että tuo, jonka nyt näin, oli ainoastaan juurtunut tapa minua jäljitellä. Kauhusta väristen sammutin lampun ja lähdin hiljaa huoneesta. Seuraavana päivänä lähdin viimeistä kertaa tuon vanhan koulun saleista ja monimutkaisista käytävistä.

Vietettyäni muutamia kuukausia kodissani täydellisessä toimettomuudessa tulin minä ylioppilaaksi Etoniin. Tuo lyhyt väliaika oli ollut kylliksi haihduttamaan muistot siitä, mitä olin tohtori Bransbyn koulussa elänyt tai ainakin muuttamaan niitä tunteita, joilla niitä muistelin. Draaman totuutta ja tragediaa ei ollut enää olemassa. Nyt oli minulle mahdollista epäillä aistinteni todistusta, enkä enää milloinkaan viitsinyt muistella koko tapahtumaa, samalla ihmettelemättä inhimillistä herkkäuskoisuutta ja hymyilemättä perimälleni vilkkaalle mielikuvitukselle. Ei ole myöskään uskottavaa, että tällainen epäuskoisuus parani Etonissa viettämäni elämän kautta. Mielettömyyksien ja kevytmielisyyden pyörre, johon heti sinne tultuani heittäysin, saattoi entiset muistoni hämäryyteen, tukahutti yhdellä kertaa kaikki syvimmät ja vakavimmat vaikutelmat ja jätti mieleeni ainoastaan pienimmät vähäpätöisyydet.

Ei ole kuitenkaan tarkoitukseni kertoa tässä kurjien hurjistelujeni kulusta, huonosta elämästäni, joka samalla uppiniskaisesti vastusti korkeakoulun lakeja ja teki pilaa laitoksen valvonnasta. Kolme vuotta hullutuksia, kolme turhaan kulutettua vuotta, istuttivat minuun huonoja tapoja ja kehittävät minua samaan aikaan harvinaisesti ruumiillisessa suhteessa. Vietettyäni viikon huvituksissa ja huonossa elämässä, kutsuin kerran luokseni joukon ylioppilaita ahtaammasta toveripiiristäni salaisiin juomingeihin. Kokoonnuimme jotenkin myöhään ja juominkeja oli määrä jatkaa aamuun saakka. Viini vuosi virtana, eikä muitakaan, mahdollisesti vaarallisempia huvituksia puuttunut. Päivä alkoi jo hämärtää idässä, mutta kekkerimme olivat vasta huippukohdassaan. Korttipelin ja viinin kiihoittamana äärimmäisiin saakka, olin juuri esittämäisilläni hyvin raa’an ja kyynillisen maljan, kun samassa huoneeni ovi riuhtaistiin auki ja kiihkeitä ääniä kuului oven takaa. Joku palvelijoista ilmoitti, että muuan henkilö, jolla nähtävästi oli hyvin kiire, odotti hallissa ja halusi minua puhutella.

Olin paljosta viinistä niin huumaantunut, etten ottanut parantuakseni tuosta tavattomasta keskeytyksestä. Hoippuvin askelin astuin eteishalliin, joka silloin oli aamuhämärän valaisema. Astuttuani kynnyksen yli, huomasin keskellä hallia nuoren suunnilleen minun mittaisen miehen, joka oli puettu valkeasta kasimirkankaasta valmistettuun uusmuotiseen aamutakkiin — aivan samallaiseen kuin omanikin oli. Siinä kaikki, mitä saatoin aamuhämärässä nähdä — hänen kasvonpiirteitään ei voinut tarkoin huomata. Hän astui nopeasti minua vastaan, otti kiivasti levottomuutta osoittavalla liikkeellä lujasti kiinni käsivarrestani ja kuiskasi korvaani: ”Wilson, Wilson!”

Tulin samassa silmänräpäyksessä aivan selväksi.

Vieraan esiintymisessä, tavassa, jolla hän kohotti varoittavaa sormeaan silmieni ja ikkunan välissä, oli jotakin, joka hämmästytti minua sanomattomasti, mutta itse asiassa ei tuo seikka minuun niin syvästi vaikuttanut. Syvemmän vaikutuksen minuun teki vieraan juhlallinen äänenpaino ja omituinen, kuiskaava ääni. Se johti kuin salaman iskulla mieleeni tuhansittain muistoja menneiltä ajoilta ja kosketti sydämeeni kuin sähköisku. Ennenkun olin ennättänyt tointua hämmästyksestäni oli vieras kadonnut.

Vaikka tuo tapaus tekikin syvän vaikutuksen sairaalloiseen mielikuvitukseeni, ei siitä jäänyt minuun mitään pysyvää jälkeä. Muutamien viikkojen ajalla toimeenpanin hartaita tutkimuksia ja antausin synkkiin mietelmiin. En koettanut selitellä itselleni tuon merkillisen ihmisen olemusta, joka niin itsepäisesti halusi sekaantua minun elämääni ja kiusasi minua epäsuorilla neuvoillaan. Mutta kuka ja mikä oli miehiään tuo Wilson? Ja mitä tarkoitti hän? Kumpaiseenkaan noihin kysymyksiin en saanut tyydyttävää vastausta. Ainoa minkä sain selville, oli se että hän perheessään tapahtuneen onnettomuuden takia oli lähtenyt tohtori Bransbyn koulusta samana iltana, jolloin minä olin sieltä karannut. Pian kuitenkin jätin nuo mietteet sillensä — sillä suunnittelin silloin muuttoa Oxfordin yliopistoon. Pian olin siirtynyt sinne ja sain vanhempien ymmärtämättömyydestä ja turhamaisuudesta sellaiset varustukset ja niin suuruisen vuotuisen opintorahan, että olin tilaisuudessa ehkäisemättömästi viettämmään suuremmoista elämää, johon jo aikaisemmin olin tottunut ja kilpailemaan tuhlaavaisuudessa Suurbritannian rikkaimpien ja mahtavampien sukujen jälkeläisten kanssa.

Näissä oloissa kehittyivät perinnäiset taipumukseni suunnattomin askelin. Hurjisteluni eivät enää pysyneet siisteyden rajojen sisäpuolella. Turhaa ja hyödytöntä on tehdä niistä selkoa tässä, mutta minun on kuitenkin mainittava, että tuhlaavaisuuteni oli suurempi kuin Herodeksen ja että minä antamalla uusia nimiä useille hullutuksille, lisäsin melkoisesti sitä pitkää luetteloa hurjuuksista ja rivouksista, jota voitiin olettaa pidettäväksi maailman kevytmielisimmän yliopiston ylioppilaiden kesken. Olisi kuitenkin voinut odottaa, että pysymällä gentlemanin kannalla olisin välttänyt tuttavuuksia maailman kehnoimpien ihmisten, väärinpelaajien kanssa; mutta asia on niin, että tutustuttuani heidän konnankoukkuihinsa, minä niitä käytin hyväkseni lisätäkseni niiden avulla ennaltaankin suuria vuositulojani yksinkertaisempien ylioppilastoverieni kustannuksella.

Olin parin vuoden ajan menestyksellä harjoittanut kehnoja toimiani, jolloin yliopistoon saapui muuan nuori aatelismies — nousukas sukulaissuhteihinsa nähden — nimeltään Glendinning. Huhu tiesi kertoa, että hän oli yhtä rikas kuin Herodes Atticus ja että hänen rikkautensa oli hankittu yhtä helposti. Minä pääsin pian selville siitä, että hän oli huonosti järjenlahjoilla varustettu ja luonnollista oli, että valitsin hänen erikoiseksi uhrikseni. Houkuttelin usein hänen peliin, ja pelaajan tavallisella kavaluudella annoin minä aina hänen ensiksi voittaa huomattavia summia, saadakseni hänen sittemmin sitäkin varmemmin kiedotuksi verkkoihini. Kun suunnitelmani sitten olivat kypsyneet, sovin hänen kanssaan yhtymisestä yhteisen ystävämme Prestonin luona, jolla kuitenkaan — se on minun myönnettävä hänen edukseen — ei ollut vähääkään aavistusta minun vehkeistäni. Jotta koko puuha näyttäisi viattomalta, olin minä hankkinut Prestonin luokse kahdeksan tai kymmenen henkilöä ja järjestänyt asiat niin, että näytti siltä kuin korttipeliä ei olisi sinä iltana ajateltukaan — minä järjestin asian niin, että uhrini itse sitä ehdotti. Jotten käyttäisi liian paljon sanoja huonoa asiaa selittääkseni, mainitsen ainoastaan, ettei ainoatakaan niistä kurjista tempuista, jotka ovat tällaisissa tilaisuuksissa tunnettuja laiminlyöty; kummeksittavaa muuten on, että vieläkin on yksinkertaisia ihmisiä, jotka lankeevat tällaisiin hämähäkinverkkoihin.

Peliä oli jatkunut myöhäiseen yöhön ja minä olin vihdoin, monen yrityksen jälestä, onnistunut saamaan Glendinningin ainoaksi vastapelaajakseni. Pelasimme minun lempipeliäni — e'cart'ea. Seurueeseen kuuluvat muut henkilöt olivat luopuneet pelistä ja seurasivat harrastuksella pelimme kulkua. Nousukas, joka — minun toimestani — oli illan kuluessa juonut hyvin paljon, sekoitti, jakoi ja pelasi kortteja humalan osittain, mutta ei kokonaan, ilmaisemalla hermostuneisuudella. Lyhyessä ajassa oli hän jäänyt minulle velkaa suunnattomia summia, ja kun hän vielä imaisi kulauksen väkevää portviiniä, teki hän juuri sen, mitä minä olin jo kauan odottanut — hän ehdotti, että korottaisimme puolella jo ennestäänkin huimaavan korkeita panoksiamme. Hyvin näytellyllä vastenmielisyydellä ja vasta sitten, kun minun vastahakoisuuteni oli johtanut vastapelaajani lausumaan muutamia kiivaita sanoja, suostuin minä, näennäisesti pistopuheesta pahastuneena. Pelin tulos osoitti kuinka perin pohjin vastapelaajani oli minun vallassani, sillä vähemmässä kuin tunnin ajassa oli hänen velkansa minulle kohonnut nelinkertaiseksi. Hänen kasvoiltaan oli puna tosin vähitellen haihtunut, mutta hämmästyksekseni huomasin kuinka hän vihdoin aivan äkkiä kävi kalman kalpeaksi. Sanon hämmästyksekseni, sillä Glendinning oli minulle ilmoitettu olevan pohjattoman rikas, ja vaikkakin ne summat, jotka hän siihen saakka oli menettänyt, olivat huomattavan suuria, niin en kuitenkaan luullut niiden tuottavan hänelle niin paljon huolta kuin ne tuottivat. Ensimäinen ajatukseni oli, että hän oli ruvennut voimaan pahoin nauttimastaan viinistä, ja pikemmin säilyttääkseni itseni kauniissa valossa kuin epäitsekkäästä tarkoituksesta olin juuri vaatimaisillani peliä lopetettavaksi, kun samassa jonkun saapuvilla olevan henkilön lausunto ja Glendinningin tuskaisa parahdus ilmaisivat, että olin saattanut hänen perikadon partaalle, ja tämä oli tapahtunut sellaisissa oloissa, että kaikkien myötätunto olisi pitänyt olla hänen puolellaan ja suojelemassa häntä jopa hornanhenkienkin pahoja aikeita vastaan.

On oikeastaan vaikeata sanoa kuinka olisin tullut mainitussa tilaisuudessa menettelemään, jos asiat olisivat saaneet kulkea omaa latuaan. Uhrini avuton tila oli luonut alakuloisuutta ja kiusallista mielialaa koko seurueeseen, ja muutaman minuutin ajan vallitsi täydellinen vaitiolo. Tunsin kuinka poskeni hohtivat häpeän punasta toverieni katsellessa minua syyttelevin ja pilkallisin katsein. Minun on tunnustettava, että suunnaton taakka levottomuutta poistui rinnastani aivan arvaamattoman tapauksen johdosta. Äkkiä avattiin nimittäin huoneen raskaat pariovet selälleen, ja se tapahtui sellaisella vauhdilla, että kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimalla. Olimme ennen valon sammumista tuskin havainneet, että huoneeseen oli astunut minun mittaiseni vieras mies, päällysnuttu tiukkaan ympärilleen käärittynä. Huoneessa oli aivan pimeä ja me saatoimme ainoastaan tuntea, että hän seisoi keskellämme. Ennenkun kukaan meistä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, kuulimme me vieraan lausuvan kuiskaavalla äänellä, joka kävi läpi minun luitteni ja ydinteni;

— Hyvät herrat, en pyydä anteeksi esiintymistäni täällä; ainoastaan täytän velvollisuuteni. Te ette varmaankaan tunne perinpohjin sen henkilön luonnetta, joka tänä iltana on voittanut korteilla suuren rahamäärän lordi Glendinningiltä. Minä sen vuoksi haluan ilmaista teille varman ja nopean tavan päästäksenne miehestä perille. Olkaapa sen vuoksi hyvät ja tutkikaa hänen vasen hihansa ja monet pienet kääröt, jotka lienevät löydettävissä hänen komean aamunuttunsa tilavista taskuista.

Hänen lausuessaan nuo sanat oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla hyttysen surinan. Nuo sanat lausuttuaan poistui hän huoneesta yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin. Voisinko — tai onko minulle mahdollista kuvailla tunteitani? Onko minun sanottava, että kärsin kaikki kadotukseen tuomitun tuskat? Ajatuksen aikaa ei minulla ollut. Lukuisin käsin tartuttiin minuun ja kynttilät sytytettiin, ja sen jälestä alkoi tarkastus. Takkini hihasta löydettiin kaikki pelissä tarpeelliset korkeat kortit ja taskuistani joukko korttipakkoja, jotka olivat pilkulleen niiden muotoisia, joilla pelasimme, ainoastaan sillä eroituksella, että minun pakkojeni korkeat kortit olivat hieman kuperat pitkittäin ja taas alhaisarvoiset kortit kuperat poikittain. Tämän tempun kautta sellainen henkilö, joka ei ole asian perillä, nostaa aina korkeat kortit vastapelaajalleen, kun taas toinen nostaen kortteja päittäin, nostaa huonot kortit antajalle.

Olisin kernaimmin suonut, että tämän keksinnön jälkeen minua olisi sätitty sen sijaan, että minua nyt katseltiin halveksivalla ja mykällä inholla.

— Herra Wilson, sanoi isäntämme, joka kumartui ottamaan maasta kallisarvoista turkkia, — herra Wilson, tämä on varmaankin teidän? Otaksun, että on turhaa etsiä täältä — hän viittasi pilkallisesti turkin poimuihin — enempiä todistuksia kätevyydestänne. Olemme todellakin nähneet kylliksemme. Toivon, että katsotte välttämättömäksi lähteä Oxfordista — ainakin on suotavaa, että tässä tuokiossa lähdette huoneestani.

On mahdollista, nöyryytetty ja muserrettu kun olin, että olisin vastannut hänen sanoihinsa mieskohtaisella väkivallalla, ellei huomioni samassa olisi kiintynyt erääseen merkilliseen seikkaan. Turkki, jonka olin ottanut harteilleni, oli ommeltu hyvin kallisarvoisista turkiksista. Se oli ommeltu aivan minun erikoisen makuni mukaan; olin nimittäin keikari vaatteittenikin suhteen. Kun herra Preston niinollen oli ojentanut minulle oven alla lattialla loikoneen turkin, huomasin niinä kauhua tavoittelevalla hämmästyksellä, että jo olin ottanut oman turkkini käsivarrelleni ja että se, joka minulle ojennettiin oli pienempiin yksityiskohtiinsa saakka kopia minun turkistani. Tuo omituinen olento, joka niin onnettomuutta tuottavalla tavalla oli minut paljastanut, oli — sen mukaan, mitä saatoin havaita hänen astuessaan sisälle — tullessaan ollut puettu turkkiin, eikä kenelläkään muulla koko seurueesta ollut sellusta. Jännittäen mielenmalttini viimeiseen saakka, otin hämärässä ovipielessä Prestonin minulle tarjooman turkin, viskasin sen hartioilleni oman turkkini päälle, lähdin huoneesta päättäväisesti, ja seuraavana aamuna, ennen päivän nousua, lähdin minä Oxfordista mantereen puolelle kauhun ja häpeän takaa-ajamana.

Mutta minä pakenin turhaan. Kova kohtaloni seurasi minua ikäänkuin riemuiten ja näytti totisesti, että sen salaperäinen mahti oli vasta alussaan. Tuskin olin ennättänyt Parisiin, niin jo huomasin, etten vieläkään ollut päässyt Wilsonin vihattavan harrastuspiirin ulkopuolelle. Vuosia kului, mutta minä en päässyt irti kiusanhengestäni. Roomassa astui hän yhtä epätervetulleella kuin aavemaisellakin palvelushalullaan minun ja kunnianhimoisten pyyteitteni väliin. Samoin tapahtui Wienissä, Berlinissä ja Moskovassa. Hänen tutkimattoman ja salaperäisen hirmuvaltansa tieltä pakenin aivan kuin ruton tieltä, milloin sinne milloin tänne, mutta aina oli hän kintereilläni, minä pakenin turhaan.

Uudestaan ja uudestaan kysyin itseltäni: Kuka on hän? — Mistä on hän tullut? — Ja mikä on hänen tarkoituksensa? — Mutta näihin kysymyksiini en voinut keksiä tyydyttäviä vastauksia. Aloin huolellisesti ja tarkkaan tutkia niitä muotoja, metoodeja ja pääpiirteitä, joissa hänen hävytön holhuunsa minun suhteeni esiintyi. Mutta tässäkään en päässyt kauemmaksi kuin pelkkiin arveluihin. Muuan seikka kuitenkin oli aivan ilmeinen — hän ei milloinkaan asettunut minun tielleni, ei milloinkaan kukistanut suunnitelmiani, ei milloinkaan häirinnyt minun puuhiani, muulloin kuin estääkseen jotakin pahaa, auttaakseen minua välttämään jotakin onnettomuutta. Mutta minusta oli tuo jotenkin raukkamainen anteeksipyyntö niin hävyttömästä holhuusta, johon hän oli ryhtynyt, hyvin pieni korvaus minulta niin häikäilemättömästi riistetystä itsemääräämisoikeudesta.

Samalla kun kiusanhenkeni kaikin tavoin oli matkinut minun pienimpiäkin liikkeitäni ja pukujani yksityiskohtiaan myöten, oli hän myöskin voinut järjestää niin, etten milloinkaan saanut nähdä vilaustakaan hänen kasvoistaan. Olipa Wilson kuka tahansa, niin tuo oli ainakin tuhmuus hänen puoleltaan. Sillä eihän hän voinut edes kuvitellakaan, etten minä muka olisi tuntenut hänessä siveellistä neuvonantajaani Etonista, konnankoukkujeni paljastajaa Oxfordista, kunnianhimoisten suunnitelmieni särkijää Roomasta, kostajaani Parisista, kiihkeän rakkauteni sammuttajaa Neapelista ja ahneuteni vastustajaa Egyptistä; hän ei tietenkään voinut olla sellaisessa harhaluulossa, etten tuntisi verivihollistani, pahaa henkeäni William Wilsonia — kaimaani, koulutoveriani ja kilpailijaani tohtori Bransbyn koulusta. — Mutta jättäkäämme nämä mietiskelyt ja siirtykäämme draaman viimeiseen näytökseen.

Tähän saakka olin ilman omaperäistä vastustusta alistunut tuohon tyranniuteen. Huolimatta siitä syvästä kunnioituksesta, jota tunsin William Wilsonin jaloa luonnetta, majesteetillista viisautta, kaikkialla läsnäolevaisuuttaan ja kaikkivoipaisuuttaan kohtaan, tunsin minä samalla kamalaa pelkoa eräitä hänen luonteensa piirteitä kohtaan, ja noista seikoista johtui, että olin tuntenut itseni avuttomaksi hänen suhteensa ja alistunut — vaikkakin katkeralla vastenmielisyydellä — tottelemaan hänen omavaltaista tahtoaan. Mutta viime aikoina olin alkanut juoda ja sen johdosta alkoi mieleni ärtyä yleensä ja kiihottua häntä kohtaan; aloin pitää hänen holhuutaan sietämättömänä, aloin napista, epäröidä ja asettua vastustavalle kannalle. Sikäli kuin itse tulin päättäväisemmäksi häntä kohtaan, sikäli kävi kiusanhenkeni epäröivämmäksi. Olkoonpa tuo huomioni sitte joko todellinen tai mielikuvitukseni tuotetta, pääasia on kuitenkin, että aloin samalla toivoa ja vähitellen alkoi minussa kehittyä järkähtymätön päätös siitä, että minä katkaisen nuo orjuudenkahleeni.

Vuonna 18— olin Roomassa naamiaisissa napolilaisen herttuan Di Broglion palatsissa. Olin juonut tavallista runsaammin ja täyteen ahdettujen huoneiden raskas ilma kiusasi minua sanomattomasti. Ahdingossa oli minun vaikea tunkea eteenpäin, ja sekin puolestaan lisäsi minun ärtyisyyttäni; etsin nimittäin — sallikaa minun vaieta minkälaisissa tarkoituksissa tuon vanhan ja raihnaisen herttua Di Broglion nuorta, ihanaa ja iloista puolisoa. Hän oli — varomattomasti kylläkin — ilmaissut minulle, minkälaisessa puvussa hän tulisi esiintymään. Olin juuri huomannut hänestä vilauksen ja minulla oli kiire rientää hänen jälessään, kun samassa silmänräpäyksessä tunsin keveän kosketuksen olallani ja kuulin tuon unohtumattoman, matalan, kirotun kuiskauksen korvani lähellä.

Raivosta kuohuen käännyin salamannopeudella ja tartuin kiusanhenkeni kaulukseen. Hän oli, aivan niinkuin olin odottanutkin, puettu yhtäläiseen pukuun kuin minäkin: hänen harteillaan oli sinisestä sametista ommeltu espanjalainen levätti ja vyötäröllään purppuravärinen vyö, jossa riippui kapeateräinen miekka. Musta silkkinaamio peitti kokonaan hänen kasvonsa.

— Roisto!, sähähdin minä hampaideni välistä. — Roisto, kirottu konna, sinä et saa, kuuletko, et saa kiduttaa minua kuolemaani saakka! Seuraa minua, tai muuten pistän sinut kuoliaaksi paikalla! Raastoin hänet mukanani tanssisalin vieressä olevaan tyhjään huoneeseen. Hän ei asettunut vastarintaan. Päästyämme salista, viskasin hänet luotani ja hän hoiperteli seinän viereen minun kiertäessäni oven lukkoon. Kehoitin häntä paljastamaan miekkansa; hän epäröi hetkisen, mutta sitten hän veti huoahtaen miekkansa tupesta ja asettausi puolustusasemaan. Taistelu oli hyvin lyhyt. Olin raivosta ja kiukusta aivan hurjana; tunsin olevani voimakas kuin nuori leijona. Muutamassa sekunnissa olin pakottanut hänet seinää vastaan, ja kun sillä tavalla olin saanut hänet valtoihini, lävistin minä hänet eläimellisessä julmuudessani useampaan kertaan miekallani.

Samassa olin kuulevinani, että joku kosketti lukkoa. Riensin kiertämään lukon auki ja palasin kuolevan vihamieheni luokse. Mutta tässä en kykene kuvaamaan hämmästystäni, kauhuani, joka minut valtasi nähdessäni sen, mitä silmieni eteen avausi. Siinä lyhyessä tuokiossa, jonka olin viipynyt huoneen ovipäässä, oli sen vastaava seinä kokonaan muuttunut. Suuri peili — siltä ainakin näytti ensimmäisinä hämmästykseni tuokioina — riippui aikaisemmin taulujen peittämällä seinällä. Ja kun kauhun vallassa astuin sitä lähemmäksi, astui peilissä vastaani oma kuvani, kasvot kuoleman kalpeina ja piirteet verellä tahrattuna.

Mutta minusta tuntui ainoastaan siltä, asia ei nimittäin ollut niin. Vastaani tuli vihamieheni — Wilson, hoippuvin askelin ja kuoleman kanssa kamppaillen. Hänen viittansa ja naamionsa makasivat lattialla, johon hän ne oli viskannut. Hänen pukunsa oli jokaista ompeletta, jokaista lankaa myöten sama kuin minun ja hänen kasvonsa olivat pienintäkin piirrettä, pienintäkin vivahdusta myöten minun kasvoni, hän oli alusta loppuun saakka minä itse!

Mutta hän oli kuitenkin Wilson. Hän kohotti oikeaa kättänsä ja puhui, mutta hän ei enää kuiskannutkaan; hänen puhuessaan olisin voinut väittää kuulevani oman ääneni. Hän lausui:

— Olet voittanut, minä antaudun. Mutta tästä hetkestä lähtien olet sinäkin kuollut — kuollut maailmalle, taivaan ja toivosi menettänyt! Minussa oli sinun olemuksesi ja elämäsi, ja päätä tästä kuvasta, joka on sinun omasi, kuinka täydelleen sinä sen kautta, että minut surmasit, olet myöskin murhannut oman itsesi!





Jokamiehen viikkolehti n:ot 15-18 16.4.-7.5.1910.