Kelpo mies.
Tarina tuulen tuudittama.
Ja Tuomijärven rannalla oli pienen Paulin koti. Ja vaikka joskus varikset sen ympärillä soti, niin Tuomelass' oli herttaista, niin ihmeen ihanaa, ett’ei koko maailmassa sen parempata saa.
Siell' oli koivut pihassa ja tuomet siinä kukki. Ja siinä myöskin juoksenteli Paulin hauska pukki. Ja pienet linnut lehtipuissa ne aina laulelit. Ja kesä-illat sitten, ne vast’ oli kaunihit.
Siell' oli nurmet vihannat ja lainehtivat pellot. Ja laitumelta laupiasti kuului lehmän-kellot. Ja tavan takaa siellä myöskin paimentorvi soi. Ja usein pellon pyörtänöllä Pauli piehtaroi.
Siell' oli kuuset ympäri ja myöskin pitkät männyt. Ja rakennuksen räystäissä oli aivan uudet rännyt. Ne isä vast' oli laittanut ja sanonut: »Kas niin! Nyt tyytyis täällä asumaan vaikk' itse Karhuliin»
Se Karhuliin oli herra se, joll’ oli suuri hovi. Ja täpö täynnään pahuutta oli sen Karhuliinin povi. Hän tuumas' aina itsekseen ja mietti miettehin, miten hän sais omakseen sen Paulin kodinkin.
No, kun on konstit kallossa ja runsahasti rahaa, niin voipi sillä vaikuttaa sekä hyvää että pahaa. Ja Karhuliin nyt konstaili ja vehkeili rahoillaan, niin että viimein omakseen vei Paulin isän maan.
Vaan kuinka kävi? Karhuliin nyt asioihin puuttui. Mutt’ ennen pitkää kaikki tyyni Tuomelassa muuttui. Se Karhuliini se puuhaili ja nyrkkiänsä pui; vaan mikä lienee ollutkaan: maan kasvu lakastui.
Ja se paha onni tietysti käy ytimiin ja luihin, kun kevään tullen ensinkään ei lehti tule puihin, ei kasva enää pellotkaan, ei nurmet vihannoi, ei päivä paista konsanaan, ei linnun laulu soi.
No, Karhuliinin Jumala oli rikkaus ja raha; ja pyöreä kuin tynnyri oli Karhuliinin maha. Mutta kun nyt kato tuli moinen Tuomelaan, niin jo sen herran kukkarokin rupes' kuihtumaan.
Ja kaikki sitten vähitellen aivan meni myttyyn, ja nälkä tuli Karhuliinin rasva-maha-pyttyyn. Ja taloon tuli huutokauppa, tuli kun tulikin: vei ruunun-miehet Tuomelan ja veivät hovinkin. —
Vaan Pauli, joka Tuomelassa – se pikku poika raiska – oli ollut vallaton ja aika lailla laiska, se oli isän, äidin kanssa tullut kaupunkiin, joss' oli päästy asumahan pieneen kammariin.
Ja poika pantiin kouluhun, joss' oli kova kuri. Ja vaikka äiti toisinaan sitä ankaruutta suri, niin oli se koulu parahin maail massa kenties, sillä siinä tuli Paulistamme oikein kelpo mies.
No, tuli kelpo miehenä nyt Pauli sinne juuri, kun Tuomelassa pidettiin se huutokauppa suuri. Ja liikutuksen kyyneleet ne tuli tulvanaan, kun Pauli näki siinä sen vanhan isän maan.
Ja noilta ruunun-miehiltä sen Pauli heti osti ja sillä vanhat Karhuliinin kaupan-teot kosti. Ja sinne jäihän asumaan ja isä ja äiti myös. Voi kuinka kaunis olikin, mun Paulini, sun työs!
Ja heti sitten Tuomelaan se vanha onni ehti, ja päivä pääsi paistamaan ja puihin tuli lehti, ja pellot rupes kasvamaan ja nurmet vihannoi, ja kaikki olit iloiset ja linnun-laulu soi.
Vaan mitä sitten Karhuliinin elämästä tuli? Joo, hän kerran kevään tullen lumen katissa suli — ja vesikuplan kaltaisena lensi ilmahan. Se oli loppu laupias sen herran lihavan.
Eikä nyt enää tällä kertaa laulu multaluista. Vaan sinä, pieni poikaseni, mieti sä ja muista: Jos kerran joku Karhuliini viepi isän maan, niin toivon että sinusta mä kelpo miehen saan.
Tyko Hagman.
Koulu-toveri n:o 1 14.1.1901.
