Kansantaikoja.
Juhannusyönä kuunteleminen.
Lähellä kotiani asui mummo, Maija-Liisa nimeltään. Hän oli hyvin vanha, lähemmä sadan vuoden. Selvästi hän muisti v. 1808—9 sodan tapahtumat, joista useasti kertoikin.
Kerron tässä erään seikkailuni Maija-Liisan kanssa noin neljännes vuosisataa sitten, koska se hyvin kuvaa sen ajan katsantotapaa ja kansassa silloin vielä vallitsevaa taikauskoa.
Oli juhannusaatto. Maija-Liisa tuli meille ja pyysi minua kanssansa ”taijantekoon”. Uteliaana suostuin hänen pyyntöönsä.
Matkalla selitti Maija-Liisa, että jos kaksi ihmistä juhannusyönä asettuvat, istuen seläkkäin, kuuntelemaan kivelle, jota joka puolelta ympäröi viljelysmaa, niin saa yöllä kello 12 aikaan tietää seuraavan vuoden tapahtumat. Eri äänet silloin merkitsevät erilaisia asioita. Pauke tietää kuolemaa, soitto häitä, itku surua j. n. e.
Kotoa ottamani isän taskukello kädessä astelin Maija-Liisan rinnalla keskellä perunamaata sijaitsevalle kivelle. Asetuimme sille istumaan selät vastakkain ja rupesimme kuuntelemaan. Hiljaa piti olla, muuten ei ”taika” tehoisi, vakuutti Maija-Liisa.
Olin silloin lapsi ehkä noin 8-vuotias. Kellon lähetessä 12 aloin pelätä ja vavista, sillä odotin saavani nähdä jotakin erittäin kauheata. Olinhan usein kuullut puhuttavan tontuista ja muista salaperäisistä olennoista, jotka muka kummittelevat ja pelottelevat ihmisiä.
Ajanmittari näytti sydänyötä. Silloin kuulimme, tai olimme kuulevinamme kolme kolausta etäältä olevasta kylästä päin. Sitä seurasi kaksi jyrähdystä meren rannalla olevasta kartanosta käsin. Hermoni olivat kovassa jännityksessä, pelkäsin meille tapahtuvan jotakin hirveätä. Mutta mitään emme enään sen jälestä kuulleet. Pelkoni haihtui vähitellen. Noin ½ 1 ajoissa laskeuduimme alas kiveltä.
Kuulemiemme jyrähdysten johdosta selitti Maija-Liisa, että kylässä, mistä kuului kolme kolausta, kuolee ensi vuonna kolme ihmistä ja talossa, missä kahdesti paukahti, yhtä monta henkeä menee tuonen tuville.
Erotessamme sanoi Maija-Liisa minulle liikutettuna: ”minä kuolen pian. Ehkä olin viimeistä kertaa ”taijanteossa”. Kuoltuani ei kenties kukaan enään muista näitä vanhoja tapoja, joiden avulla tulevat tapahtumat saadaan tietää. Toivon että opetat tämän ”juhannustaijan” tuleville sukupolville, jotta vanhat tavat eivät kansassa unhoon joutuisi.”
Olen täten täyttänyt Maija-Liisan viimeisen toivomuksen ja kertonut, mitä hän juhannusyönä seläkkäin kivellä istuessamme minulle opetti.
K. T.
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 4 1.2.1908.
