Jääpeikko.
Kirj.Z.Topelius.
Pohjoisessa oli maa, jota kutsuttiin Jotunheimiksi, ja siellä asui jättiläisiä, joita sanottiin jääpeikoiksi. Ukkosen jumala Thor *) kävi sotaa jääpeikkojen kanssa ja tappoi niitä nuijallaan, niin että vaan yksi ainoa peikko jäi elämään. Hän oli piiloutunut erääseen jäävuoreen Nordkapissa, ja siellä asui hän vielä viime vuonnakin. Ei kukaan tietänyt, kuinka vanha hän oli, sillä häntä ei oltu merkitty kirkonkirjoihin. Kenties oli hän kolme tai neljä tuhatta vuotta vanha. Pitkä hän myöskin oli, pitkä ja tuhma; kilometrin pituinen ja 6 kilometriä tuhma, sanoi kansa. No se oli ehkä vaan parjausta; ei pidä uskoa enempää kuin puolet.
Jääpeikko oli vielä jotensakin hyvissä voimissa, vaikka hän olikin niin vanha. Hän oli jäätynyt kiinni ja kärsi kyllä viluakin, mutta suojalla ilmalla pelkäsi hän sulavansa. Enimmäkseen makasi hän jäävuoressa, mutta joka sadas vuosi hän heräsi ja katseli ympärilleen maailmassa. Tämä maailman tarkasteleminen häntä aina hyvin virkisti, niin että hän sen jälkeen luuli voivansa elää vielä tuhansia vuosia.
Jääpeikoilla oli palvelijoina pieniä, viekkaita kääpiöitä. Nämä saattoivat nähdä vuoren läpi ja tiesivät kaikki; ainoastaan auringonpaistetta eivät he taitaneet hankkia. Ennen oli heitä hyvin paljon, mutta jääpeikkojen kera olivat kääpiötkin kadonneet, niin että nyt enää oli vaan yksi peikko ja kääpiö. Tätä kääpiötä peikko käytti vartijana jäävuorella, sillä aikaa kun hän itse nukkui.
Tänä vuonna heräsi peikko vähää ennen joulua, potkasi läven vuoreen ja ojenteli kankeita sääriään.
—Mikä aika nyt on? kysyi hän vakoojaltaan.
—Sata vuotta lähempänä maailmanloppua, vastasi tämä.
—Vai niin! sanoi peikko. Onko tänne näinä satana vuotena tullut joku minua viisaampi?
—Mistäpä se tulisi? Suuri peikko, sinähän olet viisain ja väkevin mieskoko maailmassa!
—Mutta minä alan jo käydä vanhaksi.
—Ei se mitään tee, kun saattaa nukkua niinkuin sinä. Maatessa tullaan viisaaksi ja väkeväksi; eikä kukaan voi nukkua sinun tavallasi.
—Niinpä luulisi. Mutta kuinka voi Thor nyt näinä aikoina?
—Hän on mennyt vierailemaan Odinin luo Valhallaan. Harvoin hän nyt enää ajelee vaunuillaan pilvissä.
—Ei suinkaan tänään ole ukkosta ilmassa?
—Mitä, kuinka se voisi tulla kysymykseen keskellä talvea!
—Sittepä me menemme kävelemään Jotunheimiin. Kiipeä sinä selkääni! Ihmiset tulevat yhä tuhmemmiksi. Minä tahdon nähdä kuinka tuhmiksi he nyt sadan vuoden kuluessa ovat tulleet.
Kääpiö kiipesi peikon niskaan, jossa hän istui niinkuin kärpänen. Eihän hän ollut pitempi poikaa, joka on saanut ensimmäiset housunsa.
Peikko oikaisi itseänsä, niin että hänen mutkikkaat säärensä ratisivat, veti sitten seitsemän peninkulman saappaat jalkaansa ja oli parilla askeleella Rastekais-tunturilla Lapinmaassa.
—No sepä hauskaa, ettei aurinko ole sulattanut tunturia. Mutta mikä tuo musta juova on, joka kulkee tuolla lumessa? kysyi hän kääpiöltä.
—Ne ovat rautateitä, suuripeikko. Läntinen menee Ofoteille ja itäinen Ouluun.
—Rautatiet! Ovatko ne jäätynyttä rautaa?
—Ei, nuo tuhmat ihmiset ovat keksineet paljon viimeisinä vuosisatoina. Nyt ajavat he rautateillä kuusi peninkulmaa tunnissa.
—Kuusi peninkulmaa! Sepä nyt on kanssa jotakin kerskattavaa! Huudahti peikko ylenkatseellisesti, otti seitsemän peninkulman askeleen ja seisoi Tromsölannissa Norjassa. Siellä sekaantui hän sähkölennätinlankoihin ja oli taittamaisillaan toisen räyskän jalkansa.
—Katsoppas, mitä tuhmia pauloja he ovat asettaneet tunturiketuille! mökisi hän.
—Niin, onkos nyt hassumpaa nähty? sanoi kääpiö. Tällaisia lankoja myöten he sitten juttelevat toistensa kanssa.
Jääpeikko suuttui Norjaan, kääntyi takaisin ja pääsi muutamalla askeleella Inarin järvelle Lapissa. Täällä nousi erään uutisasukkaan mökistä savu, punaisena patsaana kohoten ylös ilmaan. Savun mukana tuli suloinen haju, joka miellytti peikkoa.
—Mitä tuo pikkuväki keittää? kysyi hän.
—He keittävät kahvia.
—Kahvia! Onko se jotakin puuroa?
—Mahtava peikko, kahvi on jonkinlaista ruskeata soppaa, joka saattaa ihmiset hyvälle tuulelle.
—Maistakaamme sitä soppaa, arveli peikko ja otti askeleen eteenpäin. Mutta nyt hän joutuikin 7 peninkulmaa eteenpäin ja kahvi-pannu jäi kauas hänen takansa.
—Katsoppas mökkiä, joka vilisti tieltäni, sanoi hän harmissaan.
Sitten löysi peikko jonkun pienen mustan esineen lumesta. Hän otti sen ylös, käänteli ja katseli sitä joka puolelta, pisti sen suuhunsa ja alkoi pureskella.
—Sepä oli sitkeä poronpaisti, huomautti hän, se on mahtanut maata kauvan kuivamassa auringonpaisteessa.
—Luultavasti, sanoi kääpiö, muuten on ihmisillä tapana kutsua sellaista kummikalossiksi. Joku matkustaja on sen hukannut lumeen.
—Mitä he tekevät kummikalosseilla?
—He käyttävät niitä likasilla teillä, etteivät kastelisi jalkojansa.
—Likasilla teillä, etteivät kastelisi jalkojansa! Mitä mamsselleja täällä Jotunheimissä nyt asuu? Kylläpä minä heidän opetan kastelemaan jalkojansa! — Näin sanottuaan sylkäsi peikko kalossin suustaan, hengitti suunsa täyteen kylmää ilmaa ja puhalsi sen sieramiensa kautta ulos. Heti nousi lumimyrsky, joka ennen pitkää peitti seudun miehenkorkuisilla lumikinoksilla. — Missä se kahvipata nyt on? kysyi peikko.
Kääpiö viittasi pohjoiseen päin: peikko luuli tuntevansa ilmassa kahvin hajua, otti muutamia innokkaita askelia, mutta erehtyi lumipyryssä ja joutuikin keskelle Pohjanlahtea. Meri oli kyllä jäässä, mutta mikä jää sellaista koljoa voi kannattaa! Peikko pulpahti veteen, ja nyt hän kyllä olisi tarvinnut kummikalosseja.
—Katsoppas, kun tuo hävytön vesi alkaa jo nousta yli saapasvarsien! huudahti hän. Pahinta kaikesta oli se, että jalat alkoivat sulaa seitsemän penikulman saappaissa. Nyt ei ollut muuta keinoa kuin kömpiä jälleen kuivalle maalle.
Nyt tuli hän erääseen kylään Suomessa. Siellä oli suoja ilma, aurinko paistoi ja lapset luistelivat kelkoilla mäkeä pitkin pellolle riihen luokse. — Ovatko nuo sammakoita? kysyi peikko.
—Hyvä peikko, paetkaamme, täällä on vaarallista viipyä, varoitti kääpiö. Eivät ne ole mitään sammakoita, ihmislapsiahan ne ovat.
— Vai niin, sanoi peikko; minä olen nukkunut niin kauvan, etten enää muista, millaisilta lapset näyttävät. Minua huvittaa nähdä, kuinka nuo pelkurit tyhmistyvät. Näin sanoen ojensi hän pitkän käsivartensa, otti yhtä lasta tukasta kiinni ja nosti hänen varovaisesti ilmana. Toiset juoksivat peikon nähtyään, kirkuen tiehensä.
Uteliaana tarkasteli peikko saalistaan. Se oli pieni noin kymmenvuotias nulikka. Matti Nopsa oli hänen nimensä ja sen nimen hän kyllä ansaitsikin. Nyt odotti hän sydän kurkussa niinkuin sanotaan, mitä oli seuraava. Kuitenkin hillitsi hän itkunsa ja katsoi tuikeasti peikkoa silmiin.
—Aha, sanoi peikko, oletko sinä nyt yksi niistä, jotka ajavat 6 penikulmaa tunnissa ja puhuvat ketunpyydysnuoria myöten? Millainen pieniraukka sinä olet! Luuletko sinä olevasi viisas kanssa? Tiedätkö kuka minä olen? Minä olen viisain mies koko maailmassa.
—Se sinun on ensin näytettävä toteen, muuten en minä sitä usko, vastasi Matti, jota peikon kerskaus harmitti.
— Näytettävä toteen? Mitä se tahtoo sanoa?
—Sinun pitää antaa minulle kolme arvoitusta arvattavaksi, ja minä annan sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvoitukseni....
—niin minä syön sinut suuhuni, keskeytti peikko.
—Olkoon menneeksi, vastasi Matti. Jos taas minä arvaan sinun arvoituksesi, niin syön minä sinun.
Peikon mielestä tämä oli ylenmäärin hauskaa. Hän alkoi pitää tuosta pienestä kelpo kerskailijasta ja asetti hänen seisomaan päälleen lumeen. Matti pääsi pian jaloilleen ja komensi: ala!
—Ei, suuri peikko, kuiskasi kääpiö, älä anna narrata itseäsi. Varmaan olet sinä viisain mies maailmassa, mutta kyllä nuo tyhmät ihmislapset osaavat pettää viisaimmankin miehen.
—Älä sinä höpise! sanoi peikko suuttuneena. Sinä olet näkevä, että minä syön hänen. Minä tunnen itseni oikein hirveän nälkäiseksi. Vai niin, kolme arvoitusta! No, mitä se on, jota sinä olet, ja minä en ole?
—Kymmenen vuotta vanha, vastasi Matti.
—No, sitä ei voi vastaan väittää. Mitä se on, kun minä olen ja sinä et ole?
Mattia halutti sanoa: tyhmä. Hän oli kuitenkin kyllin viisas vastatakseen: tuhat vuotta vanha.
—Niin, niin, kyllä sekin on oikein. Mutta kuule nyt, sanoi peikko varmana voitostaan, mitä se on, jota me emme kumpikaan ole?
—Krokotiili, vastasi Matti.
—Kroko ....mitä se on?
—No se on eräs tunturirotta, jos sinä ymmärrät sitä paremmin.
—Tunturirotta? Kyllähän sekin on totta, arveli peikko huolestuneena. Nyt on sinun vuorosi kysyä.
—Kuka on se, joka syntyi maailman alussa, eikä kuole ennen maailmanloppua, mutta ei kuitenkaan vielä ole viiden viikon vanha?
—Oh, sitä ei suinkaan kukaan, etkä sinä itsekään tiedä, vastasi peikko masentuneena.
—Kyllä minä tiedän, se on kuu. No kuka se on, joka alituisesti irvistelee?
Peikko tuumi, että se mahtoi olla Matti itse.
—Eipä olekaan. Se on seinänrako. Arvaappas nyt, mikä tämä on:
Lensi lintu siivetön
Istui puuhun jalaton
Sen ampui tyttö suuton
Ilman pannua paistettiin
Ilman suolaa nautittiin.
Peikon posket kävivät niin kuumiksi, että alkoivat sulaa.
—Syö hänet! Syö hänet! kuiskutti kääpiö. Mutta peikko tahtoi pitää sanansa ja ajatteli oikein perinpohjaisesti. Kuinka lintu saattoi olla siivetön ja tyttö suuton, sehän oli kokonaan käsittämätöntä. — Kuuleppas nyt, Matti, sanoi hän; kumpi meistä nyt oikeastaan on tyhmä, sinä vai minäkö?
—Sitä minä en tiedä, vastasi Matti varovaisesti. Mutta siivetön lintu on lumi ja suuton tyttö on aurinko.
—Niin, niin, sanoi peikko, niin muodoin et sinä siis ole tuhma. Mutta mitä se on minun voimaani verraten! Tiedätkö sinä, että minun sanotaan olevan väkevimmän miehenkoko maailmassa!
—Se sinun myöskin täytyy näyttää, ennenkuin minä sitä uskon, arveli Matti. Koitappas nyt siirtää tätä vuorta 3 tuhatta penikulmaa ja muuttaa se sitten huomenna takaisin samaan paikkaan!
Peikko katseli vuorta ja huomasi sen melkein liian raskaaksi.
—Hulluutta! sanoi hän.Tätä kiveä ei kukaan maailmassa voi liikuttaa.
—Kyllä, minä voin sen tehdä, vastasi Matti, sen olen minä oppinut koulussa. Nyt minä istun vuorelle ja olen siellä huomiseen asti. Vuori kulkee maan mukana ympäri 3 tuhatta penikulmaa 24 tunnissa, ja siis huomenna tällen aikaa olemme minä ja vuori jälleen täällä.
—Suuri peikko, hän pettää sinua! kuiskasi kääpiö taas.
—Kuuleppas nyt, Matti, tuohan oli vaan jonkinlainen »konsti», tuumi peikko. Anna minun osoittaa voimaani jollakin tavalla, jota kaikki käsittävät!
—Sitä sinä saat, sanoi Matti. Tässä on meidän riihemme. Meneppä nyt pistämään pääsi seinän kautta sisään.
—Minähän voin vaikka potkaista kumoon tuon vanhan räsän.
—No se nyt ei ole mitään vaikeata. Mutta pistäppäs nyt pääsi seinästä läpi.
Tästä oli peikko yhtämieltä. Kerta toisensa perästä syöksähti hän jääpäätänsä seinää vastaan, niin että sirpaleet lentelivät ilmaan, mutta turhaan. Ähkyen ja puhkuen selitti hän, että se oli aivan mahdotonta.
—Eipä olekkaan, sanoi Matti ja juoksi riiheen, pisti päänsä ulosluukusta ja huusi: hyvää päivää, suuri peikko! Kas nyt minä syön sinun.
Tämän oli peikon mielestä niin hupaista, että hän alkoi nauraa. Oli jo varmaankin pari tuhatta vuotta siitä, kun hän oli viimeksi nauranut, nimi. silloin kun Thor oli ajanut vaununsa kumoon pilvissä. Nyt hän nauroi niin kovin, että aivan unohti vanhan, räyskän jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet, päänsä hän oli kolhinut riihen seinää vastaan ja jalat olivat muuttuneet vedeksi. Nauru ja auringonpaiste tekivät aivan lopun hänestä. Klitsh klatsh kuului vaan ja peikko muuttui suureksi, suureksi jää- ja lumikasaksi. Se oli hänen hyvästi jättönsä maailmalle. Kääpiö pelästyi tästä niin että lähti juoksemaan, minkä ennätti, tuli metsään, jossa tarttui jäniksenpyydykseen ja näin loppui hänenkin elämänsä.
Matti oli hyvin ylpeä voitostaan, mutta hänen mielestään oli se kuitenkin surkeata, että niin mahtavan jättiläisen piti sulaa kurjaksi lokavedeksi. Kylän lapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina korkealle kinokselle, jossa jättiläinen oli sulannut, ja tuumivat, jokohan hän oli montakin lasta syönyt. Mutta silloin tuli eräs pieni tyttö suksineen paikalle ja sanoi: peikko oli hyvin kiltti, ei hän ole syönyt lapsia, meidän pitää kirjoittaa hänelle hautakirjoitus. Ja niin kirjoitti hän porkallaan lumeen:
»Tässä lepää viimeinen peikko. Hän oli suuri ja tuhma, mutta hän ei tehnyt mitään pahaa maailmalle. On hyvä olla viisas, mutta parempi on olla tuhma ja kiltti, kuin viisas ja paha».
Sitten itki pikku tyttö auringonpaisteessa peikon haudalla. Ja peikon hautakirjoitus oli, niin kuin monen muunkin, kirjoitettu lumeen.
Koitto 0-2/1893.
*) Peikko oli ruotsalainen ja tunsi vaan pakanalliset jumalat, joihin ihmiset siellä ennen uskoivat, kun eivät tunteneet totista Jumalaa, kuten me. He pitivät Odinia pääjumalana, niinkuin suomalaiset pitivät Ukkoa yli-jumalaa. Thor oli ukkosen jumala. Kaikki jumalat muka asuivat valoisassa Valhallassa, taivaan salissa.
