Kevättä ilmassa.
Kirj. Maksim Gorjki.
Suomennos.
Puutarhassa huoneeni ikkunan edessä hyppii pieniä vilkkaita varpusia lehdettömillä akaasian oksilla laverrellen taivaan tasalle. Kuusen latvassa istuu kunnianarvoisa varis ja nyökkää vakavasti päätä kuunnellessaan pienien harmaiden lintujen juttelua.
— Aurinkoinen ilma kantaa jokaisen äänen huoneesen korviini. Minä kuulen puron lorisevan vikkelästi, mutta vienosti, kuulen oksien rasahtelevan hiljaa, ymmärrän, mitä kyyhkyset kuhertavat ulkona ikkunan päällislaudalla, ja ilman mukana virtaa kevään soitanto sieluuni.
»Tsik tsiirik!» sanoi vanha varpunen ystävilleen, »nyt olemme taaskin päässeet kevääseen... Eikö totta? Tsik tsiirik»!
»Niinpä tosiaankin, niinpä tosiaankin», vastasi varis somasti kaulaansa eteenpäin ojentaen. Minä tunnen tämän linnun niin liian hyvin. Se on varovainen lintu, se lausuu ajatuksensa aina lyhyesti ja myönnyttävästi. Luonnostaan on se hölmön puoleinen ja siksi, samoin kuin melkein kaikki varikset, arka. — Mutta sillä on huomattava sija seuramaailmassa ja se toimittaa joka vuosi yhtä tai toista hyväntekeväisyystarkoituksiin köyhiä naakkoja ja vanhoja kyyhkysiä varten.
Minä tunnen myös varpusen. Vaikka se päällisin puolin katsottuna voi kyllä näyttää kevytmieliseltä, vieläpä vähän auliiltakin, niin ymmärtää se toden perästä hyvin hyvästi oman etunsa. Se hyppii variksen ympäri kunnioittavalla nöyryydellä, mutta tietää mielessään tarkoin, minkä arvoinen tämä on ja on aina valmis kertomaan siitä kirveleviä juttuja. — — —
Ikkunanpäällislaudalla istuu ensiaskeleitaan ottava, keikaileva kyyhkysnuorukainen, joka tulisin sanoin koettaa suostuttaa pientä kokematonta kyyhkysneitosta.
»Minä kuolen, minä kuolen pelkkään haaveiluun, jos sinä et tahdo vastata minun rakkauteeni!»
»Tiedättekö, kunnianarvoisa herrasväki, sirkkuset ovat jo saapuneet»,kertoi sillävälin varpunen.
»Emme, onko se totta?»
»Ne ovat tulleet, hälisevät, liehuvat ja livertävät ... Kauhean levottomia lintua ... Ja pakkastiaset ovat, niinkuin tavallista tulleet näiden kanssa. Ajatelkaa, eilen puhuttelin minä yhtä näistä, noin puoleksi piloillani: No, hyvä ystävä, joko olette saapuneet?! Tämä vastasi minulle hyvin julkeasti. Näillä linnuilla ei ole vähintäkään kunnioitusta arvoasteita, yleistä huomiota ja sitä asemaa kohtaan, mikä jollakin on seuramaailmassa ... Minä hovivarpunen!»
Samassa ilmestyi jotakuinkin odottamatta savupiipun takaa nuori korppi ja kertoi matalalla äänellä:
»Säädösten mukaisesti kuuntelen minä tarkkaavasti kaikkien olentojen puhetta, ilmassa olevien, vedessä elävien sekä niiden jotka asuvat maan sisässä ja otan tarkkaavaisesti huomioon heidän käytöksensä; tätä nykyä on minulla kunnia ilmoittaa, että puheina olevat sirkkuset visertävät kovasti kevään tulon tähden ja siksi, että ne uskaltavat toivoa koko luonnon pikaista uudestisyntymistä».
»Tsik tsiirik!» huusi varpunen, joka levottomana katseli ilmiantajaa. Varis nyökkäsi hyvänsuovasti päätänsä.
»Kevät ei tule ensikertaa», sanoi vanha ilvehtijä. »Ja mitä luonnon uudestisyntymiseen tulee, niin on se luonnollisesti meille mieluista, kun se tapahtuu korkeammalla suostumuksella».
»Totta»,sanoi varis ja katsoi hyväntahtoisesti puhujaan.
»Minun täytyy vielä lisätä», jatkoi korppi. »Puheena olevat sirkkuset ovat vastenmielisesti ottaneet vastaan sen lähteen, josta he sammuttavat janoaan, koska se on mutanen. Niin ainakin väittävät nämä. Uskaltavatpa jotkut heistä puhua vapaudesta...!!»
»Oo, sellaista on alituisesti», huudahti vanha varpunen; »tulee nuoruuden mukana ja on kokonaan vaaratonta. Minäkin olen ollut nuori ja uneksinut siitä. Vaatimattomalla tavalla itsestään käsitettävästi ... mutta myöhemmin meni se pian ohitse, sain muuta ajattelemista, sellaista mikä oli miellyttävämpää ja hyödyllisempää varpuselle.
»Öh-m!» Äkkiä helähti läpitunkeutuva kirkaisu.
Lehmuksen oksalla näyttäytyi todellinen valtioneuvos punatulkku. Hän tervehti lintuja alentuvasti ja sanoi:
»Oh...ettekö tunne, herraseni, että ilma tuoksuu täällä joltakin, oh...?»
»Kevätilmaa, Teidän ylhäisyytenne», vastasi varpunen. Varis käänsi päänsä sivulle ja rääkäsi veltosti kuin lammas.
»Niin, arvoisa kunniaporvari, pöllö sanoi sitä samaa eilen korttipöydässä ... Ilma tuoksuu joltakin, sanoi hän, ja minä vastasin: Kohta pääsen siitä selville, otan heti siitä selon. Järkevästi puhuttu, vai mitä?»
»Palveluksessanne, Teidän ylhäisyytenne, erinomaisen järkevästi». Vanha narri luonnollisesti lausui heti nöyränä ylistyksensä kuultavaksi. »Täytyy vain odottaa. Varovainen lintu odottaa aina».
Yhtäkkiä lensi leivonen taivaalta ja juosten edestakaisin puutarhassa olevaa pälveä pitkin mutisi itsekseen:
»Ja rakkaudesta onnellisella hymyilyllään sammuttaa päivätaivaan tähdet ... Se vaalenee ja se värähtää ja sulautuu pimeään kuin lumi auringonsäteiden vaikutuksesta. Oi, kuinka keveästi ja kuinka suloisesti sydän povessamme lyökään toivoessamme päivännousua, aamuruskoa, päivää täynnä valoa ja vapautta».
»Mikäs lintu tuo on?» kysyi punatulkku, rypistäen toisen silmänsä kiinni.
»Leivonen, Teidän ylhäisyytenne», selitti varpunen kohteliaasti.
Punatulkku katsoi sivussa runoilijaan ja murisi:
»Oh, hm ... kuinka harmaa ... Hän puhui kuitenkin jotain auringosta ja vapaudesta, eikö se ollut niin?»
»Palveluksessanne!» huudahti korppi. »Hän kiihottaa nuoria lintuja ja myrkyttää niiden sydämet täyttymättömillä toiveilla».
»Ankarimmin moitittavaa ja tuhmaa».
»Kerrassaan oikein, Teidän ylhäisyytenne», ajatteli vanha varpunen; »erittäin tyhmästi. Vapaus on jotain määräämätöntä, niin että, jotenkin määritelläkseni, kaikellaisten ponnistusten tulokseksi ei kuitenkaan mitään saavuta».
»Mutta jos minä en erehdy, niin ovat he itse olleet kerran samaa mielipidettä».
»Niinpä todellakin», huusi äkkiä varis.
Varpunen tuli hämmennyksiin.
»On todellakin niin, Teidän ylhäisyytenne, kerran olin samaa mielipettä», mutta voin todistaa, että oli olemassa lieventäviä asianhaaroja».
»Mitä meinaavat he siellä?»
»Paremman päivällisen vaikutusta, Teidän ylhäisyytenne, — se tahtoo sanoa, viinin vaikutusta ... ja minä olin sitä mieltä ehdollisesti, Teidän ylhäisyytenne!»
»Mitä tarkoittavat he sillä?»
»Minä sanoin hiljaa: eläköön vapaus, mutta lisäsin heti kovasti: laillisissa rajoissa luonnollisesti!»
»Hovivarpusena en voi enää tosissani sekaantua vapauskysymykseen, eihän sen toimenkaan tähden, jossa minulla on kunnia olla, tämä kysymys kuulu minulle».
»Totta», kirkasi varis; siitä on aivan samaa, mihin hän myönnytyksensä lisää.
Mutta kadulla kohosivat molemmat pienet ja lauloivat hiljaa laulun tulevaisuudestaan ja virrasta, jota he vaelluksensa lopussa laskisivat:
»Voimakkaat aallot kohottavat meidät ylös ja kantavat kauas merelle. Hehkuvat auringon säteet nostavat meidät edelleen taivaaseen. Taivaasta laskeudumme me alas maahan vilpoisena kasteena, lumena tai vesisateena».
Aurinko, ihana kevätaurinko hymyilee kirkkaalla taivaalla, hehkuen, ikäänkuin leijastaisi luomisinnon tulistamaa Jumalaa.
Puutarhan nurkassa kasvavan vanhan lehmuksen oksilla istuu parvi sirkkusia. Yksinäistä laulaa innostuneena ystävilleen laulun, minkä se kerran on jossain kuullut, laulun myrskylinnusta.
Myrskypilvet kokoutuvat vaahtoavan meren päälle. Pilvien ja meren välillä liitelee ylpeänä myrskylintu. Silmä ei sitä salamasta eroita. Äkkiä hipaisten raivoavaa merta, silmänräpäyksessä nuolena taivasta kohti kiitäen huutaa se, ja pilvet iloitsevat linnun huudoista.
Huudossa on myrskyn halua, kiukun tulta, vihan voimaa ja voitonvarmuutta tuntevat pilvettässä huudossa. Kalalokit liehahtelevat tuulessa, liehahtelevat, kiertelevät merenpäällä ja haluavat piilottautua meren pohjaan.
Kuikkakin on tuskissaan, se ei tunne taisteluniloa, se säikähtää ukkosen jyrähdystä. Huolestuneena piilottaa se lihavan ruumiinsa kallionkoloon. Ainoastaan ylpeä myrskylintu liehuu urhakasti vaahtoavan meren päällä.
Aina alemmaksi laskeutuvat pilvet, aina mustemmaksi ne muuttuvat, ja aallot laulavat ja tanssivat. Nekin tervehtivät myrskyä.
Ukkosenjyrähdys ... Jyminää ... Mustat pilvet syleilevät jo aaltoja, ja nämä heittäytyvät raivoavina taipumattomia kallioseiniä vasten.
Myrskylintu huutaen salamantavoin lennossa liehuu, äkkiä hipaisten merta, äkkiä taasen nuolena kohoten taivasta kohti.
Se leijailee kuin haltija, ikäänkuin ylpeä, musta myrskynhaltija. Sillä tavoin nauraa ja nyyhkii se ... Ah, se nauraa pilville ja nyyhkii varmaankin ilosta.
Ukkosenjyrinässä kuulee se viimein väsymystä ja se tietää, että pilviyö ei aurinkoa ijäksi peitä ... Tuuli vinkuu ... Ukkonen jyrisee ... Sinertävät pilvet kiitävät suuren aukean meren yli ... Meri vangitsee salaman ja sammuttaa sen syvyydessään.
Käärmeenä kiemurtelee salama, kuvastuu mereen.
Myrsky. Pian on myrsky irti.
Ja urhakka myrskylintu liitelee salaman ja aaltojen välillä ikäänkuin voittoviesti:
Varokaa! Pian on myrsky irti.
Työmiehen illanvietto 40/1905.
