Vangitseminen.
Maxim Gorjki.
Suomennos.
Tässä on kappale Maxim Gorkijn äsken julkaisemasta »Kesä» nimisestä Venäjällä kielletystä romaanista, joka kuvailee Venäjän vallankumouksellista liikettä ja herätystyötä talonpoikaisväestön keskuudessa.
Kuului pikaista kolinaa eteisessä, ovi avautui ja kynnyksellä seisoo Dosekin hengästyneenä kuiskaten:
— Sotilaat ja santarmit saapuivat, sinua kaima kyselevät, Gnedowon ovat jo vanginneet!
Sydämeni vavahti ja oli jähmettymäisillään. Koetin nousta jaloilleni — Warja syleilee ja pitää kiinni minua ja minä näen hänen lempeät silmänsä, kalpeat kasvonsa sekä kuulen hänen hiljaisen äänensä:
— Juokse ... pian ... metsään!
Ja Jegor kertaa:
— Juokse!
Otti minua kädestä, katsoo silmiin ja kiskoo ovelle.
— Myöhäistä on enää juosta! Mutta täältä täytyy kuitenkin heti lähteä.
Syleilin ja suutelin Warjaa. Kaima myöskin minua.
—Varjelkaa toinen toisianne! — sanon heille.
Mutta sydämessäni tuntui äkkiä liikehtivän, siellä liikkui ikävyys ja voima. Minulle tuli kuuma olla.
— Voit vielä ehkä ennättää? — kuiskaa Jegor ja kalpea Warja työntää minua ovelle sanoen:
— Mene joutuin, rakkahin, mene!
Kiiruhdin pihalle, juoksin puutarhan läpi hyppäsin aidan yli — kun juuri pensaspolulla tulevaa pari sotilasta huomaavat minut:
— Seis!
Ja molemmat asettivat kiväärit olkapäähän tähdäten.
— Mitä te, oletteko hulluja? — sanon minä.
— Hiljaa!
Ja kuljettivat minua, jumalan orjaa, yksi kulkien edessä, toinen jälessä. Kuljemme takapihojen kautta. Lumi lankee ja valkaisee maan ja sotilaitten harmaat sinellit.
Vastaamme tulee sotilaita ja pieni upseeri baschlikka päässä.
— Ken se on? — uhkaavasti huudahtaa hän.
— Jegor Petroff Trofimoff.
Sitten komentaa hän sotilastaan:
— Mene ja ilmoita ratsumestarille, että Trofimoff on pidätetty.
— Kuuletko, Trofimoff!
Hänen naamansa on pienoinen, ruusunvärinen ja mustine viiksineen näyttäähän ylpeältä kun uusi viisitoistakopeekainen. Kädessä on hänellä ruskeat, vahvat hanskat ja jaloissa lakerinahkasaappaat.
Kuljemme.
— Mihin te minua viette? Kysäsen.
— Ei se ole teidän asianne!
— Mutta luultavasti — sanon — kai viette minut asunnolleni.
— Luonnollisesti!
Kuljimme edelleen.
Kamarissani on — santarmi, sotilaita ja pitkä, ryhdikäs santarmi upseeri terävine harmaine partoineen ja suurine viiksineen; ne riippuvat alaspäin ja näyttää kuin hänellä olisi kolme partaa. Kirjat on heitetty lattialle ja kaikki kaivettu ylösalasin.
— Trofimoff? — bassoäänellä kysäsee upseeri ja lisää: — Hänkö, Nikolai Smirnoff, vai?
— Oh — ajattelen — mitenkä olet sivistynyt!
Minulla kolottaa jalkoja. Huoneeseen vievä ovi ei ole suljettu, minulla on vilu, ikävä ja loukkaavaa keskellä näitä ihmisiä. Valehdella heille en voi, enhän ole huonompi heitä.
Arvelen näin: jos lie tietävät minun varsinaisen nimeni, niin voi käydä samoin kuin Kuzinalle, mutta olen voinut myös joutua kiini sattumalta. Suslow sisarukset ovat kai jotenkin sotkeutuneet, mutta onhan näinkin hyvä, sillä pääsenhän huomenna Kuzinan lähelle.
Ratsumestari huutaa niin että kolme partaansa vapisee:
— Minä kysyn, oletko sinä entinen stapikirjuri Nikolai Smirnoff T:n reservipataljoonasta?
—Jegor Petroff Trofimoff olen.
Huutaa uhkaavasti:
—Valehtelet!
Sangen helposti kiivastuu hän, tämä päällikkö.
Pikku upseeri tarkastelee minua suu auki kuten nälkäinen variksen poika, alemmat arvoluokat katsovat taas ankarasti ja tarkkaavaisesti. Ratsumestari kirjoittaa. Kynä rapisee viiltäen minun sydäntäni.
— — —
Auringon noustessa me astuskelimme kaupunkiin — minä, Gnedowo ja viisi ratsusotilasta, jälellä olevan päällystön ajaessa johonkin edelleen.
On vaikea kulkea. Taajasti lankeevat lumihiutaleet ja me kahlaamme siinä kuin kärpäset maidossa. Valkean sumun läpi milloin oikealta milloin vasemmalta tummina viivoina kohtaavat meitä pensaat, puut ja vielä lumesta vapaana olevat maatöyräät.
Sotilaat, jotka eivät olleet nukkuneet, olivat nälkäisiä ja vihaisia, kiukutteleivat ja pukkivat meitä pyssyn perillä. Gnedow hämmästelee heille; pari kertaa häntä iskivät ehkä kipeästikin.
Hän reuhtoo, huitoo käsineen, huutaa ja kiroilee, niin että hänen suuhunsa lentää lumihiutaleet.
— Minä olen itse sotilas! Sotilaan tulee suojella oikeutta!
— Puhuppas! — uhkaavasti estelee häntä eräs ratsumies, mutta toinen pilkallisesti kysäsee:
— Minkälaista oikeutta?
— Sellaista! Yleistä oikeutta, mutta te suojelette rikasta verenimijää Kuzkaa.
— Anna hänelle leuvoille, Rjädnoff!
Tämä tulee keskeyttää.
— Maamiehet — vakuuttavasti puhun minä, — ette te siihen suutu mihin olisi tarpeellista...
— Juttele vain! — karjuu sotilas.
— Sallikaa! Järkevien ihmisten kanssa voi puhua mielellään. Teillä on syytä suuttua siihen, etteivät antaneet teidän levähtää, vaan jalkasin pakottivat kulkemaan ...
— Kenenkä tähden? Teidän pirujen!
— Eivät antaneet teetä juoda, ei syödä, eikä levähtää ...
— Sen hän puhuu oikein — lausuu takanani sotilas.
— Meillä on kaikki oikein — ylpeästi ilmaisee Gnedow.
— Kuule heitä mitä sanovat!
Vanhin vilkaisten minuun rypistää kulmiaan.
Minä jatkan vakuuttavasti ja lempeästi:
— Kaikki tämä voidaan korjata, maamieheni! Kuljemme virstan verran, tulee kylä tienvarrella jossa on teetarjoilu, poikkeatte sinne juomaan teetä ja sallisitte meidän tehdä samoin. Muuten taas niin teille kuin meillekin kolmisenkymmenen virstan perille pääseminen käy raskaaksi!
Vanhin aivastaa ja pudistellen lunta parrastaan keveästi lausuu:
— Se käy kyllä päinsä! Ei se ole mitään, maamieheni.
Ja kaikki hänelle vakuuttavat:
— Luonnollisesti!
— Ei ole hullumpi!
— Kai lähellä on jo kylä?
— Nälkäinen kirppukaan ei hypi kun ei ole saanut suuhunsa.
Mutta Gnedowo opettaa heitä:
— Näettehän, mehän teitäkin säälimme!
Vanhin oli minulla etsintää toimittamansa, me yhdessä nukuimme ja juttelimme keskenämme yhtä ja toista. Hän ja eräs toinen sotilas, Rjädnoff, joka astuu rinnallani, on rauhallisin muita jälellä olevia, joita nähtävästi on jo hyvän aikaa vaivannut kiukku ja ikävä. He ovat kaikki kehnoja, luisevia ja aina uupuneita kuin talonpoikaishevoset; heillä on yksitoikkoiset kasvojen piirteet, tylsät ja toivottomat silmät.
— Me kuljetamme teitä, kuljetamme, eikä mitään loppua tule tällä marssille — lausuu hiljaa Rjädnoff.
— Minkätähden tämä historia koskee kansaa, maamieheni? — kysyy vanhin, katsoen minuun vinosti. Mikä on syynä siihen, ettei kellään ole rauhaa?
Minä alan heillä kertoa historiaa ja syitä, jolloin he kokoontuvat lähelle toisiaan työntäen Gnedowoa minuun; heidän viiksensä ja kulmakarvansa ovat sulaneen lumen vesikarpaloissa ja näyttää kuin he kaikki itkisivät raskain kyynelin.
— Sehän on kummallista, minkätähden ei kaikki ole hyvin; — kuulen taaempaa jonkun hiljaa ja vilpittömästi huudahtavan, samalla tunnen jonkun kuumasti hengittävän niskaani.
Minä tunnen heidät, sotilaat: he ovat samanlaisia kuin lapset, yhtä julmia tyhmyydessään ja yhtä luottavaisiakin. He ovat — kuten orvot maailmassa — kaikesta irti reväisty ja vailla omaa tahtoa. Venäläiset, he ovat ikäänkuin pelästyneitä, eivät mitään usko, odottavat älyä viisaammalta, mutta pelkäävät niin pian kuin näkevät ymmärtäväisemmän itseään. Minä vielä tiedän tulevan ajan, jolloin jokainen ihminen, ken elää tahtoo, tulee omistamaan minun pyhän uskoni yhdistettyjen inhimillisten voimain voittamattomuuteen. Sentähden en minä epäile, vaan puhun mitä ajattelen.
— Huonosti on kuulemma! — harmistuneena murisevat takana.
— Tämä lumi tunkee aivan korviin.
Gnedow on tyytyväinen ja puhisee:
— Niinpä niin, siinäpä se!
Puhelemme koko matkan kylään saakka ja niin pian kuin tulemme kadulle, ratsumiehet uudelleen käyvät raa'oiksi ja uhkaavasti komentelevat meitä.
Mutta tullen teetarjoiluhuoneeseen ja odottaen milloin meille tuovat sekä teetä että leipää, he julmasti ajoivat pois isäntäväen, päästivät pukunsa auki, pudistelivat itseään ja uudelleen tullen ennalleen, alkoivat katsella meihin lempeämmin, tarkkaavaisesti kuunnellen puheitani.
Purevat leipää, juoda hotkivat teetä, maiskuttavat huuliaan — ja heidän harmaat, hiuksista kerityt päänsä surullisesti nyökähtelevät.
Rjädnow kysäsee:
— Jäikös sinne kylään vielä niitä teidän uskoisianne ihmisiä?
Gnedow, piru hänet periköön, ylpeästi juttelee:
— Kuinkas, meitähän on koko ympäristössä...
Minä kosketin häntä jalallani pöydän alla, sotilaat huomasivat sen ja muristen hymyilevät. Eräs kysäsee iskien silmää:
— Sinä maamies, puritko kieltäsi?
Gnedow punehtuen, liikuttaa jalkaansa puhuen sekavasti:
— Kuinka, miten, onhan meitä kaksi?
— Paljon mahdollista — leveästi hymyillen lausuu vanhin — teidät viemme, jonka jälkeen elikä toisten perään lähettävät.
Sotilaitten punaiset, hiestyneet naamat kirjavasti hymyilevät; eräs heistä pilkallisesti sanoo:
— Toimi!
Ja jonkun vihainen ääni kertoo hänelle:
— Kun määräisivät lyömään kaikki niin syylliset kuin syyttömät... niin, silloin olisi rauha maassa!
Käyttäen hiljaisuutta hyväkseni, joka valtasi heidät, kysyn Gnedowolta:
— Panetteliko Kuzma sinua sillä tavoin?
— Ei hän! — pikaisesti vastaa Gnedow, vaan pääasiallisesti Moschuhin, Ljadow, Skornjakow ja vielä eräät muut! Mitä sitten puhuivat! Teidän vapaasukuisuutenne, kiinalaisten lahjomaksi muka ja vaarallisimmaksi ihmiseksi koko kylässä! Viranomaiset häpäisevät meitä kaikkia. Niin, mitä kiinalaisiin tulee, ne ovat hyviä ihmisiä.
Sotilaat epäluuloisesti katsovat meihin ja Rjädnoff kysäsee:
— Mutta mistä sinä tiedät heistä kiinalaisista?
— Minäkö? ylpeästi huudahtaa Gnedow. — Siinäpä se! Minähän olin sodassa, vankina myös olin ja sain Yrjön ristin, tässä se on, risti, minulla...
Varovasti työnsi kätensä housujen taskuun, nosti sieltä kourallisen jotain rojua ja selvitellen sitä paksulla sormellaan, murtuneena valittaa:
— Ole sinä, meneppä hiiteen! Niin ristin olen unhottanut lapset! Sepä ei ole hyvä, olisihan mulla ollut puolustus ja nyt sen unhotin, oih!
— Koska omistat sen, niin kyllä siitä päällystöllä on tieto! lohduttaen puhuu hänelle vanhin, sitten komentaen:
— Joutuin matkalle!
Sotilaat pukeutuvat, ottavat kiväärit ja katsovat Gnedowoon mieltymyksellä miettivästi ja sääliväisesti.
Gnedow pääsi taas ennalleen ja huomattavasti alakuloisena kohottaen ylös kätensä ja ikäänkuin jollekin uhaten käyrällä mustuneella sormellaan, hän salaperäisesti puhuu:
— Minä, lapsukaiseni, olen nähnyt näitä ihmisiä, kiinalaisia ja jaappanilaisia aivan läheltä, nähnyt niitä, jotka sotaa käyvät, sekä niitä, jotka maata viljelevät... Niin, mutta kuinka he maataan muokkaavat!... Jumalani! niinkuin morsiusvuodetta, eikä niin kuin peltojaan! Se on varsinainen työtätekevä kansa — ja mitäpä varten ne sitten tappeleisivat, kun kerran heillä on sellainen maa, ja luonnollisesti he eivät tahdokkaan sotia vaan kylvävät sentähden jotakin erikoista hirssiä...
Ja uudelleen harmaitten olentojen tiiviinä joukkona kuljemme me tietä pitkin läpi lumikudoksisen huojuvan liinan, kuljemme lähellä toisiamme, astuen toistemme kantapäälle, olkapäitten koskettaessa toisiaan. Ja märkien vahvojen vaatekerrosten kahinasta askelten aiheuttaman pehmeän äänen ja lumihiutaleitten hiljaisen kahinan yllä lakkaamatta ihastuneena kaikuu Gnedowon kirkkuva, kurkkuun takertuva ääni.
Kompastuen ja painettien tuontuostakin kilahtaessa, sotilaat koettavat kurkistaa hänen kasvoihinsa vaieten kuunnellen satua heille tuntemattomasta ja anteliaasta maasta, joka rakastaa omia työntekijöitään, Heidän punaiset kasvonsa ovat uudelleen sakeitten, lumesta sulaneitten vesipisarojen peittämät, jotka valuvat pitkin heidän poskiaan kuin raskaat solvauksen aiheuttamat kyyneleet; he kaikki hengittävät kuuluvasti ja minä tunnen, että ne kulkevat joutuisammin ikäänkuin jo tänään tahtoisivat saavuttaa satumaisen, toivotun maan.
Ja meidän välillämme ei enää ole sotilaita ja vangittuja, vaan seitsemän venäläistä ihmistä, kansalaista, ja vaikken minä unohdakaan, että tiemme johtaa linnaan, niin muistelen elettyä onnellista kesääni ja kulunutta aikaa, — minun sydämeni on valoisa ja voi hyvin. Ja nyt tahtoisin minä huutaa kaikille suunnille läpi lumisen raskaan sumun:
— Onnellista juhlaa, suuri Venäjän kansa! Onnellista läheistä sunnuntaita, minun rakkaani!
Työläisnaisen kevät V 1911.
