Vanha pariskunta.
Pierre Loti.
Suomennos.
Miehen nimi oli Toto-San ja vaimon Kaka-San. He olivat hyvin iäkkäät, vanhimmatkaan Nangasakissa eivät voineet muistaa, että olisivat nähneet heitä nuorina.
He kerjäsivät kaduilla. Toto-San, joka oli sokea,veti pyörillä kulkevassa laatikossa Kaka-Sania joka oli rampa. Muinoin kuuluvat he olleen nimiltään Hato-San ja Oume-San (herra Kyyhkynen ja rouva Luumu) mutta sitä ei kukaan enää muistanut. Japanin kielellä ovat Toto ja Kaka hyvin suloiaia sanoja, jotka lasten suussa merkitsevät isää ja äitiä, ja luultavasti heidän korkean ikänsä vuoksi nimittivät kaikki ihmiset heitä niin, ja tässä erinomaisen kohteliassa maassa pantiin noiden tuttavallisten nimitysten jälkeen sana San, joka on yhtä kuin »herra» ja »rouva» (herra Isä, rouva Äiti). Pienet japanilaislapsetkaan eivät koskaan unohda näitä kohteliaisuusmuotoja.
Heidän kerjuutapansa oli häveliäs ja ylhäinen. He eivät vaivanneet ihmisiä itsepintaisille rukouksilla, vaan ojensivat käsiänsä hiljaa ja sanaakaan sanomatta, näitä kuivettuneita käsiraukkoja, jotka olivat ryppyiset kuin muumion. He saivat riisiä, kalanpäitä, vanhoja keittoja. Pieni, kuten kaikki japanilaisnaiset oli Kaka-San, melkein ei mitään tässä pyörivässä laatikossa, johon hänen kuihtunut selkänsä oli kuivanut ja vaipunut niin monen, monen vuoden kuluessa.
Hänen ajopelinsä oli huonosti valjastettu, sentähden hän saikin kaupungilla kulkiessa osakseen paljon sysäyksiä ja tärähdyksiä. Eikä kuitenkaan kulkenut lujaa hänen vanha miehensä, joka oli niin varovainen, niin täynnä huolta! Vaimo ohjasi miestä äänellään ja mies kulki tarkkaavaisena ja alituisesti kuunnellen tietänsä eteenpäin kuin vaeltava juutalainen mutta ikuisessa pimeydessä, nahkahihna yli olkapään ja koetellen maata edessään bambukepillä.
Ne olivat vakavia hetkiä, kun heidän piti nousta ylös rappuja, kulkea katuojan, kuopan, tai syvemmän vaununpyörän jäljen ylitse. Miten onnistunee Toto-San? Näkemisen arvoista oli silloin vanha Kaka-San kääntyellessään puolelle ja toiselle laatikossaan, hänen levottomat kasvonsa, hänen silmänsä, jotka vuosien sumusta huolimatta vielä loistivat viisautta ja tuskaista tarkkaavaisuutta. Kaatumisen pelko oli nähtävistä niitä seikkoja, jotka eniten levottomuutta hänen viimeisille päivilleen aiheuttivat.
*
Mitähän liikkui heidän sieluissaan, näiden vanhojen puolisoiden, jotka jumaloivat toisiaan? Mitähän oli heillä toisilleen kertomista illan sovussa? Mitähän muistoja nuoruuden ajoilta he vetivät esiin unhosta, kun yhdessä ryömivät johonkin soppeen nukkumaan ja Kaka-San oli sitonut päähänsä sinisen pumpulinenäliinansa, joka öisin oli hänen hiusverhonsa. Kenties he tekivät suunnitelmia huomispäivän vaellusta varten, joka alkaisi aivan samalla tavalla kuin eilinenkin, yhdessä saman leipätaistelun, saman voimattoman vanhuuden, saman kurjuuden kanssa. Oliko heillä vielä jälellä joitakin iloja elämässä, joitakin toivon muruja? Voivatko ne ajatella vielä? Miksi he itsepäisesti tahtoivat elää, kun maa jo oli niin lähellä heitä, valmiina ottamaan heidät vastaan enemmistä kärsimyksistä ....
He olivat läsnä kaikissa uskonnollisissa juhlissa, joita vietettiin temppeleissä.
Hyvissä ajoin, ennenkuin vielä kukaan uskovaisista ehti saapua, ne asettuivat suurten, mustien seedripuiden suojaan, jotka pyhiä lehtoja varjostavat, jonkun vanhan kivikuvahirviön jalustalle, ja pyhissävaelluskulkueen ohi mennessä moni kulkijoista pysähtyi heidän luonansa. Nuoria tyttöjä nukkekasvoin ja pienin kissansilmin kulki ohi laahaten korkeita puukenkiään; Nipponin pienokaisia hyvin hauskoja kirjavissa pukimissaan tuli suurina parvina hartauttansa toimittamaan, käsistä toisiaan pitäen; kauniita naisia ihailua haluavin ilmein ja taiteellisin tukkalaittein tuli rukoilemaan, talonpoikia pitkine hiuspiiskoineen, pappeja ja kauppiaita, tätä iloista kansaa, kaikki pieniä marionetteja, kulki ohitse Kaka-Sanin, joka voi nähdä heidät, ja Toto-Sanin, joka ei nähnyt. Kaikki soivat heille myötätuntoisen silmäyksen ja toisinaan joku joukosta erkani antaakseen heille almun. Monet kumarsivatkin heille kuin korkea-arvoisille henkilöille, sillä niin tunnetuita ne olivat, ja niin kohteliasta on elämä tässä keisarikunnassa.
Ja sellaisina päivinä, jolloin ilma oli kaunia ja tuuli lämmin, jolloin heidän vanhuuden vaivansa hetkeksi herkenivät, tapahtui että hekin hymyilivät juhlalle. Nauravain, iloisten äänten sorinan elähyttämänä alkoi Kaka-San keikailla kuten ohikulkevat naiset. Hän leikki pienellä paperisella viuhkallaan ilmein kuin olisi hän vielä elämässä mukana ja kuin kiinnittäisi hänen kuten muidenkin mieltä tämän maailman pienet hauskuudet.
Mutta kun ilta tuli pimeineen ja kylmineen seedrien alle, ja uskonnon kauhuisa arvotuksellisuus leviytyi kivihirviöiden reunastamille käytäville temppelin ympäristöön, vaipuivat vanhat puolisot kokoon. Tuntui aivan kuin olisi päivän ponnistus heidät sisällisesti kuluttanut, heidän ryppynsä kävivät terävämmiksi, heidän nahkansa poimut syvemmiksi, heidän kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin kauhistuttavinta kurjuutta ja kuoleman läheisyyden kauhua.
Kuitenkin sytytettiin tuhansia lyhtyjä heidän ympärillään mustille oksille ja yhä viipyivät uskovaiset temppelin porrastoilla. Kansajoukosta kohosi salaperäisen ja kevytmielisen ilon humina, jotka täyttivät käytävät ja pyhät holvit, ja joka oli jyrkkänä vastakohtana liikkumattomille, avoimin kidoin jumalia vahtiville kivihirviöille, symbooleille, yön epämääräisille kauhuille. Juhla jatkui lyhtyjen valossa ja tuntui pikemmin olevan ääretöntä ivaa kuin taivaan henkien palvelusta, mutta aivan ilman katkeruutta, lapsellista, hyväntahtoista ja ennen kaikkea vastustamattoman iloista.
Mutta yhtä kaikki, kun aurinko oli vaipunut mailleen, ei mikään enää elähyttänyt näitä kahta ihmisrauniota. He muuttuivat jälleen kauheiksi katsella, siinä kun istuivat itsekseen kyyrysissään kuin sairaat paariat, ja kahden kuihtuneen, vanhan apinan lailla söivät nurkassaan muruja, joita olivat kokoon kerjänneet. Oliko levottomuus jonkin syvän ja sisäisen suhteen se, joka tällä hetkellä loi näihin kuolleisiin naamiokasvoihin tuskan ilmeen? Kuka tietää mitä liikkui näissä vanhoissa japanilaisissa aivoissa? Kenties ei mitään! Kenties ne yksinkertaisesti vain taistelivat voidakseen jatkaa eloaan. He söivät pienillä puutikuilla ja auttoivat toisiaan hellimmällä huolella. He peittivät itseään ettei vilu tulisi, ettei kaste pääsisi tunkeutumaan heidän jäseniinsä. He suojelivat itseään niin hyvin kuin voivat toivossa saada elää vielä seuraavana päivänä, saada jälleen toistensa avulla alkaa harhailevan vaelluksensa.
Paitsi Kaka-Sania oli pienessä ajopelissä koko heidän talouskalustonsa: rikkonainen porsliinimalja riisiä varten, kaksi pienoiskuppia teetä varten ja punanen paperilyhty, jonka he illalla sytyttivät.
Kerran viikossa Kaka-Sanin huolellisesti kampasi ja hänen päänsä vaatetti hänen sokea puolisonsa. Vaimon käsivarret eivät enää jaksaneet ulottua tarpeeksi ylös rakentaakseen korkeata hiuslaitetta ja Toto-San oli opetellut sen. Kopeloiden vapisevilla käsillään hän hyväili vanhaa päätä, joka jättäytyi hänen hoitoonsa hellän luottavasti ja muistutti tämä surullisimmalla tavalla apinoita, jotka parittain avustavat toisiaan siistimishommissa. Hiuskarvat olivat harvassa, eikä Toto-San löytänyt paljonkaan kammattavaa tästä keltasesta pergamentista, joka oli ryppyistä kuin talviomenan kuori, hänen onnistui sentään saada aikaan parisolmua, jotka hän japanilaisella aistilla kiersi ylös samalla kun vaimo sangen kiintyneesti seurasi työn menoa peilin palasesta. »Hiukan korkeammalle, Toto-San. Hiukan korkeammalle, Toto-San. Hiukan enemmän vasempaan! Hiukan enemmän oikeaan.» Lopuksi mies pisti siihen kaksi pitkää hiusneulaa, mikä antoi hiuslaitteelle jonkinlaisen muodon, jonka jälkeen Kaka-San otti itselleen hyvin siistitvn isoäidin ilmeen ja sellaisen kunnon eukkojen pystyn asennon, mikä nähdään japanilaisissa saviastioiden kuvissa.
He toimittivat niinikään omantunnon tarkasti peseytymisensä. Väki on niin puhdasta Japanissa.
Ja kun ne olivat suorittanut tämän peseytymisen, niin monien vuosien kuluessa uudistetun, tämän puhdistustyön, jonka lähestyvä kuolema teki päiväpäivältä yhä epäkiitollisemmaksi, saivat he kenties virkistystä puhtaasta vedestä ja tunsivat vielä hiukan hyvinvointia aamun viileydessä.
Mutta mikä surkuteltava kurjuus! Herätä joka aamu vielä rujompana, vielä voimattomanpana, vielä horjuvampana kuin ennen, ja kaikesta huolimatta itsepäisesti elää! Laahata auringonvalossa voimatonta vanhuuttaan! Alottaa uudelleen samaa hengetöntä, pyörivää vaellusta, samalla hitaudella, samoin vinkuvin äänin, samoin tärinöin, vaivoin, vaeltaa alituiseen läpi katujen, esikaupunkien, kylien vieläpä aina kauas maaseudulle asti, milloin juhlaa ilmotettiin vietettävän jossakin temppelissä kaukana metsässä.
Se oli aamulla tienhaarassa kentällä kun viekas kuolema tapasi vanhan Kaka-Sanin.
Kaunis huhtikuun aamuauringon paisteinen ja vihreä.
Kin-Sin saarella on kevät aikaisempi kuin meillä ja nopeampi. Se luo yht'äkkiä kohteensa viljavaan seutuun.
Tiet yhtyivät keskellä riisivainiota, jota hento tuulen henki huojutteli. Ilma kaikui sirkkojen musiikista, mikä Japanissa on hyvin kovaäänistä.
Tässä tienhaarassa oli ruohostossa kymmenkunta hautaa yksinäisten seedrien varjossa, neliskulmasia hautakiviä ja vanhoja Buddhankuvia, jotka istuivat lotusummissa. Riisivainion takaa näkyi metsä, joka muistutti tammimetsää paitsi että siellä täällä siihen sekaantui villejä, kukkivia kamelioita, valkosia, värikkäitä, sekä bamburuskojen hienoa, kevyttä vihantaa. Kaukaa voi erottaa vuoria, jotka olivat kuin pieniä kirkkoja kupooleineen ja piirtyivät niukan monimutkaisina mutta hyvin miellyttävästi sinistä taivasta vastaan.
Tämän tyynen, vihreän maiseman keskellä Kaka-Sanin vaunut olivat pysähtyneet viimeiseksi kerrakseen. Talonpoikia ja talonpoikaisnaisia puettuina pitkiin, tummansinisiin, pagoodihihaisiin karttuunipukuininsa, kymmenkunta pientä japanilaissielua tungehti pyörivän laatikon ympärillä, jossa kuoleva väänteli laihoja käsivarsiaan. Pahoinvointi oli yht'äkkia yllättänyt hänet matkalla, Toto-Sanin vetäessä häntä pyhissävaellukseen Kwanon-jumalattaren temppeliä kohden. Hyvät, pienet ihmiset, jotka olivat tähän kokoontuneet yhtäpaljon uteliaisuudesta kuin ystävyydestä, koettivat innokkaasti auttaa häntä. Useimmat olivat väkeä, jotka olivat hekin matkalla tähän Kwanonjuhlaan, armon jumalattaren.
Kaka-San raukka! He koettivat virkistää häntä sydäntä vahvistavalla lääkkeellä, eräänlaisella riisiviinalla, he hieroivat vatsanpohjaa tuoksuvilla yrteillä ja hautoivat niskaa purosta otetulla, raikkaalla vedellä.
Toto-San, joka ei tietänyt mitä tehdä, kosketteli häntä hiljaa, hyväili vaimoaan hapuroivilla käsillään jotka tuskan takia vapisivat pahemmin kuin koskaan ennen, ja oli kaikkien tiellä.
Viimeinen mitä tehtiin oli se, että annettiin vaimon nielasta pieniä paperipalloja, jotka sisälsivät vaikuttavia, pappien kirjottamia rukouksia ja jotka eräs nainen oli suostunut vetämään esiin hihojensa vuorikankaan välistä. Se oli turhaa vaivaa, hetki oli lyönyt. Näkymätön kuolema nauroi vasten kasvoja näille hyville japanilaisille, samalla kun vanhus jo oli lujasti puristettuna hänen voimakkaaseen syliinsä.
Viimeinen tuskaisa suonenvetokohtaus ja Kaka-San vaipui kokoon. Suu auki, käsivarret riippuvina ja ruumis miltei puoleksi poisvaluneena laatikostaan, sellaisena hän oli kuin jokin kehno nukketeatterin nukke joka lepää päättyneen näytännön jälkeen.
Varjoisa pieni kirkkomaa, jonka edustalla tämä loppunäytös oli esitetty, tuntui kuin henkien varustamalta ja kuolleen itsensä valitsemalta hautauspaikalta. Ei siis lainkaan epäröity, vaan kutsuttiin ruumiinhautaaja joka kulki ohitse ja alettiin nopeasti kaivaa hautaa. Kaikilla oli kiire, kun ei kukaan tahtonut menettää juhlaa mutta ei myöskään jättää vanhusparkaa haudatta, varsinkaan kun päivä uhkasi tulla kuumaksi ja ilkeät kärpäset jo alkoivat kokoontua vanhuksen ruumiin ympärille.
Puolen tunnin kuluttua oli kuoppa kaivettu. Kuollutta otettiin kiinne hartioista, hänet vedettiin poislaatikosta ja asetettiin hautaan samaan istuvan asentoon mikä hänellä aina oli ollut, ja kuihtuneine selkineen hän muistutti niitä kuivia apinoita, joita metsästäjä usein tapaa jonkun suuren puun oksalla metsässä.
Toto-San koetti itse tehdä kaiken, ja kun hän ei oikein tietänyt mitä hän teki, joutui hän haudankaivajain tielle, jotka eivät olleet tunteellisia vaan työnsivät hänet syrjään. Hän vaikeroi silloin kuin pieni lapsi ja kyyneleet valuivat hänen sokeista silmistään. Hän tunnusteli oliko vaimo edes niin kammattu, että voi esiytyä iäisissä asunnaissa, olivatko hiussolmut suorassa ja hän tahtoi korjata pitkiä neuloja hänen hiuslaitteessaan, ennen kuin multaa heitettiin hänen päällensä.
Nyt kuului kevyt suhina lehdostossa. Ne olivat Kaka-Sanin esi-isien henget, jotka tulivat häntä vastaan Varjojen maan ovella.
Hän oli tehnyt hyvin epäsiistejä tekoja viimekamppailussaan, jolloin kaikki on luvallista, ja haudankaivajat, innon valtaamina, aikoivat heittää hautaan koko kaluston, likautunut kun se oli epäpuhtaista aineista: peitteen, kehnon maljakon, pienet kupit, lyhdyn, niin, ja itse vaununkin, jonka he väittivät olevan ruton saastuttaman.
Mutta voi, kun Toto-San huomasi, että ne aikoivat ryöstää häneltä kaikki hänen muistonsa, kadotti hän kokonaan malttinsa ja heittäytyi epätoivon väsyttämänä, itkien laatikon päälle puolustaakseen sitä.
Vanha kerjäläisvaimo, joka hänkin oli matkalla juhlaan kerjätäkseen kokoon jonkun lantin, pysähtyi ohi kulkiessaan ja sanoi säälien:
— Minä menen ja pesen ne kaikki purossa.
Kansa joka oli kokoontunut, jatkoi matkaansa laupeuden jumalattaren temppeliin jättäen nuo molemmat kerjäläiset keskelle tämän vihreän yksinäisyyden, jossa sirkat lauloivat.
Eräässä purossa, jonka vesi juoksi kirkkaana, kerjäläisvaimo huolellisesti pesi kaiken, vieläpä laatikonkin pyörineen. Kaka-Sanin jätteet lähtivät hedelmöittämään virkeitä taimia, jotka rannoilla kasvoivat ja uljaita lotuskukkia, joiden nuput jo alkoi muodostua syviksi kukkateriksi.
Sitte ripusti hän räsyt oksille kirkkaaseen päivän paisteeseen, ja illalla, kun kaikki oli kuivattu, siististi kokoon kääritty ja järjestetty, voi Toto-San alottaa harhailevan vaelluksensa.
Hän valjastautui vaunun eteen ja alotti vanhan tottumuksen mukaan sitä vetää. Mutta pieni ajopeli hänen takanaan oli tyhjä. Erotettuna vaimostaan, joka oli ollut hänen ystävänsä, hänen neuvonantajattarensa, hänen ymmärryksensä, hänen silmiensä valo, hän kulki eteenpäin umpimähkään, nyt surkuteltavampana kuin koskaan ennen, ilman ainuttakaan ajatusta aivoissaan, ilman määrää,ilman toivoa vielä syvemmässä pimeydessä.
Kuitenkin lauloivat sirkat kedon vihreässä, joka tummeni tähtien palossa, ja samalla kun todellinen yö kaartelehtui sokean miehen ylle, kuultiin oksissa sama suhina kuin aamulla hautauksen aikana. Se oli vielä kerran suhina henkien, jotka sanoivat: »Lohduttaos itseäsi, Toto-San, vaimosi lepää siinä suloisessa tyhjyydessä, jossa me kaikki olemme ja jonne sinäkin pian tulet. Hän ei enää ole vanha eikä raihnas, sillä hän on kuollut, ei epämiellyttävä nähdä, sillä hän on hyvin kätkettynä syvien puunjuurien joukkoon, ei kenellekään vastenmielinen, sillä hän on osa maan hedelmällistä ainetta. Hänen ruumiinsa on puhdistuva ja yhtyvä maahan. Kaka-Sanista tulee ihania japanilaisia kasvia — seedripuun oksia — villikamelioita — bambuja —»
Työläisnaisen kevätlehti V 1911.
