Lurjus.
Kirj. Maksim Gorjkij.
Suuressa, valoisassa »N—n Sanomain» toimitushuoneessa hyppelehti kiihtynyt ja vihastunut toimittaja hermostuneena ja rusentaen kättensä välissä tuoretta päivän numeroa, rähäköi ja huudahteli katkonaisesti. Hän oli terävä- ja laihapiirteinen pienehkö olento, parta leikattu ja silmät säihkyvät. Tömistäen tuon tuostakin lyhyitä ja ohuita jalkojaan lattiaan, niin että avarat housut hytkähtelivät, hän istua köyrötti huolettomasti viskeltyjen sanomien, korehtuurien ja käsikirjoitusnippujen peittämän pitkän pöydän ääressä, joka oli keskellä huonetta. Lähellä häntä, toisella kädellä pöytään nojaten, toisella otsaansa hieroen, seisoi ulosantaja — pitkä, valkoverinen, keski-ikäinen mies, ja seurasi toimittajan liikkeitä kirkkain ja iloisin katsein, hieno hymy vaaleilla, lihavilla kasvoilla. Taittaja, laiha, keltanaamainen, matalarintainen mies, lyhkänen, ruskea pusero päällä, seisoi arkana seinää vasten. Hän kohotti kulmansa ja tuijotti kattoon, ikäänkuin jotain muistellen tai aprikoiden, ja hetken päästä selvittyään nykäsi nenäänsä ja painoi surullisesti päänsä rintaa vasten. Ovella seisoi toimituksen juoksumies; häntä sysivät alituiseen ihmiset, joita tuli ja lähti huolestunein ja tyytymättömin kasvoin. Toimittajan ääni — ilkeä, katkera ja heleä, kohosi joskus vaikeroivaksi ja sai ulosantajan rypistämään otsaansa ja taittajan — pelosta värisemään.
— Ei ... mikä hävyttömyys! Minä laitan rikoksen nuuskijat tuon ilkiön perille... Tuliko korehtuurin lukija? Piruvieköön, — minä kysyn — tuliko korehtuurin lukija? Tänne kaikki latojat! Heti! Ei, malttakaahan, mitä tästä tulee! Kaikki lehdet pois... Hä-hävy-töntä! Koko Venäjälle... Minä en päästä sitä konnaa!
Ja nostaen kädet ja lehden päähänsä, toimittaja valahti paikalleen, ikäänkuin tahtoen sanomalehdellä kääntää päänsä toisaalle ja niin puolustautua uhkaavasta häpeästä.
— Pian te löydätte hänen... — neuvoi ulosantaja, kuivasti hymyillen.
— Lö-löydän! Löydän totta vie! — toimittajan silmät säihkyivät, ja uudestaan hän hypähti juoksuun ja puristettuaan sanoman rintaansa vastaan alkoi armotta repiä sitä. Löydän ja pehmitän... Jaha... Hyvä. No, tehkää hyvin, hyvät herrat! — Hm!... Lyijyarmeijain rauhallisia päälliköitä... ha-ha! Siirtykää!...
Latojat astuivat perätysten saliin. He tiesivät jo, mistä oli kysymys, ja kukin valmistausi syytetyn osaan: jokaisen jäykillä, lyijyntomulla peittämillä kasvoilla kuvastui täydellinen vakavuus ja jonkinlainen puinen rauhallisuus. He ryhmittyivät salin nurkkaan tiheäksi parveksi. Toimittaja seisahtui heidän eteensä, pannen kädet ja sanoman selän taa. Hän oli lyhempi heitä, ja hänen piti nostaa pää pystyyn, nähdäkseen heitä kasvoihin. Hän teki sen liikkeen kovin äkisti, niin että silmälasit lennähtivät otsalle, luullen niitten putoavan, hän huitasi kädellä ilmaan ottaakseen niitä kiinni vaan silloin ne taas putosivat nenälle.
— Piru teidät vieköön.... — huudahti hän hammasten välistä.
Onnellinen hymy välähti latojain jäykillä kasvoilla. Joku nauroi pidättäen.
Minä en kutsunut teitä tänne näyttämään minulle hampaitanne! — huusi loukattu toimittaja kalveten. — Kylliksi olette häväisseet lehteä ... Jos teidän joukossanne on kunniallinen ihminen, joka ymmärtää mitä on sanomalehti, kirjapaino ... hän sanoo, kuka tämän laittoi ... Johtavassa artikkelissa... Toimittaja alkoi hermostuneesti aukoa lehteä.
— Mistä on sitten kysymys? — kuului ääni joka ei ilmaissut mitään muuta kuin pelkkää uteliaisuutta.
— Ah! Te ette tiedä? No, suvaitkaa ... Kas tässä ... »Meidän tehdaslainsäädäntömme on aina ollut sanomalehdistön kiihkeän moitteen... s. t. s. tyhjien tyhmyyksien ja lorujen esineenä... »Niin! Joko tiedätte? Eikö kelpaa sille, joka lisäsi nämä »tyhmyydet ...» ja johtava — tyhmyyksiä! sepä vasta sattuvaa ja terävää! — jaa, kuka teistä on näitten »tyhjien tyhmyyksien ja lorujen kirjoittaja?»
— Kenenkäkö artikkeli? Teidän? Olettehan te kaiken kirjoittaja, mitä se sisältää, — kuului sama rauhallinen ääni, joka äskenkin puhutteli toimittajaa.
Se oli rohkeaa, ja kaikki valtasi vastenmielinen luulo, että tapahtuman syypää oli löytynyt. Salissa syntyi liikettä, ulosantaja lähestyi joukkoa, toimittaja nousi varpailleen nähdäkseen latojain päitten yli puhujan kasvoja. Latojat liikahtivat. Toimittajan edessä seisoi tanakka, rokonarpinen, pieni mies, sinipuseroinen, hiuskäherät käännetyt vasemmalle ohimolle. Hän seisoi, kädet syvällä housujentaskuissa, ja katsoen välinpitämättömänä toimittajaa harmailla, ilkeillä silmillään melkein hymyili kiverän punapartansa sisästä. Kaikki katsoivat häneen. — Ulosantaja rypisti ankarasti kulmiaan, toimittaja hämmentyneenä ja suutuksissaan, taittaja — hymyili kärsivän näköisenä. Latojain kasvoissa näkyi huonosti peitettyä tyytyväisyyttä, pelkoa, uteliaisuutta...
— Tekö... tekö se olettekin? — kysyi vihdoin toimittaja osoittaen sormellaan rokonarpista latojaa ja puri huuliaan paljo lupaavasti.
— Minä... vastasi hän, naurahtaen mahdollisimman syyttömästi ja purevasti.
— Jaa-a!... Hyvin ystävällistä! Siis te olette se? Ja saanko luvan kysyä, miksi te panitte...
— Sanoinko minä sitten panneeni? — ja latoja katsahti tovereihinsa.
Varmaan se on hän, Mitrij Pavlovitsch, sanoi taittaja kääntyen toimittajan puolen.
— Minä se olen, — myönsi latoja jokseenkin hyväntahtoisesti, ja kättään heilauttaen taas hymyili.
Taas kaikki olivat vaiti. Ei kukaan ollut odottanut niin pikaista ja tyyntä tunnustusta, ja se vaikutti kaikkiin kuin yllätys. Toimittajan vihakin hävisi hetkeksi hämmästykseen. Tila laajeni rokonarpisen ympärillä, taittaja siirtyi äkkiä pöydän luo, latojat hajaantuivat ...
— Teitkö sen tahallasi, aikomuksesta? Kysyi ulosantaja hymyillen ja katsoen rokonarpista pyörein silmin.
— Vastatkaa! — karjasi toimittaja, heilauttaen rutistunutta lehteä.
— Elkää huutako ... en minä pelkää. Monet muut ovat mulle huutaneet, vaan ilman menestystä kaikki! ... — ja latojan silmistä välähti julkea ja hävytön tuli. Aivan niin... jatkoi hän astuen hiljalleen eteenpäin ja kääntyen nyt ulosantajan puoleen, — tahallani panin nuo sanat...
— Kuulkaa? toimittaja kääntyi yleisön puoleen.
— Ja mikä sinä olet oikeastaan, saatanan koppamato! — raivostui äkkiä ulosantaja. Ymmärrätkö sinä, kuinka paljo teit minulle vahinkoa?
— Teille en niin mitään... ehkäpä vielä lisäsin yksityisnumeroiden myyntiä. Vaan herra toimittajalle tosiaankin ... ei mahda tuommoinen temppu varsin hyvää tehdä.
Toimittaja oli kuin kivettynyt harmista. Hän seisoi tuon rauhallisen ja sydämikön miehen edessä ja vaieten räpytti silmiään, eikä löytänyt sanoja ilmaisemaan kuohuvia tunteitaan.
— Kyllä sinulle, veli tästä tulee pahat seuraukset!... virkkoi kustantaja vahingoniloisena ja yht’äkkiä heltyen, löi kädellä polveensa.
Todellisuudessa hän oli tyytyväinen sekä tapahtumaan että työmiehen rohkeaan vastaukseen: Toimittaja käyttäysi häntä kohtaan aina vähän ylimielisesti, koettaen näyttää älynsä etevämmyyttä, ja nyt hän lyötiin peräti, tuo itserakas ja itsepäinen ihminen ... — ja kuka sen teki?
— Tästä rohkeudesta me sinulle, mies näytämme!…
— Ette kai te niin vain päästä, — myönsi latoja.
Nämä sanat ja äänenpaino tekivät taas vaikutuksensa. Latojat vilkuivat toisiinsa, taittaja kohotti kulmiaan ja käpertyi vähän kokoon, toimittaja astui pöydän luo, ja nojaten siihen käsillään, hän katsoa tuijotti vihamiestään paremmin riutuneen ja loukatun näköisenä kuin vihoissaan.
— Nimesi on mikä? kysyi ulosantaja, ottaen muistikirjan taskustaan.
— Nikolka Gvozdew, Vasilij Ivanovitsch! — ilmoitti taittaja äkkiä.
— Ole sinä, Kavaltajan lakeija, hiljaa, kun sinulta ei kysytä, — sanoi latoja, ankarasti katsahtaen taittajaan. — Minulla on oma kieli, minä vastaan puolestani itse... Nimeni on Nikolai Semenovitsch Gvozdew... Asunto...
— Se löytyy! — lupasi ulosantaja.— Ja nyt mene hiiteen! Kaikki menkää!... Kovasti astuen lähtivät latojat vaiti ulos. Gvozdew meni kaikkien jälestä.
— Seis... odota!... — sanoi toimittaja hiljaa mutta selvästi, ja ojensi kätensä Gvozdewin jälkeen.
Gvozdew palasi hänen luokseen, nojausi laiskalla liikkeellä ovenpielukseen ja partaansa kierrellen asettui katsomaan toimittajaa julkeilla silmillään.
— Kysyn sinulta vielä erästä asiaa, — alkoi toimittaja. Hän tahtoi pysyä rauhallisena, vaan se ei onnistunut: ääni koveni väkisten, muuttuen huudoksi. — Sinä tunnustit... että, tehdessäsi tämän skandaalin... tarkoitit minua. Vai? Ja mitä varten? — Kostaaksesiko minulle? Minä kysyn sinulta, mitä varten? Ymmärrätkö? Voitko vastata minulle?
— Gvozdew kohautti olkapäitään, veti suuta hiukan hymyyn, painoi päänsä alas ja vaikeni hetkeksi. Ulosantaja koputti kärsimättömästi jalkaansa, taittaja kurotti kaulaansa eteenpäin, toimittaja puri huuliaan ja hermostuneesti näpsi sormiaan. Kaikki odottivat.
— Minä sanon, jos saan luvan... Vaan kun olen sivistymätön mies, ette ehkä käsitä minua... Suvaitkaa kuitenkin kuulla!... Asiaan siis. Te kirjoitatte kaikenlaisia artikkeleita, neuvotte kaikkia ihmisrakkauteen ja niin poispäin... En voi sanoa teille kaikkea tätä selvästi — puuttuu taitoa... Te ehkä itse tiedätte, mistä pidätte puhetta joka päivä... No niin, minä luen nuo teidän artikkelinne. Te kirjoitatte meidän työtä tekevästä veljestämme... ja minä luen kaikki... Ja se on minulle vastenmielistä, sillä se on kaikki pelkkää pötyä. Pelkkää häpeämättömyyttä... Mitrij Pavlitsch! Sillä te kirjoitatte — älä kiristä, — ja mitenkäs on kirjapainossanne? Kirjakow teki viime viikolla työtä puoli neljättä päivää, sai puolikolmatta ruplaa ja sairastui. Vaimo tulee konttoriin saadakseen rahaa, vaan päällikkö sanoo hänelle, ettei anneta, vaan saatava olisi kaksikymmentä ruplaa — sakkoa. Se on sitten: älä kiristä! Miksette kirjoita tästä järjestyksestä mitään? Ja miksi päällikkö riitelee ja suuttuu pikkupojille joka pikku seikasta?... Ette voi siitä kirjoittaa, kun itsekin harjoitatte samaa politiikkaa... Kirjoittakaa, että ihmisillä on paha elää maailmassa — ja sillä te tätä kaikkea kirjoitatte, sen sanon teille, kun ette mitään muuta osaa. Siinä kaikki... Ja kun ette näe oman nenänne alla petomaisuutta, vaan turkkilaisten petomaisuudesta kerrotte mainiosti. Eikö ole hölynpölyä ne teidän pätkänne? Kauvan minun on jo haluttanut, teidän ilkeytenne tähden, pistää pätkiinne totuuden sanaa. Ja nyt se tapahtui.
Gvozdew pullisti ylpeästi rintaansa, nosti päänsä pystyyn, katsoi sitkeästi toimittajaa eikä koettanutkaan salata iloaan. Toimittaja tarttui käsin pöytään, puristautui siihen lujasti, ponnahti takaisin, vuorotellen kalpeni ja punastui ja hymyili ylenkatseellisesti ja sekavasti, ilkeästi ja sairaalloisesti. Suuret silmät välähtelivät.
— Sosialisti? — kysyi ulosantaja puoliääneen, peloissaan ja uteliaana, kääntyen toimittajan puoleen. Tämä hymyili sairaasti, vaan ei vastannut mitään ja painoi päänsä alas.
Taittaja meni ikkunan luo, jossa oli suunnaton kukkapensas ruukussa, asettui sen taakse ja katseli sieltä kaikkia pienillä, mustilla ja liikkuvilla hiirensilmillään. Niissä oli jotain kärsimätöntä odotusta ja samalla ne välkkyivät iloa. Ulosantaja katsoi toimittajaa. Tämä tunsi katseen, nosti päätään ja huusi, rauhaton tuli silmissä ja hermostunut väristys kasvoilla, poistuvan Gvozdewin jälkeen:
— Olkaa hyvä... seis! Te olette loukannut minua. Vaan ette ole oikeassa... toivon, että tunnette sen? Kiitän teitä... teidän... suoruudestanne, jolla te esiinnyitte, vaan vieläkin sanon...
Hänellä oli tarkoitus puhua ironisesti, vaan ironian sijasta soi hänen äänessään joku arka ja väärä sävel ja hän pysähtyi saadakseen voimaa vastustukseen, joka oli soveliasta sekä hänelle että tuolle tuomarille, jonka tuomarioikeutta häntä, toimittajaa kohtaan hän ei vielä koskaan ollut ajatellut.
— Tietysti! — Gvozdew heilautti päätään. — Se vaan on oikeassa, jolla on paljo sanomista.
Ja, ovensuussa seisoen, hän katsahti ympärilleen sellaisella kasvojenilmeellä, joka selvään osoitti hänen kärsimättömästi haluavan lähteä huoneesta.
— Ei, suvaitkaa vielä! — ilmoitti toimittaja ääntään korottaen ja nostaen kättään. — Te teitte syytöksen minua vastaan, vaan sitä ennen rankaisitte minua mielivaltaisesti jostain rikoksesta teitä vastaan... Minulla on oikeus puolustautua, ja pyydän teitä kuulemaan …
— Mitäs te minulla teette? Puolustautukaa ulosantajan edessä, jos on tarpeellista. Mitä te minulle sanoisitte? Jos loukkasin teitä, viekää sovinto-oikeuteen. Vaan mitä — puolustautua! Hyvästi! Hän kääntyi äkkiä ja kädet seljän takana lähti salista.
Hänellä oli suurikorkoiset raskaat saappaat jalassa, joilla kovasti astua jysäytteli, niin että askeleet synkästi kajahtelivat suuressa, kaikuvassa toimitushuoneessa.
— Siinä on historiaa ja maantiedettä! — huudahti ulosantaja, kun Gvozdew läimäytti oven kiinni.
— Vasilij Ivanovitsch, min'en lainkaan käsitä tätä juttua, — puuttui taittaja puheeseen, levittäen käsiään, ja varovaisin, lyhyin askelin lähestyi ulosantajaa. — Minä taitan ladontaa, enkä koskaan voi tietää, mitä minulla on siinä edessäni. Olenpa koko yön jaloillani, olen täällä, ja kotona vaimoni sairastelee, lapset omin päinsä... kolme... Minä, voin sanoa, vuodatan vereni kolmestakymmenestä ruplasta kuussa... Ja sanoinkin minä Fedor Pavlovitschille, kun he ottivat Gvozdewin: »Fedor Pavlovitsch, minä tunnen Nikolkan poikasesta asti ja täytyy sanoa teille, että Nikolka on lurjus ja roisto, tunnoton mies. Hänet on jo tuomittu sovinto-oikeudessa, onpa istunut linnassakin...
— Minkä vuoksi istui? — kysyi toimittaja mietteissään, eikä katsonutkaan kertojaan.
— Kyyhkysten vuoksi...s. o. Ei kyyhkysten, vaan lukkojen murtamisen vuoksi. Seitsemän kyyhkyslakan lukot mursi yhtenä yönä ja... ja päästi kaikki halunsa valloilleen — ajoi kaikki linnut hajalleen! Minullakin oli pari tummanharmaita, yksi mustatelkkä, ja nekin katosivat. Hyvin arvokkaita lintuja.
— Varastiko hän? — kysyi ulosantaja uteliaana.
— Ei. Tuomittiin hän varkaudestakin, vaan todistettiin syyttömäksi. Semmoinen se on... lurjus... Päästi linnut menemään ja sitten nauraa meille, metsästäjille... Sai se meiltä selkäänsäkin jo useammasti kuin kerran. Muutamasta löylystä makasi sairaalassakin... Vaan pääsi pois... Laittoi piruja asumaan kummini uuniin.
— Piruja? — ihmetteli ulosantaja.
— Mitä tuossa! toimittaja kohautti olkapäitään, rypisti otsaansa, ja taas, purren huuliaan, vaipui miettimään.
— Se on täyttä totta, vaan en sanonut niin taittaja hämmentyi. — Hän on, nähkääs, uunintekijä, se Nikolka. Hän taitaa kaikenlaista: miettii kivipainoasioita, kaivertaa, onpa ollut vedenajajanakin... Niin, ja kummille — hän on hengen mies, hänellä on oma talo — otti laittaakseen uunin. No, hän laittoikin kaikki asian mukaisesti: vaan uunin seinään hän, roisto, muurasi pullon, jossa oli elohopeaa ja neuloja... ja mitä kaikkea lie pannut sinne. Siitä syntyy ääni joku semmoinen, tiedättehän, niinkuin valitus ja huokaus, ja silloin sanotaan, että — piruja on tullut taloon. Uunia lämmitetään, elohopea pullossa kuumuu ja alkaa kiertää siellä. Ja neulat raappivat lasia, niinkuin joku hampaitaan natuuttaisi. Paitsi neuloja, pannaan elohopeaan vielä erilaista raudan kuonaa, ja siitä lähtee äänetkin erilaiset — neula panee omalla äänellään, naula omallaan, ja syntyy aikamoinen pirun musiikki. Olisipa kummi myynytkin talon, vaan kukaan ei halunnut ostaa, — kukapa rupeisi pirujen karissa? Kolme rukous-jumalanpalvelustakin pidettiin, ei auta. Vaimo ulisee, hänellä on tytär naimaijässä, kanoja on satakunta, kaksi lehmää, hyvä talous... ja yhtäkkiä piruja! Vaikeroi, valitti, — sääli oli nähdä. Nikolka se hänet pelastikin, voi sanoa. Näin sanoi: anna viisikymmentä ruplaa —ajan pirut pois. Hän antoi heti neljäsosan, mutta sitten — kun hän kaivoi pullon ulos, ja kun havaittiin, missä oli vika — saat mennä! Hyvin järkevä eukko, olisi haastanut oikeuteen, vaan saatiin luopumaan siitä tuumasta... Ja monesta muusta käsityöstä häntä syytetään.
— Ja yhdestä näistä sievistä »käsitöistä» minä teen tilin huomisesta päivästä lähtien — minä? — huudahti toimittaja hermostuneesti ja, kimmahtaen paikaltaan, alkoi taas hääliä huoneessa. — Voi, Jumalani! Kuinka tyhmästi, kuinka raa'asti tämä kaikki tapahtui!
— No no, johan te kovin! — sanoi ulosantaja rauhoittavasti. — Korjatkaa asia, tehkää selvä, mistä se syntyi. Onpa mies kovin merkillinen, hiisi vieköön! Laittoi piruja uuniin, haha! Ei, Herran tähden! Kyllä me hänet opetamme, vaan sillä ilkiöllä on järkeä päässä, hautoo mielessään jotain sellaista... ymmärrättekö? — Ulosantaja näpsäytti sormea päänsä päällä ja katsahti kattoon.
— Tämä juttu taitaa miellyttää teitä, vai? — huusi toimittaja terävästi.
— Miksei? Eikö olekin huvittavaa? Teidät se maalasikin aika hyväksi. Järkeä sillä on, ruojalla! — vastasi ulosantaja toimittajan huudahdukseen. — Minkä pykälän mukaan aijotte häntä syyttää?
Toimittaja hypähti aivan ulosantajan viereen.
— En syytä häntä, en voi, Vasilij Ivanovitsch, sillä tuo pirumestari on oikeassa! Te toimitte painossa, piru tiesi mitä, ettekö kuulleet? Ja me! Ja minä näyttelen narria teidän kustannuksellanne. Hän on tuhannesti oikeassa!
— Siinäkin lisäyksessä, jonka pisti teidän artikkeliinne? — kysyi ulosantaja purevasti ja ironisesti puristi huuliaan.
— Miksikäs ei? Siinäkin, niin vain! Te ymmärrätte, Vasilij Ivanovitsch, meidän lehtemme on vapaamielinen...
— Jota painetaan kaksituhatta kappaletta, siihen luettuna maksuttomat ja vaihtolehdet, — lisäsi ulosantaja kuivasti. Ja meidän kilpailijaamme leviää kymmenin tuhansin!
— Mitä sitten?
— Ei muuta mitään.
Toimittaja heilutti toivottomana kättään ja alkoi taas synkin katsein käydä edestakaisin salissa.
— Hauska asema! — voihki hän olkapäitään väännellen. — Joku yhteinen juoni! Kaikki koirat yhtä ajossa, vaan tällä on turpavyö. Ha-ha! Ja tuo onneton t—työmies! Voi, Jumalani!
— Sylkäskää, isä toimittaja, älkää kiihkoilko! — kehoitti äkkiä Vasilij Ivanovitsch, hymyillen hyväntahtoisesti, ikäänkuin väsyneenä kiihkoon ja väitteisiin. — Se tuli, ja ohi menee myös, ja kunnianne saatte jälleen. Asia on paljo enemmän naurettavakuin draamallinen.
Hän ojensi toimittajalle rauhan käden, pyöreän kouransa, ja oli menemäisillään salista konttoriin.
Yhtäkkiä konttorin ovi aukeni ja kynnykselle ilmausi Gvozdew. Hänellä oli matkalakki päässä ja sangen miellyttävä hymy huulilla.
— Tulin sanomaan teille, herra toimittaja, että jos tahdotte käräjöidä kanssani, niin sanokaa — sillä minä lähden täältä pois, enkä haluaisi muuten palata.
— Mene ulos! — huusi toimittaja, melkein ulvoen raivosta, ja syöksyi perälle huonetta.
— Olen siis selvä, — sanoi Gvozdew, oikasi lakkiaan, ja rauhallisesti kääntyen kynnyksellä, katosi.
— Voi sinua, petoa! sai Vasilij Ivanovitsch vaivoin puserretuksi Gvozdewin jälkeen, ja onnellisesti hymyillen alkoi hitaasti vetää palttoa ylleen.
Työmiehen illanvietto 6-7/1905.
