Prinssi Trarararam
Kansansadun mukaan kertonut
Börge Janssen.
Olipa kerran sotamies, joka oli päässyt pois sotapalveluksesta, ja nyt oli matkalla kotiinsa. Niin, olipa hän ollut oikea rummunlyöjä, ja lähtiessänsä hän sai rummun muistoksi iloisista sotilaspäivistänsä.
Matkan varrella hän sattumalta kuuli, että vanha noita oli ryöstänyt kuninkaan tyttären ja piiloittanut hänet lasivuoreen, joka oli niin liukas, ettei kukaan voinut kiivetä sitä myöten, ja samalla hänelle myös kerrottiin, että se, joka voisi pelastaa prinsessan, saisi hänet puolisoksensa ja perisi koko valtakunnankin vanhan kuninkaan kuoltua. Se vasta oli jotakin tuollaiselle sotilaalle, ja hän päätti pelastaa kuninkaan tyttären.
Vähän matkaa kuljettuansa hän tuli synkkään metsään, jolla ei ollut loppua lainkaan, eikä hän nähnyt siellä ainoatakaan ihmistä eikä eläintä. Mutta olihan hänessä miestä rummuttamaan väkeä kokoon, ja niinpä hän otti rummun selästänsä ja alkoi rummuttaa: trarararam — ja hän rummutti niin kovasti, että ääni kajahti syvälle metsään.
Samassa suuri jättiläinen nousi maasta aivan hänen jalkojensa juuresta ja asetti toisen jalkansa tien poikki, niin ettei rummuttaja parka päässyt eteenpäin.
„Mitä rummutusta tuo on?” huusi jättiläinen. „Tuollainen hyttynenkö uskaltaa minun untani häiritä.”
„Hyttynen!” sanoi rummuttaja ja rummutti aivan jättiläisen nenän edessä: trarararam.
„Lyönkö minä sinut murskaksi, pikku sisilisko?” sanoi jättiläinen.
„Olkaa varoillanne, herra jättiläinen! Jos kerran vielä rumpuani pärisytän, niin tulee viisisataa miestä avukseni!”
Se kuului jo joltakin. Ja jättiläinen tuli suopeammaksi ja neuvoi rummuttajalle heti tien lasivuorelle, kun tämä häneltä sitä tiedusti. Pistipä hänet vielä napinreikäänsä istumaankin ja kantoi häntä hyvän matkaa, kunnes he kohtasivat toisen jättiläisen.
„Mikä kukka sinulla on napinlävessäsi?” kysyi toinen jättiläinen.
„Kukkako?” tuumi sotamies.
„Mikä hävytön mies!”
„Hiljaa, hiljaa!” sanoi ensimäinen toiselle jättiläiselle. „Hänellä on viisisataa miestä matkassansa. Kannappas sinä hänet nyt suuren veljen luo.”
„Suuri veli! Kukahan se oli?” tuumi rummuttaja, ja samassa toinen jättiläinen nosti hänet hattunsa lierille istumaan. Siinä rummuttaja sai nyt astua edes-takaisin ja katsella kaunista näköalaa.
Kaukana taivaanrannassa hän huomasi lasivuoren, ja se loisti ja kimalteli auringonvalossa kuin kirkas timantti ja ulottui aina seitsemänteen taivaaseen asti. Hän kävi istumaan hatun lierille ja sytytti piippunsa. Mutta samassapa ilma pimeni hänen ympärillänsä, ja kun hän ihmetteli, mitä se saattoi olla, niinhän huomasi, että paksu pilvi oli noussut auringon eteen, ja tuo pilvi läheni lähenemistään.
„Rupeaa varmaan satamaan”, ajatteli sotamies. Mutta samassa jättiläinen murahti:
„Siinä tulee minun suuri veljeni.”
Silloin sotamieskin huomasi, että kokonainen ihmisvuori seisoi heidän edessänsä. Suuri veli kantoi häntä lopun matkaa aina vuoren juurelle saakka ja heitti hänet sinne oman onnensa nojaan.
Nythän oli matkansa määrässä, mutta millä ihmeellä hän pääsisi ylös vuorelle?
Hän yritti kiivetä, mutta hän liukui heti alas. Hän heitti jo kaikki yritykset sikseen ja rakensi itselleen majan risuista ja oksista ja jäi sinne asumaan.
Kierrellessään ympäri vuorta hän tuli yhä pahemmalle mielelle. Joka puolella oli kasottain taittuneita käsivarsia ja jalkoja. Niin huonosti oli kaikkien käynyt, jotka olivat yrittäneet nousta ylös vuorelle prinsessan luo.
Eräänä aamuna polttaessaan piippuaan ja tähystellessään loistavaa vuorta, joka kimalteli monivärisenä kuin sateenkaari, hän kuuli aivan läheltä huutoa ja riitaa, ja kun hän tarkasteli lähemmin, niin hän huomasi kaksi miestä, jotka riitelivät keskenänsä ja koettivat anastaa toisiltaan satulaa.
„Mikä hätänä?” kysyi sotamies.
„Satula on minun!” sanoi toinen.
„Se ei ole totta. Se on minun!” huusi toinen.
.„Sinä valehtelet!”
„Itse valehtelet!”
„Koetetaanpa kumpi voittaa!”
Ja sitten he alkoivat tapella, jotta hiukset nousivat pystyyn.
„Kannattaako nyt tapella tuollaisesta vanhasta satula rähjästä?” sanoi rummunlyöjä.
„Vai vanha satula rähjäkö se olisi?” huusi toinen miehistä. „Etkö tiedä, että se on lentävä satula, jolla voi päästä yli vuorien ja laaksojen?”
„Ohhoh, vai sellainenko se onkin!” ajatteli rummunlyöjä ja otti kiven maasta. Hän heitti sen kauaksi ja ehdoitti miehille, että se, joka ensiksi ennättäisi hakea sen, saisi satulan palkaksi.
Miehet menivät ansaan. Sillä välin kuin miehet riitelivät kivestä nousi sotamies satulaan ja toivoi pääsevänsä ylös vuorelle—samassa hän olikin jo siellä.
Nyt kaikki kävi aivan helposti. Hän löysi prinsessan ja pelasti hänet jättiläisen vallasta, ja sitten hän hyppäsi taas satulaan prinsessansa kanssa, loistava vuori katosi heidän näkyvistänsä, ja kesäinen tuuli kuljetti heidät ylimaiden ja merien heidän uutta kotiansa kohti.
Tähdet kimaltelivat heidän yläpuolellaan, alhaalla maa uinui rauhallisessa unessa. Ja prinsessa viittasi kädellään linnaa kohti, jonka tornit ja huiput piirsivät taivasta ja loistivat tähtien valossa. Ja hän sanoi:
„Katsos tuota linnaa! Siellä meidän häämme vietetään. Ja katso tuota järveä! Siellä me saamme yhdessä kesä-iltoina soudella. Ja katsos, kaikki tuo maa, jonka edessäsi näet, se tulee kerran sinua omaksesi!”
„Mutta kuinka juuri minä olen ansainnut näin paljon onnea?” sanoi sotamies.
„Siksi että sinä olit heistä kaikista reippain ja viisain.”
Ja sotamies kiersi kätensä prinsessan vartalon ympäri ja hiljaa, hyvin hiljaa he laskeutuivat alas kultaista linnaa kohti, jossa sitten heidän häitänsä vietettiin.
Pääskysen joulukontti 1907.
