Jalmari Finne
Kiljusen herrasväki
Aarteen
kaivaminen
Kun
kaikki nuo kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi kissaa olivat
lähteneet karkuun Kirjusen pihamaalta ja Susanna yksinään oli
jäänyt sinne, niin isä Kiljusessa heräsi paha aavistus, että
tämä hauskuus tulee hänelle vielä hyvin kalliiksi. Ja kalliiksi
se tulikin, sillä asemapääilikkö vaati jokaisesta kissasta
kymmenen markkaa ja sen lisäksi vielä rahtikulut. Keskimäärin oli
isä Kiljusen suoritettava viisitoista markkaa kissasta. Ja kun
kertoo tämän luvun kissojen lukumäärällä, niin tuleehan siitä
sellainen summa, että se voisi hirvittää ketä tahansa.
Saatuaan
tietää rahamäärän suuruuden tuli isä Kiljunen parin tunnin
ajaksi oikein vakavaksi. Mutta pian hän oli jälleen lohdutettu ja
sanoi perheelleen:
-
Rahat täytyy hankkia mistä tahansa, ei tässä auta mikään muu
kuin myydä talo tai ruveta aarretta etsimään.
Eiväthän
he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu kuin
ruveta aarteen etsimiseen.
Kyllähän
jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita ja että
toisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla
sellaista tapahtuu. Kun vain jossakin sellaista oli sattunut, niin
arvelivat Kiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.
Heidän
kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arveIivat aivan
varmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin
he uskoivatkin aivaa varmasti.
Kiireimmän
kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia aseita sekä
läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän
lähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he
olivat
aikeissa lähteä, eivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä
tarkoitusta.
Pian
tultiin mäelle ja ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa,
äiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi,
minkä pienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein
selvillä, mitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä
työssä, vaan arveli heidän etsivän peltomyyriä.
Pojat
olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli
piankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkeaIle, kun
kaikki Kiljuset maassa myllersivät.
Kun tätä
menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he päättivät
mennä kotiinsa syömään jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen
etsimistä.
Luru oli
laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi
kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa,
jäi hänen seurakseen.
Juuri
tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen,
mikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli,
niin ilmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi
kirjassa.
Jonkin
aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän koetti
houkutella Pullan mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja
ajoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti
lapion kuoppaan ja meni yksinään.
Kun
toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat
Lurua, sillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat
aina olla mahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta.
Aivan kuin tämä olisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan
omat ajatuksensa. Se oli nähnyt peltomyyrän menevän poikien
kuoppaan ja seisoi nyt sen reunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet
tahtonut mennä kuoppaan kaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen
hypätä.
Kiljuset
katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä kuin
Lurun lapio.
Hyväinen
aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki
lapion.
-
Luru on pudonnut kuoppaan ja hautautunut hiekan sisään! sanoi hän.
Tämä
oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui jotain kamalaa. He
huusivat niin, että kaikki läheisillä pelloilla olevat variksetkin
karkasivat tiehensä.
Eihän
siinä muuta tullut neuvoksi, kuin ruveta kaivamaan Lurua kuopasta
ylös. Koko herrasväki hyppäsi nyt siihen ja alkoi syytää hiekkaa
sen reunalle. Sitä tuli sellaisella vauhdilla, eitä Pulla katsoi
viisaimmaksi paeta jonkin matkan päähän turvaan.
Kuoppa
tuli nyt yhä leveämmäksi ja syvemmäksi, mutta Lurua ei vain
näkynyt. Kiljuset olivat jo aivan hikisiä, mutta he kaivoivat yhä
vaan. Kohta he olivat jo syvällä maan sisässä, mutta yhä lenteli
hiekkaa ilmaan. Maa lohkesi suurina kappaleina heidän ympäriltään
ja oIi monesti peittää heidät kokonaan. Ja kuoppa levisi tämän
johdosta tavattomasti.
Kylässäkin
alettiin jo huomata, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut, ja
riennettiin mäelle katsomaan. Ai, ai, kuinka kaikki parkaisivat, kun
kuulivat, että Luru oli hukkunut hiekkakuoppaan. Kaikki riensivät
kotiinsa etsimäiin lapioita ja tahtoivat tulla auttamaan
kaivamisessa.
Kun
kaikki eivät mahtuneet samaan kuoppaan kaivamaan, niin he alkoivat
kaivaa hiukan syrjemmältä. Kuoppa laajeni tällä tavoin yhä
enemmän ja enemmän. Yötä päivää kaivoi koko kylän väki,
mutta Lurua ei vaan näkynyt. Ja kuinka häntä olisikaan näkynyt,
kun hän oli mennyt uimaan, sitten huomanlut rannalla veneen, jossa
oli ongenvapoja ja tuohisessa matoja ja lähtenyt kalastamaan erään
saaren rantaan. Ja kun tuli pimeä, niin hän meni erääseen latoon
maata.
Mutta
eihän kukaan tiennyt, että Luru näin oli tehnyt, vaan kaikki
luulivat aivan varmasti, että hän oli pudonnut kuoppaan.
Ja
kuoppaa kaivettiin yhä syvemmälle. Reunoilta lohkesi aina lisää
maata. Lopulta täytyi tuoda hevosia ja rattaita, joilla vedettiin
hiekkaa pitemmän matkan päähän. Ja tämän kaikki tekivät aivan
ilmaiseksi, sillä kaikki tahtoivat pelastaa Lurun. Oli se suurta
rakkautta!
Lopulta
oli koko mäki kaivettu kokonaan pois ja kallio tuli vastaan. Nyt ei
auttanut mikään muu kuin koettaa päästä sen sisään. Tuotiin
työaseita ja porattiin kallioon reikiä, pantiin niihin dynamiittia
ja sitten sytytettiin. Hui, kuinka se paukkui ja kuinka kiviä
sinkoili kaikkialle! Kun ne oli korjattu pois, niin porattiin taas
uusia reikiä ja taas pantiin niihin dynamiittia ja taas
paukautettiin.
Luru
kuuli tämän paukkeen saarelle asti ja pelästyi niin kovasti, ettei
uskaltanut lahteä kotikylään laisinkaan, vaan alkoi soutaa järven
toiseile puolelle apua hakemaan.
Täälläkin
oli kuultu pauke, ja kun Luru tuli kehoiitamaan heitä lähtemään
auttamaan, niin kaikki tietysti menivät. Arvaahan sen, mitä he
ajattelivat, kun jo etäältä näkivät, että kokonainen mäki oli
hävinnyt ja sen sijaan oli tullut kuoppa, josta lenteli kiviä
ilmaan. Aivan he luulivat, että sinne oli ilmestynyt tulivuori.
Eihän se mikään tulivuori ollut, vaan Kiljuset hakivat Lurua.
Kun
toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he
sulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan.
Kiviä
kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja
sitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja
paukautettiin.
Muuan
insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä
tällä tavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan,
mitä oli tekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat,
ryhtyi hän töitä johtamaan ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein
tulista vauhtia, sillä insinööri on aina insinööri.
Kun tätä
tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että täällä
oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut, ei
ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.
Oli jo
syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata ylös
köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki
tekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää
muistaneet, minkä tähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia
oli, että jokainen ponnisti oikein voimainsa takaa.
Mutta jo
tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja
läksi soutamaan kotiaan kohden.
Tällä
välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan
vuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua,
poikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan.
Ai, ai,
kuinka insinööri silloin suuttui, ja kuinka toisen kylän asukkaat
suuttuivat, ja lopulta kaikki suuttuivat niin, että kaikki huusivat
yht'aikaa. Kylläpä isä ja äiti Kiljunen ihmettelivät sitä,
etteivät he ymmärtäneet vanhempien levottomuutta, kun heidän
poikansa oli kadonnut.
Juuri
tämän pahimman mellakan aikana ilmestyi Luru sinne. Hänellä oli
teikissä viisi ahventa, ja hän astui keskelle ihmisjoukkoa ja kysyi
isältään nähtyään hänet:
-
Onko aarre tullut näkyviin?
Hänen
ilmestymisensä näin aivan äkkiä vaikutti Kiljusiin merkillisellä
tavalla. He vaikenivat vähäksi aikaa ja sitten he alkoivat ilosta
itkeä. Mutta ne, jotka eivät itkeneet, ne olivat kaikki toiset.
Tällä tavoin oli heidät siis saatu aivan suotta tekemään työtä
ja ponnistelemaan yötä pävää! Se oli heidän mielestädn
hävytöntä. Ja kun se oli hävytöntä, niin he sanoivat sen aivan
suoraan. Kyllä siinä suut kävivät niin kovasti, ettei toinen
kuullut toisen sanoja.
Ja
lopuksi kaikki kääntyivät Kiljusiin ja sanoivat: Hyi! - Ja kun
ajattelee, että heitä oli niin paljon, niin oli siinä ääntä.
Kun
kaikki kyläläiset olivat menneet hevosineen ja rattaineen pois ja
Kiljuset yksin olivat jäljellä ja tuo vieras insinööri heidän
seurassaan, niin tapahtui taas jotain aivan merkillistä.
Insinööri
tarkasteli kalliosta lohkaistuja kiviä ja huudahti äkkiä. Olipa
kummaliista kuulla jonkun muunkin osaavan huutaa yhtä kovasti kuin
Kiljuset. Mutta olikin hänellä huutamisen syytä. Hän oli
nimittäin huomannut, että kalliossa oli tavattoman paljon malmia.
Ja kun tietää, että malmia etsitään vuoresta, että se tuottaa
hyvin paljon rahoja, siitä kun valmistetaan rautaa, niin ei enää
ihmettele insinöörin huutoa. Ihme ja kumma, ettei hän aivan
pyörtynyt.
Ja
lopulta kävi niin, että insinööri osti tämän maapalan isä
Kiljuselta ja maksoi hänelle suuret summat rahaa, niin paljon, että
kissojen hinta ja rahti tuli suoritetuksi ja rahaa jäi vielä hyvin,
hyvin paljon tähteeksikin.
Kiljuset
olivat sittenkin löytäneet aarteen.
Seuraavaksi: