Naisten valtakunta.
Aasialaisesta sadusta
mukaillut
Selma Anttila.
Olipa kerran rikas
mies ja hänellä oli kolme poikaa. Se oli vaan surkeata, ettei se
rikas mies voinut pidentää elämäänsä. Hän kuoli. Mutta ennen
kuolemaansa hän sanoi vaimolleen: — Kun olen kuollut, niin anna
kullekin pojalleni sata markkaa ja tehkööt kukin niillä rahoilla,
mitä tahtoo.
No, niin! Äiti antoi
vanhimmalle pojalle sata markkaa, ja nuorukainen lähti matkalle. Hän
oli ahkera ja säännöllinen poika, hankki itselleen oppia. Hänestä
tuli taitava kirvesmies. Jonkun ajan kuluttua hän palasi äitinsä
luo.
— No, sanoi äiti —
mitä sinä olet oppinut?
— Minä olen
kirvesmies, voin rakentaa talojakin.
— Hyvä on, sillä
ammatilla voimme elää.
Nyt äiti antoi
keskimmäiselle pojalle sata markkaa ja lähetti hänet matkalle.
Poika oli ahkera
nuorukainen ja tahtoi oppia jotakin. Hänestä tuli suutari. Jonkun
ajan kuluttua hänkin palasi kotiin ja äiti kysyi:
— Mitä sinä olet
oppinut?
— Minä olen suutari
ja teen kaksitoista paria kenkiä päivässä.
— Hyvä on, sillä
ammatilla voimme elää, sanoi äiti.
Äiti antoi
nuorimmalle pojalle sata markkaa ja sillä hän saisi tehdä mitä
tahtoisi.
Poika matkusti, kulki
ja kulki — — — ei oppinut mitään ammattia. Hän osti peilin
ja maksoi siitä sata markkaa. Se vasta olikin peili. Ken siihen
katsoi, tuli niin kauniiksi, että auringon loisto hänen
ihanuudestaan himmeni. Sitten hän palasi äitinsä luo.
— No, lapseni, minkä
ammatin sinä olet oppinut? kysyi äiti.
— Äitiseni, olen
ostanut peilin, sanoi poika. — Ken tähän peiliin katsahtaa, sen
kauneus himmentää auringonkin loiston!
— Se on huono
ammatti, sanoi äiti. — Mitä sinä hyödyt peiliin katselemisesta.
He muuttivat kaikki
toiseen kaupunkiin. Siellä he pysähtyivät katselemaan kaupungin
hallitsijan taloa.
— Nuo ihmiset eivät
ole minun kaupunkini asukkaita. Kutsukaa heidät luokseni! Sanoi
hallitsija. Tehtiin niin.
Kun ilta tuli menivät
nuorukaiset hallitsijan luo, joka kysyi:
— No, nuorukaiset,
mikä on teidän ammattinne?
— Minä olen
kirvesmies, sanoi vanhin veli.
— Minä olen
suutari, sanoi keskimmäinen — teen kaksitoista paria saappaita
päivässä!
— Teille on täällä
työtä yllin kyllin. Mitä tämä nuorin veljenne taitaa.
— Hänellä ei ole
ammattia, sanoivat toiset veljet.
— No, jotakin hän
kuitenkin osaa tehdä, sanokaa vain! kehotti hallitsija.
— Taidan minä
jotakin, sanoi nuorin veli. — Minulla on peili. Ja ken siihen
peiliin katsahtaa, hänen kauneutensa himmentää auringon loiston!
— Ei se taito taida
sinua pitkälle viedä! sanoi hallitsija.
Talon naiset olivat
antaneet palvelijattarensa kuunnella puhelua ja tämä kertoi
emännilleen, mitä oli kuullut.
— Nuorimmalla on
peili ja ken siihen katsoo, tulee niin kauniiksi, että auringon
loistokin hänen rinnallaan himmenee, sanoi hän.
— Siihen peiliin
meidän täytyy saada katsoa, sanoivat naiset. Salaa he kutsuttivat nuorukaisen luokseen.
— Sinulla on peili,
näytä se meille!
— Ohoh, sanoi
nuorukainen — siihen peiliin on mennyt isäni perintö, en minä
sitä ilmaiseksi näytä.
— Annamme sinulle
kaikki, mitä tahdot, kun vaan näytät peilin! rukoilivat naiset.
— Olen kuullut, että
teidän ruhtinaallanne on ihmeellinen pöytäliina, jos annatte sen,
saatte katsoa
peiliini.
Naiset antoivat
hänelle pöytäliinan ja saivat katsoa peiliin. Ruhtinaan naiset
tulivat nyt kymmenin kerroin kauniimmaksi entistänsä.
Jonkun ajan kuluttua
lähtivät veljekset pois kaupungista. Ja kun he Jumalan nimeen
levittivät pöytäliinan, ilmestyi sille kaikenlaista ruokaa, jota
ei voinut loppuun syödä ja kaikenlaisia vaatteita, joita ei voinut
loppuun kuluttaa.
He joutuivat
matkallansa toiseen kaupunkiin ja pysähtyivät katselemaan sen
ruhtinaan
taloa. Ruhtinas näki
heidät akkunastaan ja kutsui luokseen.
— Mitä te
ihmettelette? kysyi hän.
— Ihmettelemme vain
sinun linnaasi, sanoivat he ja vanhempi veli lisäsi:
— Minä voisin
rakentaa samanlaisen linnan.
— No, koska niin on,
astukaa talooni, voimme puhella! sanoi ruhtinas.
Ruhtinaan naiset
sanoivat palvelijattarelleen: — Meneppä kuuntelemaan, mitä he
puhuvat.
Palvelijatar tuli
takaisin ja kertoi, että nuorimmalla veljellä on merkillinen peili.
Ken siihen vain katsahtaa tulee niin kauniiksi, että itse auringon
loisto hänen rinnallaan himmenee.
— Meidän täytyy
saada katsoa siihen peiliin! sanoivat ruhtinaan naiset ja lähettivät
hakemaan nuorukaista luokseen ja pyysivät:
— Näytä meille
peilisi!
— En ole saanut
peiliäni ilmaseksi, sanoi nuorukainen. Se on kallis, hyvin kallis.
— Annamme sinulle
aarteita niin paljon kuin haluat.
— En välitä
aarteista, mutta olen kuullut, että ruhtinaalla on malja, josta
heruu ihan loppumattomiin teetä, sokeria, hunajaa ja viiniä. Ja
vaikka tämän maailman kaikki kansat siitä joisivat, ei se
ehtyisi. Jos annatte minulle tuon maljan, näytän teille peilini!
Naiset antoivat
hänelle maljan, saivat katsoa peiliin ja tulivat niin kauniiksi,
että auringon loisto heidän rinnallaan himmeni.
Nuo kolme nuorukaista
lähti jälleen matkalle mukanansa peili, pöytäliina ja malja. He kulkivat ja kulkivat
ja joutuivat lopulta erääseen kaupunkiin.
Siinä kaupungissa oli
pelkkiä naisia. Ei ainoatakaan miestä näkynyt missään. Tämä huvitti nuorukaisia ja
he katselivat ympärilleen. Kaupungin ruhtinatar sattui näkemään
heidät ja sanoi sotilasneidoilleen:
— Nuo ovat miehiä,
luvattomia olentoja meidän valtakunnassamme. Ottakaa kiinni heidät
ja viekää vankeuteen.
Vankilassa nuorukaiset
tapasivat pelkkiä miehiä. Toiset ryömivät maassa, toiset
seisoivat kankeina ja kurjina,
kaikki olivat nälkään nääntymäisillään. Kaikki he olivat
alasti, ei riepuakaan päällänsä kellään.
— Jumalan nimeen!
sanoivat nuorukaiset ja levittivät pöytäliinan ja sitten he
ottivat maljan esille.
Alastomat saivat
kauniita vaatteita ja kaikki ruokittiin herkuilla ja juotettiin
teellä ja viinillä. Pian he lihoivat ja suuri riemu ja ilo kaikui
vankilassa.
Vankilan vartijat
ilmoittivat ruhtinattarelle:
— Paha henki on
mennyt vankeihin. He ovat kaikki tulleet lihaviksi ja iloisiksi. Nuo
kolme nuorukaista, jotka sinne vietiin, näyttävät osaavan taikoa.
— Tulkoon yksi
noista viimeksi vangituista minun luokseni! käski ruhtinatar.
Kun sana tuotiin
vankilaan, sanoi nuorukainen, jolla oli peili. — Minä menen!
— Jos sinä menet
pois, jäämme kaikki tänne nälkään kuolemaan.
— Ette, sanoi
nuorukainen — minäpä hankin teille vapaudenkin!
Ja nuorukainen meni
ruhtinatar-neidon puheille.
— Mikä taikuri sinä
olet? kysyi ruhtinatar, millä keinoilla sinä olet huvittanut
vankeja?
— Minulla on muuan
peili. Ken siihen peiliin katsoo, sen kauneus himmentää auringon loiston. Nyt loistaa
vankilan sisus sen kaunistamana. On minulla vielä pöytäliina,
jolla on merkillinen voima ja onpa minulla ihmemalja. Liinallani
tulee loppumattomasti ruokaa, vaikka kaikki maan kansat siitä
söisivät, ei se lopu. Maljastani tulee teetä, sokeria, hunajaa ja
viiniä. Vaikka kaikki maan kansat siitä joisivat, ei se ehdy.
Maailman loppuun saakka minä heidät vaatetan
ja ruokin.
— Näytä minulle
peilisi! sanoi ruhtinatar.
— Jos rupeat minun
vaimokseni ja päästät miehet pois vankilasta, niin näytän
peilini.
Ruhtinatar, joka oli
kaupungin hallitsija, rupesi nuorukaisen vaimoksi ja niin peilin
omistaja tuli hallitsijaksi, päästi miehet vankilasta, kaunisti
taikapeilillään kaupungin kaikki naiset ja antoi heidät miehille
vaimoiksi.
Kodin kuvasto
17.12.1910.
