Herodotoksen Historia-Teos III-VI kirja. Porvoossa Verner Söderström Osakeyhtiö: siv. 293.
Toinen osa yllämainittua kirjaa on Edv. Reinin suomentamana äsken ilmestynyt painosta. Mikä ihana kertomus. Ei tiedä mitä enin ihailee, tyylin yksinkertaisuuttako ja samalla elävyyttä, vanhan historioitsian kiihkeätä totuudenrakkauttako, vaiko hänen ennakkoluulotonta maailmankatsomusta. Tässä viimeisessä suhteessa hän on aivan moderni, hän pyrkii käsittämään kaikkia ja antamaan kaikille anteeksi.
Kaamealta tuntuu vaan ajatella ihmiskunnan kehityslinjoja kuunnellessa tämän haudassa yli 2,000 vuotta maanneen miehen äänen sanelevan lempeitä sanoja eriuskoisista ja ihmisten erilaisista tavoista, kun samalla tulee ajatelleeksi,
että vielä tänäkin päivänä on uskontokuntia, jotka väittävät, että he ovat oikeauskoisia eikä autuutta ole muualta haettava, toivottava eikä löydettävä. Herodotus on nähnyt matkoillaan monenmoisia tapoja ja kertoo niistä avomielisesti, tuomitsematta, sillä hän on myös huomannut, että kaikki, varsinkin uskonnolliset, menot, ovat kuta kuinkin yhtä arvokkaat.
Herodotoksen mielestä Kambyses oli hullu, kun pilkkasi ja vainosi toisin uskovia egyptiläisiä. Viisas ihminen ei niin tee. Mitähän Herodotos ajattelisi kristittyjen uskonsodista.
Hän ottaa vallan valaisevan esimerkin siitä, kuinka eri kansat (ehkä eri ihmisetkin) ajattelevat ja toimivat eri tavalla, niin että toinen pitää kauhuna, mitä toinen ainoana oikeana, toinen syntinä mitä toinen pyhänä. Herodotos kertoo:
"Hallitusaikanaan Dareios kerran kutsui saapuvilla olevat helleenit luokseen ja kysyi mistä hinnasta he tahtoisivat syödä kuolleet isänsä. He sanoivat, etteivät mistään hinnasta sitä tekisi. Senjälkeen Dareios kutsui luokseen muutamia niistä indialaisista, joita kutsutaan kallatilaisiksi ja jotka syövät vanhempiaan. Niiltä hän hellenien läsnäollessa, jotka tulkkien avulla saivat tietää mitä puhuttiin, kysyi, kuinka paljosta rahasta ottaisivat tulella polttaakseen kuolleet isänsä. He huusivat ääneen ja käskivät hänen olla puhumatta syntiä. Semmoinen on nyt kerran tapa, ja oikeen näyttää minusta Pindaros runoilleen sanoessaan, että tapa on kaikkien kuningas."
Meille on neuvottu kouluissamme, että Jumala poikansa kautta ilmoitti sanassaan ihmisen kuolemattomuuden ja että Kreikan viisaat ajattelemalla olivat tulleet sangen lähelle tätä uskoa. Mutta Herodotos kertoo, että Dareios kukisti ”getit jotka uskoivat kuolemattomuutta.” ”Ja heidän kuolemattomuudenuskonsa on tämmöinen. He eivät luule kuolevansa, vaan uskovat vainajan menevän Salmoxis-haltijan tykö.” Mutta Herodotos kertoo, että Salmoxis oli ollut ihminen ja Pythagoraan orja. Vapaaksi päästyään hän matkusti kansansa luo ja opetti heille, etteivät he kuolisi, vaan joutuisivat paikkaan, niissä alati tulisivat elämään ja nauttimaan kaikkea hyvää. ”Mutta sittemmin Salmoxis astui maanalaiseen huoneeseen ja eleli siellä kolme vuotta. Ja trakialaiset ikävöivät ja surivat häntä kuin kuollutta. Mutta neljäntenä vuotena Salmoxis ilmestyi heille ja sitte ke uskoivat niitä hän oli sanonut.”
Tässähän Herodotos pääpiirteissään luo esille Kristus-tarun, noin 500 vuotta vanhemman kuin meidän valtiokirkollinen tarumme. Ja samanlaisia taruja kerrotaan Adoniksesta, Attiksesta, Osiriksesta y. m. ja ylösnousemus tapahtuu niinikään joko 3:tena tahi 4:tenä päivänä tahi vuotena.
Mitä Herodotos sanoo tästä tarusta? Hän sanoo näin:
”Näin he väittävät hänen tehneen. Mutta mitä maanalaiseen huoneeseen tulee, en sitä usko enkä ole liioin uskomattakaan.” Siis, niinkuin aina täydellisesti tarujen ylä- ja ulkopuolella. Herodotos lopettaa kertomuksensa geteistä seuraavalla tavalla:
”Mutta olkoonpa Salmoxis ollut joku ihminen tahi joku getien kotimainen haltija, jätämme hänet sikseen”.
En malta olla painattamatta tähän kokonaisuudessaan Herodotoksen selontekoa Persian ylimysten ajatuksista oivallisimmasta hallitusmuodosta, näyttääkseni minkä mieltäkiinnittävän kirjan olemme tämän käännöksen kautta liittäneet kirjallisuuteemme. Seitsemän persialaista ylimystä oli murhannut vale Smerdeen, joka Kambyseeltä oli riistänyt hallituksen. Tämän tehtyään he rupesivat tuumailemaan, millä tavoin nyt hallitus olisi järjestettävä. Ensin lausui Otanes tähän tapaan: ”Minusta näyttää parhaalta, että yksi ainoa ei enää ole hallitsijanamme, sillä se ei ole mieluista eikä hyvää. Tiedättehän, mihin määrään Kambyseen röyhkeys kohosi, olettehan saaneet kokea myös maagin kopeutta. Ja kuinka voisikaan yksinvalta olla hyvin järjestetty tila, se kun ilman vastuuta sallii tehdä, mitä haluaa? Sehän saattaisi kaikkein parhaimmankin miehen, joka semmoiseen valtaan on joutunut, pois niistä mielipiteistä, joita hän siihen saakka on kannattanut. Sillä tarjona olevat edut synnyttävät kopeutta, kateus taas on ihmiselle synnynnäinen. Ja sillä, jolla on nämä kaksi ominaisuutta, on kaikki paha omanaan. Osaksi näet yltäkylläisyyden synnyttämästä röyhkeydestä, osaksi kateudesta hän tekee paljon ilkitöitä. Ja kuitenkin pitäisi ainakin itsevaltiaan olla mitään kadehtimatta, hänellä kun on käytettävänään kaikki edut. Mutta hän käyttäytyykin päinvastoin maanmiehiänsä kohtaan. Sillä hän kadehtii parhaimpia kansalaisia, kun nämä elävät ja menestyvät, mutta iloitsee huonoimmista ja on erittäin kärkäs kuuntelemaan parjauksia. Häntä on erinomaisen vaikea kohdella. Sillä jos häntä kohtuullisesti ihailee, niin hän panee pahakseen, ettei häntä nöyrästi palvella, jos taas joku nöyrästi häntä palvelee, niin hän närkästyy tähän kuten imartelijaan ainakin. Mutta pahin on se, josta nyt tulen puhumaan. Hän rikkoo isiltä perittyjä lakeja, tekee väkivaltaa naisille ja tappaa ihmisiä tuomitsematta. Mutta sillä tilalla, jolloin kansa hallitsee, on ensiksi kaikista kaunein nimi, yhdenvertaisuus, toiseksi sen tilan vallitessa ei tehdä mitään semmoista, mitä yksinvaltias tekee. Kansa hallitsee arvan nojalla, sillä on vastuunalainen hallitus, ja se lykkää kaikki asiat yhteisesti ratkaistavaksi. Minä lausun siis sen mielipiteen, että me heittäisimme sikseen yksinvaltiuden ja korottaisimme kansan valtaan. Sillä paljoudesta kaikki riippuu.”
Otanes siis esitti tämän mielipiteen. Megabyzos taas kehoitti jättämään hallituksen harvojen käsiin ja puhui näin: ”Mitä Otanes sanoi itsevaltiuden lakkauttamisesta, sen sanon minäkin. Mutta kun hän käski siirtämään vallan kansalle, niin hän erehtyi siitä, mikä on paras mielipide. Sillä ei ole olemassa mitään ymmärtämättömämpää eikä röyhkeämpää kuin kelvoton väkijoukko. Siispä on kerrassaan sietämätöntä paeta itsevaltiaan kopeudesta kurittoman kansan röyhkeyden turviin. Sillä jos edellinen jotakin tekee, niin hän tekee sen tietensä, mutta jälkimäinen ei tiedä mitään. Ja kuinka se voisikaan mitään tietää — se, joka ei kotoaan ole oppinut eikä nähnyt mitään jaloa ja joka ajattelematta heittäytyy yleisiin asioihin, syösten eteenpäin tulvavirran tavoin! Ne, jotka siis suovat pahaa persialaisille, käyttäkööt kansaa; mutta me sitävastoin valitkaamme parempien miesten joukosta toverikunta ja jättäkäämme sille valta. Näitten joukossahan mekin tulemme olemaan. Ja otaksuttavaa on, että paraimmat miehet myös tulevat antamaan paraimmat neuvot.
Tämän mielipiteen esitti siis Megabyzos. Kolmanneksi Dareios ilmaisi mielipiteensä sanoen: ”Siinä, minkä Megabyzos lausui yhteisestä kansasta, hän näyttää oikein puhuneen, mutta siinä, mitä hän harvainvallasta lausui, hän ei näy puhuneen oikein. Sillä jos nämät kolme, nimittäin kansanvalta, harvainvalta ja yksivalta, ovat tarjona, ja edellytetään, että kukin on paras mahdollinen laatuaan, niin minä väitän, että viimeksimainittu on niistä paras. Onhan ilmeistä, ettei mikään ole parempi kuin yksi ainoa mies, jos hän nimittäin on paras. Sillä jos hänellä on paras mielipide, niin hän moitteettomasti saattaa hoitaa kansaa, ja silloin voidaan vihamiehiä vastaan tehtyjä neuvoja paraiten pitää salassa. Harvainvallassa sitävastoin, missä monet käyttävät kykyään yhteiseksi hyväksi, syntyy tavallisesti kiivasta yksityistä vihamielisyyttä. Sillä kun jokainen omasta puolestaan tahtoo olla ylinnä ja saattaa oman mielipiteensä voimaan, niin he joutuvat keskenään ankaraan vihamielisyyteen, josta syntyy puolueriitoja, ja puolueriidoista murhia. Murhista taas on seurauksena yksinvalta, ja juuri tämän kautta osoittautuu, että viimemainittu on paras. Jos taas kansa hallitsee, on mahdotonta, ettei kaikkinaista huonoutta syntyisi. Ja kun huonous kerran on päässyt juurtumaan yhteiskuntaan, niin ei huonojen kesken synny vihollisuuksia, vaan lujat ystävyysliitot. Sillä ne, jotka pyytävät vahingoittaa yhteiskuntaa, tekevät sen liittymällä yhteen. Näin tätä jatkuu, kunnes joku asettuu kansan etunenään ja tekee lopun semmoisten toiminnasta. Seuraus siitä on, että viimemainittu joutuu kansan ihailemaksi ja, ihailtuna kun on, hän pian saattaa esiintyä yksinvaltiaana. — Ja senkin kautta kansa itse osoittaa, että yksinvalta on paras. Sanalla sanoen ja kokoamalla kaikki asianhaarat yhteen, mistä on meille tullut vapaus ja kenenkä antamana? Kansaltako, harvainvallaltako vai yksinvaltiaalta? Minun mielipiteeni on siis se, että, koska yksi mies on meidät tehnyt vapaiksi, me säilytämme yksinvaltiuden. — Sitäpaitsi ei ole hyvä kumota isiltä perittyjä lakeja, sillä se ei ole edullista.”
Nämä kolme mielipidettä siis esitettiin. Mutta seitsemästä miehestä , liittyi neljä viimeksi esitettyyn mielipiteeseen. Niin pian kun nyt Otanes, joka uurasti yhdenvertaisuuden toimeenpanoa, joutui mielipiteineen tappiolle, sanoi hän heille näin: ”Liittoutuneet miehet, selväähän on, että yksi meistä on tuleva kuninkaaksi, joko sitten arvan nojalla tai siten, että uskomme valitsemisen Persian kansan huostaan, tai vielä jollakin muulla keinoin. Minä puolestani en aio teidän kanssanne kilpailla. Tahdon nimittäin yhtä vähän hallita kuin tulla hallituksi. Mutta minä luovun hallituksesta vain sillä ehdolla, ettei kukaan teistä tule hallitsemaan, ei minua itseäni eikä niistäkään ketään, jotka minusta vasta tulevat polveutumaan.” Kun Otanes tämän oli lausunut ja muut kuusi olivat siihen suostuneet, niin hän siis ei kilpaillut heidän kanssaan, vaan väistyi syrjään. Ja vielä nytkin hänen huoneensa on ainoa persialaisten joukossa, joka on vapaa, ja jota hallitaan vain sen verran kuin se itse haluaa, kunhan se vain ei loukkaa persialaisten lakeja.”
Tässä Otaneksessahan meillä on täysiverinen individualisti, demokraati ja egalitén saarnaaja 2,300 vuotta ennen meidän aikojamme. Puheet antavat ajattelemisen aihetta suunnalle jos toisellekkin.
Käännös on tässä toisessa osassa, niinkuin ensimäisessäkin, ytimekästä ja korutonta, jommoista se varmaankin alkukielelläkin on ja jommoiseksi minä kouluajoiltani muistelen ”Anabasiksen” kielen olleen. Muutamia supisuomalaisia lauseenparsia tavataan niinkuin »tuumasta toimeen» niin että ukko Herodotos paikoin muistuttaa vanhaa savolaista tarinasankaria.
Enemmän kreikkalaista kirjallisuutta Suomen kielelle!
Ernst Lampén
Päivä 2/1909.
