Volter Kilpi - Vaikutelma Maunu Tavastista


Vaikutelma Maunu Tavastista.








Mikä ihmeellinen runoilija on sentään Eino Leino, ja mikä ihmeellinen näyttelijä Axel Ahlberg! — Enhän tarkoita, että Maunu Tavast olisi mikään erinomainen näytelmä. Kaukana siitä! Siksi epähistoriallinen ja, sanoisinko, epäihmisellinen on se, siksi pingoitetut ja teennäiset, ikäänkuin koristeelliset ovat siinä ihmisten suhteet toisiinsa, siksi yksinomaan on kaikki siinä nähty tunnelmarikkaana kuvaelmana, ei vakavasti, vakuuttavasti annettuna elämänä. Mutta mikä tulviva, lumoova runous näissä varjomaisissa kohtauksissa, näissä varjomaisesti toisiinsa koskettavissa ihmisissä! Mikä sielukas kärsivä kuulakkuus joka lauselmassa, mikä kajaste ja kauaskantoisuus joka kuvassa! Yhtäpäätä hivelevät korvaa lauselmat, joissa tykähtää kauneuden seesteisää, kangastelevaa aavistusta ja ihmismielen altistunutta, kypsäksi kärsinyttä viisautta, ja yhtäpäätä pysähtää silmä näyttämökuvaan, jossa joku silmänräpäyksellinen hentoisa mielenliikutus on saanut hetkellisen hauraan, mutta iäisyysarvoa itsessään kätkevän kuvastuksensa. Ensimmäisen näytöksen himmeä, sielua tuudittava runollisuus, loppukuvaelman lohduttunut sovittuva tunnelma, täytetty ihmeellisellä kipeällä yhtähaavaa toivovalla ja altistuvalla kieltäymisen ja itsensävoittamisen onnella, kaikki se kietoo katsojan omituiseen hyväiltyyn onnen ja sulotunnon kehään. Ehkä olisi toisessa ja kolmannessa näytöksessäkin kohtia, joissa kauneushypnoosi olisi ollut yhtä täydellinen, jos Olavista olisi sädehtinyt se sadun prinssin lumo, joka antaisi selityksen ihmisten suhtautumisille toisiinsa tässä näytelmässä. Mutta toistaiseksi ainakin vielä olivat osan esittäjän voimat kaikissa suhteissa riittämättömät näin suureen tehtävään, ja niinpä menivät nämä näytökset hukkaan näin tunnelma-arassa kappaleessa, jossa pieninkin hairahdus oikeasta äänilajista voi särkeä koko vaikutuksen.

Eino Leino on runoilija, jonka vertaista meillä ei ole, se on kerta tunnustettava, ja on jo tosiaankin aika, että otamme hänen lahjansa vastaan semmoisina kuin hän antaa ne meille, iloiten siitä suuresta, minkä hän voi meille antaa, mutta vaatimatta häneltä sitä, mikä ei ole hänen annettavissaan. Hän ei ehkä ole draamallinen runoilija, jonka silmäin alla ihmiskohtalot kehkenevät pyhäin järkkymättömäin lakiensa mukaan, hän ei ehkä ole eepillinen nero, jonka tyyni kaikinpuolinen mielikuvitus tyvenesti ja suuresti valaisee aikakautensa ihmiselon, mutta runoilija hän silti on, jonka mieli hautoo ihmismielen surun ja ilon ongelmoissa, ja niistä noutaa vapahtavat kultaiset sanat ja kuvat. Eino Leino on meidän kielellämme luonut kauneusarvoja, joista mikä kieli ja kansa tahansa iloitsisi ja ylpeilisi, ja meidänkin on opittava lausumaan kunnioituksella tämän suurimman laulurunoilijamme nimi, ja pyhällä ilolla otettava vastaan, mitä ihanaa hän meille antaa.

Mutta paitsi Eino Leinoa on meidän Maunu Tavastista kiittäminen Axel Ahlbergiä. Hänen tulkintansa varassa oikeastaan vasta tämä melkein yksinomaan lyyrillistä kauneutta värehtivä kappale sai näyttämöltäkin tehoovan ja tenhoovan ihmisellisen kokonaisuuden. Semmoinen kuin Axel Ahlberg oli esim. ensimmäisessä näytöksessä, semmoisia juhlahetkiä valmistavat vain taiteen valitut. Siinä oli edessämme todellinen Maunu Tavast, mies, jonka elämä on sulattanut väkevästä syväksi, ja jonka jokaisessa verenpisarassa asuu lempeys ja jalous ja hieno ylhäisyys. Mikä laajan syvän ihmiselämän tausta puhui siitä kuvasta, ja minkä värehtivän väkevän elämän! Näki edessään ihmisen, jonka rinnassa elämän myrskyt, sen ilojen ja surujen meri on liikkunut, mutta joka on hillinnyt ne itsessään, saavuttanut lahjoista suurimman, tyventyneen, mutta lämpimänä, tyhjentymättömänä sykkivän sydämen, ja joka nyt elämäniltansa Sarasteessa ylennetyn lempeänä, mutta myöskin syvästi myötäkärsivänä silmäelee oman ja toisten ihmissydänten ihanaa, kärsimyksellistä, mutta välttämätöntä harhaa. Ja miten vähillä ulkonaisilla keinoilla oli tämä sisällisen elämän runsaus tavoitettu! Äänenväreet, kasvonväreet liikehtivät, leikkivät kuin meri aurinko-säällä, tuhantena lempeänä säteilynä, tuhantena tykähtävänä syvyyden silmänä, mutta kaikki se vaikutti ainoastaan sisäisesti tunnettavana, sielussa tajuttavana, ei ulkonaisten taidekeinojen häikäisynä. Joka silmänluonti, joka äänenvärähdys oli synnytetty elämän povella, siitä niiden tartuttava, sielua ihanuudella värisyttävä teho.

Siitä asti kuin Axel Ahlberg lopullisesti on siirtynyt nuorekkaista rakastajaosista tulkitsemaan kypsimmän miehuuden ja syvällisimmän ihmisyyden hengentaisteluita, on hänen taiteensa kohonnut korkeammalle ja korkeimmalle tasolle, ja on häntä nykyään tervehdittävä sinä taiteilijana, joka näyttämöllämme koskettelee ihmissydämen syvimpiä, salaisimpia kieliä. Tuskinpa vielä täysin tajuammekaan, mikä verraton taiteilija meillä Axel Ahlbergissa on.


Volter Kilpi.





Päivä 47/1908.