„Legenda Jouluyöstä.”
Kirjoittanut Vihtori Oksa
Yö oli pilkkopimeä, ilma jotakuinkin kolean kylmä. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei tuulen henkäyskään häirinnyt yön äänetöntä rauhaa. Vuoren rinteellä näkyi sieltä täältä sammuvain tulien viimeisiä leimahduksia ja oli kuin nekin kiirehtisivät sammumistaan, ettei tätä synkkää hiljaisuutta olisi ollut mikään häiritsemässä.
Itse vuorenrinne oli kuin lepoon käypä meren aallokko, jonka mainingit hiljaa läikkyen käyvät rannan kallioita kohti. Tämän aallokon muodostivat suunnattoman suuret lammaslaumat, jotka yöpyneiden rovioiden ympärillä märehtivät päivän murkinaa ja hiljaa hengittäen kohoilivat ja laskivat kuni väsähtäneet hyökyaallot.
Lähinnä erästä nuotiota, selin hiillokseen, istui tiukasti laajaan halattiin käärittynä pari paimenta. Vieressään heillä oli teräväpäiset sauvat ja pari nälkäisen näköistä paimenkoiraa, jotka uneksien kirkassilmäisistä, tuuheahäntäisistä sakaaleista, milloin heikosti muristen, milloin jalkojaan nykien, olisivat takaa ajavinaan noitalammaslauman kiusallisia vainoojia.
Näin oli koko luonto levossa Judean vuorimaassa, mutta Rooman mahtava Caesar, tuo kunnianhimoinen Augustus, ei luottanut nykyisen ylijumalansa, egyptiläisen Isiksen suojelevaan voimaan. Siksi hänen palatsiaan ympäröi suuri sotilasvartiasto. Olipa hän vielä määrännyt, että myöskin Capitolium-kukkulalla tuli yötä päivää seistä vartiosto, joka vaaran lähetessä ilmoittaisi kaupungille mitä oli tulossa.
Capitoliumin kukkulalta päin kuului myöskin hijainen soiton humina. Yksi Augustinuksen vahtisotilaista siellä liikautti mahtavan pylvästemppelin kumean kellon kieltä, näin ilmoittaakseen uinuvalle hallitsijalle ja kansalle, että vesikello osoitti olevan keskiyön ajan, että vasta toisen vartio-ajan jälkeen itäisen taivaanrannan kultaa uuden päivän viehättävä sarastus.
Samanlaisen, vaikkakin etäältä kuuluvan soiton huminaan heräsi yksi Betlehemin paimenista. Se oli Judah Simeoninpoika, joka vanhinna paimenista, kutsuttiin ylipaimeneksi. Harvoin hän öisin nukkui, sillä hän oli lapsuudestaan saakka innokkaasti tutkistellut tähtien kulkua, ja kun ne olivat hänelle tuttuja kuni kaitsemansa karja, niin tunsi ja tiesi hän ne nimeltäänkin, tunsi niiden liikkeen ja kulun ja tiesi niistä ennustaa tulevien aikojen tapahtumia. Siksi häntä pidettiinkin viisaana miehenä. Yön tavaton hiljaisuus oli |saanut hänetkin hetkeksi horroksiin, mutta ensi lyönnin kuultuaan hän heräsi, hieroi unen silmistään ja alkoi uudelleen kuunnella soittoa, joka tuntui hänestä nyt kumman kauniilta. Hetken perästä alkoi hänen korviinsa tunkea omituinen ääni, se oli kuin siipien hellä suhina ja lähestymistään se lähestyi, täyttäen ilmat ihanalla soitolla. Paimenesta tuntui ikäänkuin taivaat olisivat auenneet ja suuren enkeliparven heleät äänet olisivat yhtenä kuorona laulaneet:
„Hosiannaa Davidin pojalle! Kiitetty olkoon se, joka tulee Herran nimeen!”
Laulua kuunnellessaan hän loi katseensa kohden taivasta, jonka laki oli käynyt säteilevän kirkkaaksi. Laulajia hän ei nähnyt. Mutta kun hän kauvemmin tarkasti taivasta, ilmestyi hänen silmiensä eteen uusi, ennen näkymätön tähti, joka valollaan himmensi kaikki muut tähdet. Huimaavan nopeasti se kulkija sen valo kasvoi kasvamistaan. Nyt se pysähtyi tuon pienen Betlehemin kaupungin kohdalle, jonka se kultasi mitä kirkkaimmalla hohteella. Mutta kirkkaimpana, keskellä kirkkautta hohti kaupungin muurin ulkopuolella olevan majatalon karjatalli.
Kun Judah Simeonin poika tämän huomasi, nousi hän, otti sauvansa ja sanoi toverilleen:
„Heräjä, oi Haanon Joonaanpoika, sillä hän on tullut, joka tuleva on!” Haanon Joonaanpoika vastasi: „Älä, oi Judah Simeonin poika minua häiritse, sillä Israelin kuningas ilmestyi minulle unissa ja minä tahdon katsella ja kuulla häntä”. Tämän sanottuaan hän kiersi halattinsa jälleen ympärilleen, veti värillisen pääverhonsa kasvoilleen ja mieli uudelleen nukkua. Mutta silloin työnsi ylipaimen häntä kylkeen ja sanoi onnesta kaikuvalla äänellä:
„Nouse, oi Haanon! Katso hän on tullut, joka tuleva on. Nouse, käykäämme Betlehemiin ja katsokaamme sitä, kuin tapahtunut on ja jonka Herra meille ilmoitti.”
Haanon nousi ja otti sauvansa. Hänen sydämensä täytti sanomaton riemu, sillä hänkin näki tähden ja uskoi, että Israelin lunastaja oli tullut. Laumansa unohtaen paimenet lähtivät majataloa kohti ja edelleen kuului tuo ihana soitto ja enkelit lauloivat ilmassa:
„Kunnia korkeuden Jumalalle,
Sulo rauha maailmalle!”
Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 12-13 21.12.1907.
