Kyynel
tahi Legenda vuodatetusta verestä.
Kirj. Leo Tolstoi
Kun Nebukadnezar, Babylonian kuningas oli valloittanut Jerusalemin, menihän heti juutalaisten temppeliin, jossa hänet vietiin pappien asuntoihin. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, kauhun jäytämänä, sillä hänen jalkojensa juuressa juoksi pulpahteleva verivirta, jonka peitti kirkas, ruusunvärinen vaahto.
Kuningas tunsi itsensä merkillisesti liikutetuksi ja melkein kuin päihtyneeksi, ja hän seisoi kankeana kuin maahan naulittu. Mitä se oli?
—Se on niiden härkien, lampaiden ja karitsojen verta, jotka teurastetaan uhreiksi, huusivat papit, mutta heidän äänensä ilmaisi suurta levottomuutta.
Mutta Nebukadnezar käski, että täytettäisiin amme verellä, joka jäi yli uhrista, jotta hän voisi verrata sitä maahan virranneeseen vereen. Ja hän huomasi että niiden välillä oli suuri erotus.
Silloin kuningas vihastui ja huusi:
—Sanokaa minulle, mitä verta on tänne juossut, tahi, niin totta kuin minä elän, nyljen minä teidät elävinä ja heitän ruumiinne petolintujen eteen.
Mutta papit kauhistuivat ja vastasivat:
—Armoa, armoa, herra kuningas, ja me tunnustamme teille koko totuuden! Täällä eli meidän keskuudessamme eräs Sakarias niminen pappi. Äänellä, joka oli vahva kuin meren, kutsui hän kansan tänne rukoilemaan meidän jumalaamme, ja hän jyrisi meidän syntejämme vastaan ja ennusti tulipaloja ja ruttoa ja vankeutta, mikä nyt on tapahtunut. Mutta ennustamisellaan herätti hän ainoastaan kansan raivoa, ja hänet lyötiin kuoliaaksi, hänen temppelissä alttarin ääressä huultensa vielä lausuessa ennustuksia. Ja hamasta siitä päivästä asti on veri täällä virrannut, eikä kukaan ole voinut saada sitä pois — aina se on täällä, ja se huutaa kohti taivasta syyttäen hänen murhaajiansa vanhurskaan Jumalan valtaistuimen edessä.
Ja kuningas vastasi:
—Jos asianlaita on niin, niin olen minä sovittava sen veren ja kostava kuristetun jumalanmiehen!
Ja hän käski miestensä hakkaamaan kaikkien pappien päät profetan pulppuavaan vereen.
Mutta veri kuohui ja pulppusi yhä edelleen.
Silloin käski kuningas Nebukadnezar, joka oli suunniltaan raivosta, että suuri joukko nuorukaisia ja lapsia uhrattaisiin samalla paikalla. Ja niin tapahtui. Mutta yhä edelleen virtasi veri.
Silloin huusi tyranni:
—Sakarias, Sakarias, etkö vielä ole tyytyväinen? Tahdotko että minä kuristan koko Juudan kansan?
Mutta yksikään ääni ei vastannut, ja veri pulppusi kuten ennenkin.
Silloin valitti kuningas epätoivossaan:
—Voi minua, voi minua! Kun niin monen ihmisen täytyy kärsiä ainoan ihmisen veren vuoksi, niin millainen onkaan minun osani oleva, minun, joka olen vuodattanut satojen tuhansien veren!
Ja katumuksen kyynelet, joita kuningas ei saattanut pidättää, virtasivat hänen kasvoilleen, toinen toisensa jälkeen.
Mutta kun ensimäinen kyynel vaipui maahan ja sekottui profetan vereen, silloin taukosi levoton kuohunta, ja pian lakkasi se kokonaan juoksemasta.
Helsingin kuvalehti no 6 18.5.1911.
