Onnellinen prinssi.
Kirj. Oscar Wilde.
Korkealla kaupungin yläpuolella, suurella kivipaadella, seisoi onnellisen prinssin kuvapatsas. Hienot kultalehdet peittivät ylt’yleensä hänen ruumiinsa, silminä oli kaksi loistavaa safiria ja suuripunainen rubiini loisti hänen miekkansa kahvassa.
Kaikki häntä ihailivat. »Hän on yhtä kaunis kuin tuuliviiri,» huomautti yksi kaupungin neuvoksista, joka oli ymmärtävinään taidetta; »mutta yhtä hyödyllinen hän ei ole»,lisäsi hän, sillä hän pelkäsi ihmisten luulevan häntä epäkäytännölliseksi ja sitä hän ei todellakaan ollut.
»Miksi sinä et voi olla yhtä kiltti kuin onnellinen prinssi?» kysyi äiti pieneltä pojaltaan, joka itki, kun hän ei ylettynyt ottamaan kuuta taivaalta. »Onnellinen prinssi ei koskaan halua mahdottomuuksia».
»Minä iloitsen, että maailmassa on ainakin joku, joka on täysin onnellinen», mutisi alakuloinen mies katsellessaan ihmeellistä kuvapatsasta.
»Hän on aivan kuin enkeli», sanoivat koululapset, jotka joukolla tulivat kirkosta.
»Mistä te sen tiedätte?» kysyi laskennonopettaja, »ettehän te ole enkeleitä nähneet.»
»Olemmepa unessa», vastasivat lapset; ja laskennonopettaja rypisti kulmakarvojansa ja näytti hyvin vakavalta, sillä hän ei hyväksynyt lasten unelmia.
Eräänä iltana pieni pääskynen lensi kaupungin yli. Hänen ystävänsä olivat jo lähteneet Egyptiin kuusi viikkoa sitten, mutta hän yksin oli jäänyt heistä jälkeen, sillä hän oli rakastunut kaikkein kauneimpaan kaislaan. Pääskynen oli kohdannut hänet varhain keväällä lentäessään joen varrella suuren keltaisen perhosen jäljessä, ja hän oli ihastunut niin suuresti kaislan hoikkaan vartaloon, että hän jäi juttelemaan hänen kanssansa.
»Saanko rakastaa sinua?» kysyi pääskynen, joka tahtoi heti puhua suunsa puhtaaksi, ja kaisla kumarsi hänelle syvään. Ja pääskynen kierteli hänen ympärillänsä ja kosketteli vettä siivillään, jotta veden kalvoon kohosi hopeaväreitä. Sillä tavalla hän kosiskeli, ja sitä kesti kaiken kesää.
»Onpa tuo kummalista rakkautta,» visertelivät toiset pääskyset, »eihän kaislalla ole yhtään rahaa ja aivan liiaksi sukulaisia,» ja tottatosiaan, joki olikin aivan täynnä kaisloja. Ja kun syksy tuli, niin kaikki pääskyset lensivät pois.
Kun muut olivat lähteneet, niin tuntui elämä pääskysen mielestä kovin yksinäiseltä ja hän alkoi kyllästyä kaisla-neitoon. »Eihän hän osaa keskustellakaan,» sanoi pääskynen, »ja pelkäänpä että hän on kovin koketti, sillä hän liehakoitsee aina tuulen kanssa.» Ja tosiaankin, joka kerta kun tuuli puhalsi, niin kaisla kumarsi ja niiasi hyvin suloisesti. »Täytyyhän minun myöntää, että hän viihtyy hyvin kotona,» jatkoi pääskynen, »mutta minäpä pidän matkoista, ja sen vuoksi täytyy minun vaimoni myös mielellään matkustella.»
»Tahdotko seurata minua?» kysyi pääskynen vihdoin kaislalta; mutta kaisla pudisti päätänsä, hän oli niin kovin kiintynyt kotiinsa.
»Sinä olet vain leikitellyt minun kanssani,» huudahti pääskynen. »Minä lähden nyt pyramidien maahan. Hyvästi!» ja pääskynen lensi pois.
Pääskynen lensi kaiken päivää ja illan suussa hän saapui kaupunkiin. »Missähän minä voisin olla yötä?» hän sanoi. »Toivottavasti on minulle yösija valmistettu täällä kaupungissa.»
Sitten hän huomasi kuvapatsaan korkealla kivellä.
»Tuolla minä voin levätä,» hän sanoi, »se on hieno paikka ja siellä, on kylliksi raitista ilmaa.» Samassa hän lensi onnellisen prinssin jalkojen juureen.
»Minullapä on kultainen makuuhuone, » puheli hän itseksensä katsellessaan ympärilleen ja hän valmistui nukkumaan, mutta juuri kun hän aikoi pistää päänsä siiven alle tipahti suuri vesipisara hänen päällensä! »Kas kummaa!» hän huudahti, »ei ainoatakaan pilveä koko taivaalla, tähdet tuikkivat kirkkaasti ja kuitenkin sataa. Ilmanala pohjois-Europassa on todellakin hirveä. Kaisla piti sateesta, mutta hän olikin kovin itsekäs.»
Sitten tipahti jo toinenkin pisara. »Mitä hyötyä kuvapatsaasta on, jollei se voi olla sateen suojana?» hän sanoi. »Parasta että lähden etsimään hyvää uuninpiippua,» ja hän aikoi lentää pois.
Mutta ennenkuin hän ehti levittää siipensä tipahti vielä kolmas pisara ja hän katsahti ylös ja hän näki — Niin, mitäpä hän näki?
Onnellisen prinssin silmät olivat täynnä kyyneleitä ja kyyneleet vuosivat hänen kultaisia poskiansa pitkin. Hänen kasvonsa näyttivät niin ihmeen kauniilta kuutamossa että pikkupääskynen tunsi syvää sääliä.
»Kuka sinä olet?» kysyi pääskynen.
»Minä olen onnellinen prinssi.»
»Miksi sinä sitten itket?» kysyi pääskynen, »sinä olet aivan kastellut minut.»
»Kun minä elin ja minulla oli ihmisen sydän,» vastasi kuvapatsas, »niin en tiennyt mitä kyyneleet olivat, sillä minä asuin suuressa linnassa, jonne surulla ei ollut lupa tunkeutua. Päivin minä leikin toverieni kanssa puutarhassa ja iltasin minä johdin tanssia linnan suuressa salissa. Puutarhaa ympäröi korkea muuri, mutta ei minun mieleeni koskaan juolahtanutkaan kysellä, mitä sen takana oli, sillä kaikki minun ympärilläni oli kaunista. Hoviherrani kutsuivat minua onnelliseksi prinssiksi, ja onnellinen minä tosiaankin olin, jos huvitus on onnea. Siten minä elin ja siten minä kuolin. Ja nyt kun olen kuollut, he asettivat minut tänne niin korkealle, että voin nähdä kaiken rumuuden ja surkeuden kaupungissa, ja vaikka sydämeni on lyijyä, niin en sittenkään voi muuta kuin itkeä.»
»Mitä! Eikö hän olekkaan lävitsensä kultaa?» puheli pääskynen itseksensä. Mutta hän oli niin kohtelias, ettei hän tahtonut lausua ääneen tuollaisia personallisia huomautuksia.
»Kaukana, hyvin kaukana», jatkoi kuvapatsas sointuvalla, hiljaisella äänellä, »kaukana kapean kadun varrella, on köyhä talo. Yksi ikkunoista on auki ja siitä voin nähdä vaimon, joka istuu pöydän ääressä. Hänen kasvonsa ovat laihat ja kalpeat, ja hänen kätensä ovat karkeat ja punaiset ja täynnä neulanpistoksia, sillä hän on ompelija. Hän kirjailee kukkia kuningattaren suloisimman hovineitosen silkkihameeseen ensi hovitanssiaisia varten. Huoneen nurkassa hänen pieni poikansa makaa sairaana. Hänellä on kuumetta ja hän tahtoisi saada appelsiineja. Mutta kun äidillä ei ole mitään muuta annettavaa kuin vettä, niin poika itkee. Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen, etkö veisi hänelle rubiinia minun miekkani kahvasta? Minun jalkani ovat kasvaneet kiinni tähän patsaaseen enkä pääse liikkumaan.»
»Minua odotetaan Egyptissä,» sanoi pääskynen. »Minun ystäväni lentävät pitkin Niilin rantoja ja puhelevat suurien lootuskukkien kanssa. Pian he asettuvat nukkumaan suuren kuninkaan hautaan. Kuningas itsekin lepää siellä maalatussa arkussa. Hänen ruumiinsa on kääritty keltaisiin liinoihin ja balsameerattu yrteillä. Hänen kaulaansa on kiedottu ketjut ja hänen kätensä ovat kuin kuihtuneet lehdet.»
»Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen,» sanoi prinssi, »etkö jäisi minun luokseni vain täksi yhdeksi yöksi ja toimittaisi minun asioitani. Poika parka on janoissaan ja äiti on kovin murheellinen».
»Enpä minä juuri pidä pojista», vastasi pääskynen. »Viime kesänä, oleskellessani joen varrella, pari vallatonta myllärin poikaa aina heitteli minua kivillä. Tietysti ne eivät koskaan osuneet minuun, me pääskyset lentelemme niin nopeasti, ja sitä paitsi minun sukuni on aina ollut kuuluisa vikkelyydestään, mutta sittenkin osoittivat he minulle suurta halveksumista».
Mutta onnellinen prinssi näytti niin surulliselta, että pieni pääskynenkin tuli alakuloiseksi. »Täällä on kovin kylmä», hän sanoi; »mutta voinhan jäädä sinun luoksesi yhdeksi yöksi ja toimittaa sinun asiasi.»
»Kiitos, pikku pääskynen», sanoi prinssi.
Pääskynen nokki suuren rubiinin prinssin miekasta ja lensi se nokassaan kaupungin kattojen yli.
Hän lensi kaupungin kirkon ohi, jossa valkoiset marmori-enkelit ovat kiveen veistetyt. Hän sivuutti palatsin ja kuuli tanssin säveleitä. Kaunis tyttö astui parvekkeelle sulhasensa kanssa. »Kuinka kauniisti tähdet loistavat,» sanoi nuori mies tytölle, »ja kuinka ihmeellinen on rakkauden voima!»
»Toivottavasti minun pukuni valmistuu hovitanssiaisia varten,» hän vastasi; »olen tilannut siihen kirjaeltuja kukkia; mutta ompelijat ovat niin laiskoja.»
Pääskynen lensi joen yli ja näki lyhtyjen riippuvan laivojen mastoista. Hän lensi juutalaisten kaupunginosan ohi, missä vanhat juutalaiset tekivät kauppaa keskenänsä ja punnitsivat rahaa kuparivaa’oissa. Vihdoin hän saapui köyhän talon edustalle ja katseli sisään. Poika heittelehti levottomasti vuoteellaan ja äiti oli nukahtanut, niin väsynyt hän oli. Pääskynen hyppäsi sisään ja laski suuren rubiinin pöydälle vaimon sormustimen viereen. Sitten hän lenteli vuoteen ympärillä, löyhöttäen pojan otsaa siivillään.
»Kuinka vilpoiselta minusta nyt tuntuu,» sanoi poika. »Varmaan minä jo paranen,» ja hän vaipui rauhalliseen uneen.
Sitten pääskynen lensi takaisin onnellisen prinssin luo ja kertoi mitä hän oli tehnyt. »Sepä kumma», huomautti hän, »mutta minun on nyt aivan lämmin, vaikka ilma onkin kylmä».
»Se tulee siitä että olet tehnyt hyvän työn», sanoi prinssi. Ja pieni pääskynen vaipui mietteihinsä ja nukahti. Ajatteleminen aina väsytti häntä.
Aamun sarastaessa hän lensi joen rantaan kylpemään. »Mikä kummallinen ilmiö», sanoi luonnontieteen professori astuessaan sillalla. »Pääskynen keskellä talvea!» Ja hän kirjoitti pitkän kirjoituksen siitä sanomalehteen. Jokainen puhui tuosta kirjoituksesta, sillä siinä oli niin paljon sellaisia sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt.
»Tänä iltana minä lähden Egyptiin», sanoi pääskynen ja hän iloitsi ajatellessaan tuota matkaansa. Hän kävi katsomassa kaikkia julkisia muistopatsaita ja istui hyvän aikaa kirkon tornin huipulla. Minne hyvänsä hän meni, siellä varpuset piipittelivät ja puhelivat keskenänsä: »Mikä hieno vieras!» Ja se huvitti pääskystä suuresti.
Kuun kohotessa taivaalle pääskynen lensi takaisin onnellisen prinssin luo. »Onko sinulla mitään asiaa Egyptiin?» hän huudahti. »Minä olen juuri lähdössä.»
»Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen,» sanoi prinssi, »etkö jäisi luokseni vielä yhdeksi yöksi?»
»Minua odotetaan Egyptissä», vastasi pääskynen. »Huomenna ystäväni lentävät Niilin toisen putouksen luo. Virtahepo makaa siellä kaislikossa ja suurella graniittivaltaistuimella istuu Memnon jumala. Kaiken yötä hän tarkastelee tähtiä ja kun aamutähti syttyy, niin hän päästää ilonhuudahduksen ja vaikenee jälleen. Keskipäivän aikana tulevat keltaiset jalopeurat veden partaalle juomaan. Heidän silmänsä ovat kuin viheriäisiä smaragdeja ja heidän ärjyntänsä on kosken pauhinaakin voimakkaampi.»
»Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen», sanoi prinssi, »kaukana kaupungin toisessa laidassa minä näen nuoren miehen vinttikamarissansa. Hän istuu kumartuneena pöytänsä yli, joka on täynnä papereita, ja juomalasissa on kuihtunut kimppu orvokkeja. Hänen hiuksensa ovat tummat ja kiharaiset ja hänen huulensa punoittavat kuin granaattiomenat ja hänen silmänsä ovat suuret ja uneksivat. Hän koettaa kirjoittaa näytelmäkappaletta teatteria varten, mutta hänen on vaikea kylmässä kirjoittaa. Uunissa ei ole tulta ja hän on nälästä aivan nääntynyt.»
»Jään sinun luoksesi vielä yhdeksi yöksi», sanoi pääskynen, joka todellakin oli hyväsydäminen. »Vienkö hänelle toisen rubiinin?»
»Minulla ei ole enää rubiineja», sanoi prinssi. »Minulla ei ole muuta jäljellä kuin silmäni. Ne ovat kallisarvoisia safireja ja tuodut Indiasta tuhatta vuotta sitten. Ota toinen niistä ja vie se hänelle. Hän myö sen kultasepälle ja ostaa sitten ruokaa ja puita itsellensä ja lopettaa näytelmänsä.»
»Rakas prinssi», sanoi pääskynen, »sitä minä en voi tehdä»; ja pääskynen alkoi itkeä.
»Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen», sanoi prinssi, »tee mitä minä käsken».
Pääskynen nokki prinssin silmän ja lensi ylioppilaan vinttikamariin. Sinne oli helppo päästä sisään, sillä katossa oli reikä. Siitä hän tunkeutui sisään huoneeseen. Nuori mies oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä, jottei hän kuullut linnun siipien suhinaa, ja hän katsoi taas eteensä, niin hän näki kauniin safirin kuihtuneitten orvokkien joukossa. »Ihmiset alkavat huomata minua», hän huudahti, »tämän on joku ihailija lähettänyt minulle. Nythän voin päättää näytelmänikin», ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.
Seuraavana päivänä pääskynen lensi satamaan. Hän istahti suuren laivan mastoon ja katseli kuinka merimiehet hinasivat nuorilla suuria arkkuja ruumasta. »Hei-juu!» he huusivat joka kerta kun he saivat nostetuksi arkun kannelle.
»Minä lähden Egyptiin!» visersi pääskynen, mutta ei kukaan siitä välittänyt, ja kun kuu nousi, niin hän lensi taas onnellisen prinssin luo.
»Minä tulin sanomaan sinulle hyvästi», hän huudahti.
»Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen», sanoi prinssi, »etkö tahtoisi jäädä vielä yhdeksi yöksi luokseni?»
»On jo talvi», vastasi pääskynen, »ja pian lumikin tulee. Egyptissä aurinko paahtaa vihreitä palmupuita ja krokodiilit kelluvat mudassa ja katselevat niitä toimettomina. Minun toverini rakentavat pesää Baalbecin temppelissä ja valkeanpunertavat kyyhkyset katselevat heidän työtänsä ja kuhertelevat keskenänsä. Rakas prinssi, minun täytyy lähteä, mutta en koskaan unohda sinua, ja ensi kesänä tuon sinulle kaksi uutta kaunista jalokiveä. Minä tuon sinulle rubiinin, joka on punaistakin ruusua punaisempi ja safirin, joka on yhtä sininen kuin valtameri.»
»Tuolla alhaalla torilla seisoo tulitikkutyttö», sanoi onnellinen prinssi. »Hänen tikkunsa ovat pudonneet ojaan ja menneet aivan pilalle. Hänen isänsä lyö häntä, jollei hän tuo rahaa kotiin ja siksi hän itkee. Ei hänellä ole sukkia eikä kenkiä, ja pääkin on aivan paljaana. Ota toinen silmäni, ja anna se hänelle; sitten hänen isänsä ei lyö häntä».
»Minä jään sinun luoksesi vielä yhdeksi yöksi», sanoi pääskynen, »mutta en voi riistää sinulta vielä toistakin silmääsi. Silloin sinä tulisit aivan sokeaksi.»
»Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen», sanoi prinssi, »tee minkä käsken».
Silloin hän nokki prinssin toisenkin silmän ja lensi alas maahan. Hän pyrähti tulitikkutytön ohitse ja pudotti jalokiven hänen kouraansa. »Mikä kaunis lasipalanen», huudahti pikku tyttö; ja hän juoksi iloisena kotiinsa.
Sitten pääskynen palasi prinssin luo. »Nyt sinä olet sokea», hän sanoi, »ja minä jään ainaiseksi sinun luoksesi».
»Ei, pikku pääskynen», sanoi prinssiparka, »sinun täytyy lähteä Egyptiin».
»Minä jään sinun luoksesi ikipäiviksi», sanoi pääskynen ja kävi nukkumaan prinssin jalkoihin.
Koko seuraavan päivän hän istui prinssin olkapäällä ja kertoi hänelle mitä hän vieraissa maissa oli nähnyt. Hän kertoi hänelle punaisista ibislinnuista, jotka seisoivat pitkissä riveissä Niilin rannalla ja pyysivät kultakaloja nokallansa; sfinksistä, joka on yhtä vanha kuin itse maailma ja elää erämaassa ja tietää kaikki asiat; kauppiaista, jotka astuvat hitaasti kameliensa rinnalla ja sormissaan hypistelevät meren kultahelmiä; kuunvuorien kuninkaasta, joka on musta kuin ebenpuu ja palvelee suurta kristallia; ja suuresta vihreästä käärmeestä, joka nukkuu palmupuun sisällä ja jota kaksikymmentä pappia ruokkii hunajakakuilla; ja kääpiöistä, jotka purjehtivat suuren järven poikki litteällä lehdellä ja käyvät aina sotaa perhosia vastaan.
»Rakas pieni pääsky», sanoi prinssi, »sinä kerrot minulle kummia tarinoita, mutta ihmeellisempää kuin mikään muu on ihmisten kärsimys. Ei mikään ole niin salaperäistä kuin kurjuus. Lennä kaupunkini yli, pikku pääskynen ja kerro mitä siellä näet».
Niinpä pääskynen lensi yli suuren kaupungin ja näki miten rikkaat iloitsivat taloissansa, kerjäläisten istuessa ovien edustalla. Hän lensi pimeihin soliin ja näki nälkäisten, kalpeakasvoisten lasten kurkistavan ääneti pimeille kaduille. Sillan holvin alla kaksi pientä poikaa makasi sylitysten pysytelläkseen lämpimänä. »Meidän on niin kovin nälkä!» sanoivat he. »Te ette saa maata täällä», huusi poliisi, ja pojat lähtivät sateeseen kulkemaan.
Sitten pääskynen lensi takaisin ja kertoi prinssille mitä hän oli nähnyt.
»Minun ruumiini on ylt' yleensä kullattu», sanoi prinssi, »irrota lehdet ja vie ne köyhilleni; ihmiset arvelevat että kulta voi tehdä heidät onnellisiksi».
Pääskynen nokki irti toisen kultalehden toisensa jälkeen ja vei ne köyhille, ja lasten posket tulivat punaisemmiksi ja he alkoivat leikkiä ja nauraa kaduilla. »Nyt meillä on leipää!» huudahtivat he.
Sitten tuli lumi ja lumen mukana pakkanen. Kadut näyttivät ikäänkuin ne olisivat olleet hopeaa, niin kirkkaasti ja heleästi ne loistivat; pitkiä jääpuikkoja, aivan kuin kristallitikareita, riippui talojen räystäistä, kaikki kävivät turkeissa ja pikkupojilla oli punaiset lakit päässä luistellessaan jäällä.
Pieni pääskyparka paleli yhä kovemmin, mutta hän ei tahtonut jättää prinssiä, niin rakas hän hänelle oli. Hän nokki leivänmuruja leipurin oven edustalta, kun leipuri katsoi muualle, ja koetti pysyä lämpimänä lekuttamalla siipiään.
Mutta vihdoin hän tiesi että hänen täytyi kuolla. Hänellä oli vielä sen verran voimaa, että hän saattoi vielä kerran lentää prinssin olkapäälle. »Hyvästi, rakas prinssi!» hän mutisi, »saanko suudella kättäsi?»
»Sepä hauska että vihdoinkin lähdet Egyptiin, pikku pääskynen», sanoi prinssi, »olet jo liian kauan viipynyt täällä; mutta suutele minua suulle, sillä minä rakastan sinua».
»En minä lähde Egyptiin», sanoi pääskynen. »Minä lähden kuoleman majaan. Kuolema on unen veli, eikö totta?»
Ja hän suuteli onnellista prinssiä suulle ja putosi kuolleena hänen jalkojensa juureen.
Samassa kuului kummallinen paukahdus patsaan sisältä, ikään kuin jotakin olisi haljennut. Asianlaita oli nimittäin se, että lyijysydän oli haljennut kahtia. Pakkanen oli tosiaankin hirveän kova.
Varhain seuraavana aamuna pormestari käyskenteli torilla kaupungin neuvosmiesten seurassa. Astuessaan patsaan ohitse he silmäsivät sitä: »Hyväinen aika! kuinka kurjalta onnellinen prinssi näyttää!» hän sanoi.
»Miten kurjalta totta tosiaan!» huudahtivat kaupungin neuvosmiehet, jotka aina olivat pormestarin kanssa yhtä mieltä; ja he astuivat ylös sitä tarkemmin katsomaan.
»Rubiini on pudonnut pois hänen miekastansa, hänen silmänsä ovat kadonneet, eikä hän ole enää kultainenkaan», sanoi pormestari; »totta tosiaan, eipä hän ole juuri kerjäläistä kauniimpi!»
»Eipä juuri kerjäläistä kauniimpi», sanoivat kaupungin neuvosmiehet.
»Ja tässä hänen jalkojensa juuressa on kuollut lintu!» jatkoi pormestari. »Meidän täytyy julkaista sellainen käsky, ettei lintujen ole lupa kuolla täällä». Ja kaupunginsihteeri merkitsee ehdoituksen muistiin.
Ja sitten onnellisen prinssin patsas kaadettiin maahan. »Koska hän ei enää ole kaunis, niin ei hän ole enää hyödyllinenkään», sanoi yliopiston taideprofessori.
Sitten he sulattivat patsaan valinuunissa ja pormestari kutsui koko neuvoskunnan kokoon päättämään mitä metallilla oli tehtävä. »Tietysti me hankimme uuden patsaan», hän sanoi, »ja tällä kertaa siitä tulee minun omakuvani.»
»Minunpa kuvani», sanoi kukin neuvosmies ja he alkoivat riidellä. Kun viimeksi kuulin heistä, niin he yhä vielä riitelivät.
»Kuinka ihmeellistä!» sanoi valimon työnjohtaja. »Tämä haljennut lyijysydän ei sula uunissa. Parasta on heittää se pois.» Ja he heittivät sen tunkiolle, missä kuollut pääskynenkin makasi.
»Tuo minulle kaksi kalleinta aarretta alhaalta kaupungista», sanoi Jumala yhdelle enkeleistänsä; ja enkeli toi hänelle lyijysydämen ja kuolleen linnun.
»Sinä olet valinnut hyvin», sanoi Jumala, »sillä minun paradiisin puutarhassani tämä pienilintu saa aina laulaa ja kultaisessa kaupungissani onnellinen prinssi ylistää minua».
Pääskynen n:ot 5-6 15.5.-15.6.1907.
