Coo-ee, 2 luku: Nanumanga


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 





2 luku

Nanumanga


Kepple tuumi vielä kun hörypursi kookospähkinä- ja banaanilastissa pyrki pois tyynestä laguunista. Mutta ulkoväylää pitkin kuljettaessa hän sai ruveta pitämään silmällä nälkäisiä haikaloja. Yksi noista pedoista koetti rajulla hyppäyksellä tarttua veneen perässä olevaan lippuun, ja kun pursi samassa silmänräpäyksessä laskeutui aallonlaaksoon, leikkasi propelli sen vatsan halki ja värjäsi veden veripunaseksi.

»Olipa Teillä hyvä onni, kun onnistuitte uida maihin täällä, Lavington, ja lisäksi myrskyssä», huomautti Kepple. »Minä en käsitä, kuinka se oikein oli mahdollista».

»Tjaa», sanoi haaksirikkoinen, joka istui höyrypannun vieressä ja imi piippua, jonka matruusit olivat hänelle antaneet. »Onnihan se todellakin oli. Mutta nuo pedot söivät kaksi toveriani ja päällikön, jota minä koetin auttaa paperien pelastamisessa.»

»Mikä päällikönnimi oli?»

»Brown. Isaac Brown.»

»Isaac Brown ja Jacob Lavington?» sanoi Kepple itsekseen, katsoen ulapalla olevaa risteilijää. »Teillä näyttää siellä Cornucopiassa olleen kaikilla raamatulliset nimet.»

Kun höyrypursi kulki suurien viheriäisten maininkien keskellä, näkyivät vain risteilijän keinuvat mastot ja harmaat savupiiput, mutta kun oltiin aallonharjalla, näkyivät selvästi sen valkoinen kansi ja kanuunain suut.

Risteilijä heilui kovin tuulessa, mutta pursi pääsi onnellisesti sen viereen. Parin minuutin kuluttua oltiin laivassa, ja risteilijä Pingvin jatkoi taas matkaansa.

Puolen päivän jälkeen, kun oltiin jo kaukana kerrotusta saaresta, Kepple käveli edestakaisin takakannella, kun hänen kadettitoverinsa Harry Whitson liittyi hänen seuraansa.

»Minä kadehdin sinua, joka sait olla maissa iltapäivällä, Kep. Mahtoi olla kaunista siellä palmumetsässä.»

»Oli oikeudenmukaista, että tuli minunkin vuoroni,» sanoi Kepple.

»Minä en ole ollut maissa senjälkeen kun lähdimme Honolulusta, ja sinä olit maissa sekä Tongarevassa että Rakahangassa.»

»Vain jättääkseni erään alkuasukkaan edelliseen paikkaan ja hakeakseni raitista vettä viimemainitusta paikasta,» valitti Whitson. »Minulla ei ollut onnea löytää mielenkiintoista Robinson Crusoeta autiolta saarelta. Kesken kaiken, Kepple! Oletko nähnyt haaksirikkoista, senjälkeen kun hän laivaan tuli? Otettuaan lämpimän kylvyn, ja kun parturi on häntä vähän siistinyt, hän näyttää oikein kunnioitusta herättävältä. Eikä hän pitäne ollenkaan siltä, että hänet on sijoitettu miehistön joukkoon.»

»Minä toivon, ettei häntä päästetä kokoushuoneeseen,» 'sanoi Kepple. »Hän saattaa näyttää kunnioitusta herättävältä, mutta hän ei ole sitä. Ensiksikin hän väittää laivan olleen Cornucopia, San Fransiskosta, mutta luettelossa ei ole sen nimistä alusta. Edelleen hän väittää uineensa maalle haikalaparven läpi, mutta hänen on täytynyt mennä maihin veneellä, eikä hän ole tehnyt sitä yksin. Lisäksi hän sanoo löytäneensä lagunista veneenhylyn ja kuljettaneensa sen yksin ainakin 700 askelta rakentaakseeen siitä kojunsa, mutta hän ei ole juuri mikään jättiläinen, ja ainakin kolme meidän parhaita miehiämme olisi tarvittu vetämään veneenhylky ylös jyrkälle rinteelle, jossa se oli palmujen joukossa. Hän on suuri lurjus.»

»Tokkohan hän saapui sinne yksin? Ehkä hänen toverinsa jäivät saarelle?»

»Sitä minä juuri ajattelen», sanoi Kep. »Minun olisi pitänyt koettaa ottaa selvää siitä seikasta, ennenkuin lähdimme pois, mutta minä en silloin käsittänyt, että mies valehteli.»

Saari, josta Lavington pelastettiin, kuului Feeniks-saariryhmään. Pingvin oli risteillyt muutaman kuukauden Polyneesiassa ja käynyt Englannin suojeluksen alaisissa saarissa Uuden Etelä-Walesin ja Havaii-arkepelaagin välillä, pitääkseen silmällä markkinoita ja etupäässä toimittaakseen posti- ja poliisilaivan tehtäviä. Pingvin lähti nyt luoteiseen Gilbert-saariryhmää kohti.

Matkalla ei tapahtunut mitään tärkeätä. Keppien, joka oli komennettu Britanniasta meripalvelukseen pitkälle merimatkalle, oli opiskeltava. Muuan purjehduksenopettaja antoi hänelle tunteja matematiikassa, trigonometriassa ja mekaniikassa, muuan luutnantti ampumisessa ja torpeedotehtävissä sekä ensimäinen koneenkäyttäjä koneopissa. Se ei ollut mikään huvimatka.

Kun ilma oli suotuisa, tehtiin syvyysmittauksia. Kepple otti osaa noihin mielenkiintoisiin, vaikkakin yksitoikkoisiin tehtäviin ja hämmästyi meren syvyyttä niillä tienoin. Nuora juoksi, kunnes oli lähellä loppua, ja eräässä paikassa huomattiin syvyyden olevan 3 350 syltä eli lähes neljä Englannin penikulmaa. Kep, joka hoiti syvyydenosottajaa, oli juuri antamaisillaan raporttinsa, kun hän kuuli huudon: »Purjeet, ohoi!»

Muuan kolmimastoinen kuunari meni ohi suoraan länttä kohti myötävirtaa. Pingvin antoi kuunarille pysähtymismerkin; kuunari laski punasen lippunsa kolme kertaa ja ilmoitti sitten olevansa Nanumanga Liverpoolista. Laivassa oli kaikki hyvin.

Ennenkuin mittanauha oli otettu ylös ja lähdetty uudelleen liikkeelle, oli Nanumanga jo kadonnut, pysyäkseen näkymättömissä useampia päiviä, kunnes se tavattiin sellaisten seikkain vallitessa, jotka osottivat, ettei laivalla ollutkaan kaikki hyvin.

Pingvin oli ollut pohjoisessa päin Gilbert-ryhmän kehäriuttojen Taritarin, Apaiangin ja Kurian sekä suuren Ahaka-saaren luona. Se oli rangaissut erästä laivanpäällikköä, joka oli ottanut liian paljon matkustajia, sovittanut alkuasukasten ja kauppalaivan välisen riidan, ottanut tuoreita hedelmiä ja raikasta vettä, ja nyt se oli kauniin auringonlaskun aikana Tamana-saaren kulkuväylässä.

Jo edellisenä iltana oli saavuttu tämän saaren luo, mutta oli risteilty edestakasin ja sitten kierretty sen pohjoisen kärjen ympäri. Nyt Pingvin kulki eteenpäin sen länsipuolella.

Ensimäinen luutnantti ja Kepple olivat vahdissa kannella, Kep nousi komentosillalle ja tutki kaukoputkella metsäkumpuja.

»Ei näy mitään merkkiä alkuasukkaista,» hän huomautti luutnantille. »Voin uskoa sen,» vastasi tämä, »mutta te näette pian heidän kylänsä; se on tuon niemen takana, jota kohti me menemme. Siellä on syvä kanava, ja me voisimme mennä aivan heidän kojujensa keskelle, jos tahtoisimme, mutta sitä me emme kumminkaan tee, sillä siellä asuu joukko verenhimoisia ihmissyöjiä.»

»Tarkoitatteko todellakin, että he ovat ihmissyöjiä?» kysyi Kep.

»Tarkoitan», vastasi luutnantti hymyillen. »En tahdo väittää, että he syövät ihmisen lihaa joka ateria, mutta Tamanassa ei ole mitään kotieläimiä, paria vanhaa sikaa lukuunottamatta, ja Polyneesian saarilla, jossa ei ole mitään tavallista liharuokaa saatavissa, alkuasukkaat ovat tavallisesti taipuvaisia kannibalismiin. Jos sinne voitaisiin viedä nautakarjaa ja lampaita, lakkaisi se, mutta asukkaat eivät elä kookospähkinöillä. Tietystikään Gilbert-saarien kansa ei ole yhtä villiä kuin Salomo-saarten ja Uuden Guinean, mutta erään kuunarin valkoihoinen miehistö teurastettiin ja syötiin juuri tuolla saarella vuosi sitten, niin ettei jäänyt muuta kuin napit ja kengänanturat jälelle. Päättäkää tästä, ovatko he kannibaaleja?»

»Katsokaas tuonne!» huusi Kep. »Siellä on joku laiva. Voin erottaa punasen lipun saagopalmujen yläpuolella ja purjeen myöskin.»

Hän oli tuskin saanut sanotuksi nämä sanat, kun he kuulivat laukauksen.

»Joku ampui linnun», tuumi Kep.

»Tuskin», lausui luutnantti. »Minä kuulin samalla huutoa.»

Hän pani laivan kulkemaan täyttä vauhtia. Hetkisen kuluttua näkyi kuunarin valkoinen runko yksinäisten palmujen keskeltä.

Juuri kun sen kansi alkoi näkyä, nousi savupilvi, jota seurasi pamaus, ja samalla kuului reitin toiselta puolelta hurja huuto.

»Siellä taistellaan», sanoi luutnantti. »Me tulemme hyvään aikaan.»

»Se on sama kuunari, jonka me näimme äskettäin», huudahti Kep, »se on Nanumanga».

Kapteeni Mayhew, jonka aamiaisen laukaus oli keskeyttänyt, kiiruhti komentosillalle.

»Villit ovat hyökänneet englantilaisen kuunarin kimppuun, herra kapteeni», selitti luutnantti.

»Mahdollisesti on kuunari hyökännyt villien kimppuun», tuumi kapteeni. »Me olemme nähneet kerran sellaisen tapauksen, Thornleigh. Muistatteko Veronican jutun?»

»Aivan hyvin, herra kapteeni», vastasi luutnantti Thornleigh, kun reitti laajeni ja tuli näkyviin laguuni, »näettekö noita veneitä, jotka ovat täynnä väkeä ja kulkevat laivaa kohti?»

>Näen, ja ulvovan väkijoukon tuolla rannalla», lausui kapteeni. »Olette oikeassa, Thornleigh. Laittakaa kaikki kuntoon!»

Parin minuutin kuluttua oli Pingvinillä ankara hyörinä. Konesähkösanomalaitos oli käynnissä, miehistö asestautui ja laskeutui veneisiin, ja yksi kanuunoista oli valmis antamaan mahtavan äänensä kajahtaa.

Kun laguuni laajeni, näki Kepple Nanumangan ankkuroituna ja purjeiden lepattavan hiljaisessa tuulessa. Peräkannella seisoi nuori poika ja kookas merimies savupilven ympäröiminä kuusinaulaisen kanuunan vieressä, joka äskettäin oli uudelleen laukaistu.

Kuula oli sattunut yhteen veneeseen, ja villit uivat nyt sen kappaleiden keskellä.

Kuunarin ja rikkiammutun veneen välillä oli pieni laivavene, joka epätoivoisin ponnistuksin pyrki pakoon, samalla kun villit heittivät sitä keihäillä ja kivillä. Veneen perässä oleva merimies ampui kivärillään laukauksen toisensa jälkeen ulvovia villejä kohti.

»Oletteko valmis, Jarvis?» kysyi luutnantti komentosillalta.

»Valmis, herra luutnantti!», kuului vastaus.

»Ampukaa kerran laivaveneen ja sen ahdistajien väliin.»

Samassa putosi kanuunankuula villien ensimäisen veneen eteen |a synnytti mahtavan vesipylvään.

»Vielä yksi!» komensi upseeri.

Jarvis tuumi, että oli synti sillä tavoin tuhlata ampumavaroja ja odotti, kunnes villien veneen korkea kirjailtu keula tuli ampumalinjaan; silloin hän laukasi, ja samassa oli tuo korkea keula säpäleinä.

Villit ahdistivat noita laivamiehiä niin ankarasti, etteivät he huomanneet risteilijän tuloa, ennenkuin tämä ampui.

Samaan aikaan oli Kep huomannut, että pari kuunarin venettä oli vallattu. Ne olivat kiinnitetyt rantaan, ja hän arveli, että niiden miehistö oli tämän näytelmän aiheuttanut. Rannalla seisoi kolme- tai neljäsataa villiä huutaen ja viittoen.

Kaksi risteilijän venettä, varustettuina kolmeleiviskäisillä kanuunoilla, laskettiin vesille, toinen kolmannen luutnantin, toinen toisen luutnantin ja kadetti Whitsonin johdolla.

Oikeanpuoleinen höyrypursi oli lähtövalmiina toisen luutnantin ja Kepplen johdolla. Heidän siinä odottaessaan lähtömääräystä näki Kep kuunarin veneen saapuvan kuunarin viereen. Etukokassa oleva merimies näytti haavoittuneelta, ja toiset kantoivat hänet laivaan.

Kep tuumi, eikö laivan lääkäri olisi pitänyt ottaa mukaan.

»Tuo raukka, joka juuri otettiin laivaan, on haavoittunut, ja me tapaamme kenties matkallamme useampiakin haavoittuneita».

»Tohtori Nevin tulee», sanoi luutnantti Gresham. »Hän on alhaalla hakemassa välinelaatikkoansa.»

Kun katsoi ylöspäin, näki hän Jarvisin kanuunoineen suojelevan molempia veneitä. Thornleigh huusi hänelle:

»Ammu yksi laukaisu tuon joukon yli, joka on tuon peltikattoisen talon edustalla!»

Luoti osui erinomaisen hyvin, se lensi villien päiden päällitse ja pysähtyi heinikkoon heidän taakseen. Alkuasukkaat hajaantuivat, ja missä tuo joukko oli ollut, nähtiin kolme miestä liikkumattomina polttavassa auringonpaisteessa.

He olivat puetut tavalliseen, valkoiseen pukuun, jota kuumassa vyöhykkeessä käytetään. Kepple näki nyt yhden villin juoksevan kivääri olalla kuunarin takaa ja merimiesten luo. Mies pysähtyi ja katseli kumpaakin vuorotellen. Toisen merimiehen vieressä hän kumartui nostaakseen hänet pystyyn, mutta samassa häntä läheni takaapäin pari villiä. Hän kääntyi ja ampui.

Toinen villeistä kaatui, toinen pakeni. Mies pani kiväärinsä maahan, nosti liikkumattoman ruumiin olalleen ja lähti kulkemaan risteilijän veneitä kohti.

»Kaikki on valmiina», ilmoitti Anderson.

»Täysi vauhti», komensi Graham ja niin lähti höyrypursi suoraan Nanumangaa kohti. Poika, jonka Kep oli nähnyt kuunarin peräkannella, seisoi nyt portaiden vieressä ja odotti höyrypurtta. Luutnantti Gresham nousi laivaan tohtori Nevinin kanssa.

Poika teki kunniaa molemmille upseereille. »Kiitos siitä, että tulitte», hän sanoi luutnantille. »Minä aijoin juuri kutsua lääkäriä, mutta minä huomaan, ettei häntä tarvita. Perämiehemme on pahoin haavoittunut: reikä päässä ja vasemman käden valtimo poikki. Olemme juuri kantaneet hänet alas, ja Te, herra tohtori, löydätte hänet veripilkkuja seuraten».

»Lähden ottamaan selvän hänen tilastaan», sanoi lääkäri ja lähti alas.

»Missä on kapteeninne?» kysyi luutnantti Gresham.

»Maissa, herra luutnantti, lastauspäällikön ja toisen perämiehen kanssa», vastasi poika. »Alkuasukkaat hyökkäsivät heidän kimppuunsa, ja perämies Wraggen piti juuri lähteä heitä auttamaan, kun villit lähtivät liikkeelle veneineen.»

»Päällikön ei olisi pitänyt jättää laivaa ilman suojatta tämänkaltaiseen paikkaan», sanoi luutnantti. »Se oli aivan liian vaarallista».

»Hän meni maihin tapaamaan erästä lähetyssaarnaajaa, hyvää ystäväänsä», selitti poika.

»Minä jätän tohtorin laivaan Teidän kanssanne ja lähden maihin», jatkoi Gresham. »Sinä olet nyt turvassa, poikani, ja minä tahdon vain sanoa sinulle, ettei sinun olisi pitänyt laukaista tuota kanuunaa».

Samassa kun hän palasi höyrypurteen, hän lähetti Kepplen kuunariin ottamaan sen päällikkyyden haltuunsa.

Niin tapasi Kepple ensi kerran Martin Chipperfieldin aavistamatta, kuinka läheisiksi ystäviksi he olivat tulevat vastaisissa vaaroissa ja seikkailuissa.

(jatkuu)




Vivutar 2/1912.