Jerome K. Jerome - Avulias herra


Avulias herra.

Kirj. Jerome K. Jerome.






Olen antanut itselleni kertoa — ja olen hyvin taipuvainen sitä uskomaankin — että kun sankarimme oli yhdeksäntoista kuukauden vanha, itki hän siitä että mummonsa ei tahtonut antaa hänen ruokkia itseään lusikalla ja että hänet puolenneljättä vuoden vanhana surkeassa tilassa ongittiin vesilätäköstä, johon hän oli ryöminyt opettaakseen erästä sammakkoa uimaan.

Kaksi vuotta myöhemmin vahingoittui hänen vasen silmänsä auttamattomasti, kun hän rupesi opettamaan kissalle miten hän voisi kantaa paremmin poikiaan kuin kiikuttamatta heitä niskasta, ja jotenkin samaan aikaan pisti häntä pahasti mehiläinen, kun hän koetti siirtää sitä toiselle kukalle, jossa hän arveli mehiläisen paremmin saavan hunajaa.

Hänen suurin ilonsa oli muiden auttaminen. Hän voi viettää kokonaisia aamuja opettamalla vanhoja kanoja hautomaan munia, ja kun toiset lapset iltapuoleen menivät marjaan, istui hän kotona ja mursi pähkinöitä oravalleen. Ennen kuin hän oli kymmenen vuoden vanha, antoi hän äidilleen viisaita neuvoja lastenhoidossa ja nuhteli isäänsä siitä tavasta, jolla häntä kasvatettiin.

Kun hän oli pieni, ei hän tuntenut suurempaa hauskuutta kuin ”muistuttaa” muita lapsia. Hän oli ruvennut tähän väsyttävään työhön ihan vapaaehtoisesti, ilman pienintäkään kiitollisuuden tai palkinnon toivoa. Hänelle oli samantekevää, olivatko toiset lapset vanhempia vai nuorempia, heikompia vai väkevämpiä kuin hän itse; missä ja koska hyvänsä hän niitä tapasi, keksi hän aina jotakin mistä muistuttaa heitä. Hän olisi varmaan ”muistuttanut” Noakkia, jos olisi tuntenut hänen.

Hän oli säveä poika ja käydessään koulua oli hän aina halukas antamaan koko luokan kopioida hänen taulultaan, vieläpä hän kehoitti siihen toisia. Tarkoitus oli hyvä, mutta kun hänen laskunsa aina oli väärin, kävi kopioitsijain huonosti ja nuorison tavallisella ajattelemattomuudella, joka ainoastaan päättää tuloksien mukaan ja unohtaa perusteet, odottivat toverit häntä portin pielessä ja löylyyttivät häntä.

Kaikki hänen pyrkimyksensä tarkoittivat muiden opettamista, niin että hänelle ei jäänyt aikaa itse oppimiseen. Muun muassa otti hän poikia huoneesensa opettaakseen heitä nyrkkitaisteluun.

— Koetas nyt tavata minua nenään, sanoi hän, asettuen puolustus-asentoon. Älä ole arka. Iske niin lujasti kuin suinkin voit.

Vihdoin saivat he isketyksi hänen nenäänsä ja, päästyään viimein nenänvuodosta, selitti hän heille, että jos he olisivat oikein lyöneet, ei hänen nenästään olisi tullut verta.

Kerran kulki hän myrskysäällä suuressa laivassa Englannin kanavan poikki, ja matkalla hyppäsi hän hengen hädässä komentosillalle huomauttamaan kapteenille että hän ”juuri vast’ikään oli nähnyt valon muutaman penikulman päässä oikealla”, ja aina kun hän ajaa omnibuksen katolla, istuu hän kuskin vieressä osoittamassa kaikkia esineitä, joiden hän luulee mahdollisesti voivan estää vaunun kulkua.

Juuri omnibuksessa tulin minä hänen tuntemaankin. Istuin kahden naisen vieressä kun konduktöörituli ottamaan maksua.

Toinen niistä antoi hänelle puoli shillingiä (6 penceä) ja pyysi hänen siitä ottamaan maksun, joka oli 2 penceä.

— Ei, sanoi toinen nainen ystävättärelleen ojentaen kondukdöörille shillingin. Minä olin sinulle velkaa kuusi penceä, jos sinä annat minulle neljä penceä, niin maksan minä meidän molempien puolesta.

Konduktööri otti rahan ja rupesi ajattelemaan asiaa.

— Niin, se on aivan oikein, sanoi sama nainen, joka oli viimeksi puhunut. Antakaa minun ystävälleni ne neljä penceä — konduktööri teki niin — ja sitten sinä annat minulle nuo neljä penceä — ystävätär ojensi hänelle ne — ja te, lisäsi hän konduktöörin puoleen kääntyen — annatte minulle kahdeksan penceä niin on kaikki selvillä.

Konduktööri ojensi kahdeksan penceä jonkunlaisella epäluulolla ja vetäytyi sitten takaisin, mutisten ettei hänen virkaansa kuulunut selvittää sellaisia konstikkaita väliä.

Minä luulin asian olevan selvillä, kun äkkiä eräs punaposkinen herra, joka istui vastapäätä, huusi hänelle kaikuvalla äänellä:

— Kuulkaa, konduktööri! Olette petkuttanut näiltä naisilta 4 penceä!

— Kuka on petkuttanut? Ajaminen maksaa kaksi penceä, vastasi konduktööri äkeissään.

— Kaksi kertaa kaksi ei ole kahdeksan vastasi herra tulistuneena.

— Paljoko annoitte konduktöörille, neiti, kysyi hän, kääntyen ensimmäiseen naiseen.

— Annoin hänelle kuusi penceä, vastasi hän tarkastaen rahojaan. — Ja sitten annoin minä sinulle neljä penceä, kuten muistat, sanoi hän kääntyen toiseen naiseen.

— Ei, sehän on mahdotonta, ystävä kulta, minähän olin sinulle velkaa kuusi penceä alusta.

— Mutta niin minä vaan tein, intti ensimmäinen nainen.

— Annoitte minulle shillingin, sanoi konduktööri, joka oli tullut takaisin, ja osoitti nuhdellen vanhempaa näistä naisista.

Vanhempi nainen nyökkäsi.

— Ja annoin teille kahdeksan penceä takaisin, eikö niin?

Nainen myönsi sen.

— Ja sitten annoin hänelle — osoitti nuorempaa — neljä penceä, enkö tehnyt niin?

— Jotka minä sitten annoin sinulle, kuten muistat, ehätti nuorempi nainen väliin.

— Tahdon tulla hirtetyksi, jos en se ole juuri niinä, jolta on petkutettu neljä penceä, ärjäisi konduktööri.

— Niin, mutta — sanoi punaposkinen herra — tuo vanhempi nainenhan antoi teille kuusi penceä.

— Jotka minä annoin hänelle takaisin, sanoi konduktööri. — Voitte tutkia minun laukkuni, jos on halua. Minä en pane rahoja taskuun.

Kun asia oli kääntynyt tälle kannalle, oli jokainen unohtanut kuinka asian laita oli ja puhui ristiin toisten ja itsensä kanssa. Punaposkinen herra kävi yhä väliä sillä seurauksella, että ennenkuin vaunu oli perillä, oli kolme matkustajaa uhannut tehdä kanteen konduktööriä vastaan säädyttömästä puheesta, konduktööri oli kutsunut poliisin ja panettanut molempien naisten nimen ja asunnon muistoon, aikoen heidät vetää oikeuteen neljästä pencestä (jonka summan he molemmat välttämättä tahtoivat maksaa, mutta punaposkinen herra ei sallinut); nuorempi nainen oli tullut siihen luuloon, että vanhempi oli aikonut pettää häntä, ja vanhempi nainen ihan ui kyyneleissä.

Punaposkinen herra ja minä jatkoimme matkaa omnibuksella loppuasemalle. Kun astuimme alas, huomasimme olevamme naapureita ja kulimme yhdessä kotiin päin. Hän puhui neljästä pencestä koko ajan.

Minun erotessani pudistimme kättä ja hän lausui ilonsa siitä, että olimme niin läheisiä naapureita. En mitenkään voinut käsittää mikä häntä oli minun puoleeni vetänyt, sillä hän oli ikävystyttänyt minun ihan kuoliaaksi ja minä olin nolannut häntä kaiken jaksoni.

Mutta jälestäpäin huomasin että hän oli ihastunut kaikkiin, jotka eivät suoraan haukkuneet häntä.

Kolmea päivää myöhemmin syöksi hän työhuoneeseni ilmoittamatta itseään — hän näytti pitävän itseään läheisinnä ystävänäni — ja pyysi minulta anteeksi ettei hän ollut ennen käynyt tervehtimässä, jonka minä mielelläni tein.

— Tapasin kirjeenkuljettajan tullessani, sanoi hän, ja hän jätti minulle tämän, joka oli tuleva teille.

Näin että se oli vesijohdon lasku.

— Meidän täytyy todellakin panna vastalauseemme tuota menettelyä vastaan. Nyt on vasta kesäkuu, ja pitäisi maksaa vedestä lokakuuhun asti, — teillä ei ole mitään velvollisuutta siihen.

Sanoin että asia nyt kerran oli niin, että vesijohdon laskut olivat maksettavat ja että minusta oli hyvin saman tekevä maksoiko ne kesä- vai syyskuussa.

— Se ei ole sama, kysymys on periaatteesta. Miksi maksatte vedestä, jota ette vielä ole käyttänyt? Mikä oikeus heillä on pakottaa teitä maksamaan siitä, mitä ette vielä ole käyttänyt?

Hän puhui innostuksella ja minä olin kyllin tuhina kuunnellakseni häntä. Puolen tunnin kuluttua oli hänen onnistunut saada minut siihen vakaumukseen, että kysymys oli erottamattomassa yhteydessä ihmisen moraalisen vapauden kanssa, ja jos minä maksoin 14 puntaani kesäkuussa syyskuun sijasta, niin olisin arvoton kantamaan sitä kansallisnimeä, jonka hyväksi minun esi-isäni olivat eläneet ja kuolleet.

Hän sanoi minulle ettei yhtiön säännöissä ollut yhtään pykälää mihin nojata menettelyään, ja hänen kiivaasta kehoituksestaan otin ja kirjoitin hävyttömän kirjeen yhtiön johtokunnalle.

Sihteeri vastasi, että sen tavan vuoksi, millä minä olin esiintynyt, oli heidän pakko vetää asia oikeuteen ja voisin siis jo ajoissa tiedustella asian ajajaa.

Kun näytin uudelle ystävälleni kirjeen, ihastui hän.

— Anna asia minun huolekseni, sanoi hän ja pisti kirjeen taskuunsa. — Me opetamme häntä.

Jätin asian hänelle. Ainoa puolustukseni on, että kirjoitin siihen aikaan ahkerasti erästä pilanäytelmää. Luulen että tuo seikka oli minulta siihen aikaan huuhtonut kaiken käytännöllisen järjen pois.

Maistraatin tuomio jäähdytti hiukan minun intoani, mutta häntä innostutti se yhä enemmän. Hän sanoi maistraatin jäsenten olevan suuria lampaanpäitä. Oli haettava kelpo lakimies avuksi.

Lakimies oli ystävällinen vanha herra ja sanoi suoraan, ettei hän voinut uskoa yhtiön joutuvan rappiolle, ja minä pääsin asiasta 50 punnalla.

Tämän jälkeen jäähtyi minun ystävyyteni avuliaasen herraan, mutta kun asuimme naapureina, kuulin hänestä ehtimiseen kerrottavan.

Hän oli erittäin huvitettu kaikenlaisista huveista, ja sellaisissa tilaisuuksissa oli hän melkein peloittavin. Kukaan ihminen ei voinut tehdä enempää toisten huviksi, mutta kuitenkaan ei kukaan laittanut heille enemmän ikävyyksiä.

Hän ei koskaan säästänyt omia voimiaan. Hän tarjoutui aina saattamaan vanhempia naisia rautatieasemalle ja hän ei koskaan jättänyt heitä, ennenkuin oli mitä mukavamman tilan hankkinut heille väärässä junassa. Hän leikki aina ”kummitusta” pikku lapsien kanssa, niin että nämä eivät koko yönä saaneet unta paljaasta kauhusta.

Mutta mitä tulee tarkoitusten jalouteen, niin oli hän paras ihminen mitä voi ajatella. Hän ei koskaan käynyt sairaan luona ottamatta mukaan herkkupaloja, jotka erittäin olisivat voineet pahentaa tautia. Hän pani toimeen omalla kustannuksellaan purjehdusmatkoja huonoille merimiehille ja piti heidän tuskiaan merellä erityisenä kiittämättömyytenä.

Yksi hänen mielitoimiaan oli häiden valmistaminen. Kerran toimitti hän niin, että morsian tuli paikalle kolme neljännestuntia ennen kuin sulhanen, niin että morsian oli nääntyä ja olisi varmaan sanonut ei, jollei olisi ehtinyt niin pitkän tuumailun aikana jo taas tulla järkiinsä, ymmärtäen että sellaista tilaisuutta ei enää ehkä tule. Kerran unohti hän taas papin kutsumatta. Mutta hän aina tunnusti erehdyksensä.

Hautajaisissa koetti hän aina selittää sureville sukulaisille kuinka paljo parempi oli jokaiselle että ruumis oli kuollut, ja lausui hurskaan toivomuksensa että he kaikki pian seuraisivat vainajaa.

Mutta hänen kaikkien suurin ilonsa oli sekaantua kotoisiin riitoihin. Ei mikään perheriita ollut täydellistä ilman häntä. Hän alotti tavallisesti välittäjänä ja lopetti todistajana oikeudessa.

Jos hän olisi ollut valtio- tai sanomalehtimies, olisi luultavasti hänen suuri harrastuksensa muiden ihmisten asioihin hankkinut hänelle kunnioitusta ja kiitollisuutta. Vika oli vaan siinä, että hän harjoitti tätä harrastusta käytöllisessä elämässä.





Uuden Suomettaren Juttu-tupa 11/1894.