Arthur Conan Doyle - Kirjava nauha

Ystäväni Salapoliisin

Seikkailuja

Kirjoitti

Conan Doyle

Suomennos.



Kirjava Nauha.








Katsellessani muistiinpanojani niistä yli seitsemästä kymmenestä rikosasiasta ja muista tutkimuksista, jotka viime kahdeksana vuonna antoivat minulle tilaisuuden ottaa huomioon Sherlock Holme'n omituista käytöstapaa salapoliisina, löytyy niissä monta, surullista, muutamia leikillisiä, suuri joukko ainoastaan omituisia kohtauksia, mutta ei ainoatakaan, jota voisi sanoa jokapäiväiseksi. Aina siitä ajasta, kun hän työskenteli enemmän innostuneena taitoonsa kuin ansaitaksensa rikkauksia, kieltäytyi hän ottamaan vastaan tutkimusasioita, jotka eivät olleet tavattoman salaperäisiä melkeimpä yliluonnollisia. Kaikista näistä erilaisista tutkimuksista en kuitenkaan muista mitään, joka olisi omituisempi kuin se, joka koski hyvin tunnettua Roylott perhettä Stoke Moran'issa. Kysymyksessä olevat tapaukset kuuluvat ystävyytemme ensi aikoihin, jolloin me yhdessä asuimme Baker Street'illä. Mahdollisesti olisin jo ennemminkin julkaissut tämän seikkailun, jollen olisi antanut vaitiolon lupausta, josta vasta noin kuukausi sitte pääsin vapaaksi erään naisen odottamattoman kuoleman vuoksi, jolle olimme luvanneet pitää salassa asian. Luulen olevan toivottavaa, että todelliset asianhaarat nyt tulevat ilmi, sillä minulla on syytä epäillä että t:ri Grimesby Roylotten kuolemasta on levinnyt kummallisia huhuja, jotka tekevät asian vielä kauhistuttavammaksi, kuin se onkaan.

Oli aikaiseen Huhtikuussa 1883, kun eräänä aamuna herätessäni näin Sherlock Holme'n seisovan täysin puettuna sänkyni ääressä. Tavallisesti hän nousi myöhäseen ylös, sentähden minä hämmästyneenä ensin tuijotin häneen, ehkäpä vähä äkäisenäkin, sillä itse olin hyvin säntillinen tavoiltani.

„Olen hyvin pahoillani herättäessäni sinua, Watson, mutta se näkyy olevan kaikkein meidän kohtalo tänä aamuna. Rouva Hudson tuli ensin herätetyksi, hän herätti minut ja nyt on sinun vuorosi."

„Mitä sitte on tapahtunut? Onko tuli irralla?"

„Ei, se on eräs nuori naishenkilö, joka on tullut kovin jännitetyssä mielentilassa ja tahtoo välttämättä tavata minua, hän odottaa nyt vastaanotto huoneessa. Se on jotain erityisen tärkeätä, jota hänellä on kerrottavana ja luulen että sinä tahdot olla mukana alusta alkain."

„Hyvä ystävä, minä en suinkaan jätä tilaisuutta käyttämättä."

Minä nimittäin en tienyt mitään huvittavampaa kun että seurata Holme'a hänen salapoliisitutkimuksissaan ja ihmetellä hänen pikaisia johtopäätöksiään, sukkelia kuin aavistus, mutta kuitenkin aina tarkkana logiikkaan perustuvia, jonka avulla hän aina ratkaisi kaikki tehtävät, jotka hälle uskottiin. Sen tähden nytkin heti kiireesti pukeuduin ja seurasin ystävääni vastaanottohuoneesen. Mustaan puettu ja mustalla harsolla miltei kokonaan verhottu nainen, joka istui ikkunan luona, nousi ylös meidän sisään astuissa.

„Hyvää huomenta," sanoi Holmes ilahuttaen. „Nimeni on Sherlock Holmes ja tämä on ystäväni ja apulaiseni tohtori Vatson, jonka läsnä ollessa voitte puhua yhtä vapaasti kuin minulle itselleni. Oh, olen ilonen nähdessäni että rouva Hudson on ymmärtänyt sytyttää tulta uuniin. Olkaa hyvä ja istukaa lämmittelemään sen ääreen niin minä käsken tuoda kupin kahvia, sillä teidän on kylmä."

„Ei se ole kylmän tähden kun minä värisen", sanoi nainen matalalla äänellä käydessään istumaan valkean edessä olevalle tuolille.

„Minkä tähden sitte?"

„Pelosta, herra Holmes, kauhistuksesta." Tätä sanoessaan nosti hän ylös harsoa, niin, että voimme nähdä hänen tuhkanharmajat kasvonsa, syvälle painuneet levottomat silmänsä, jotka kuvaavat sanomatonta kauhistusta. Muuten hän näytti olevan noin kolmenkymmenen vuoden vanha, mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet ennen aikojaan ja hänen äänensä ilmaisi väsymystä. Holmes tarkasti häntä sukkelilla, mutta kaikki huomioon ottavilla silmäyksillä.

„Te ette saa olla niin peloissanne", sanoi hän lohduttaen. „Olen varma siitä, että pian saamme asian selville. Näen, että olette tullut kaupunkiin junalla nyt aamulla."

„Te tunnette siis minut?"

„En, mutta näen osan paluumatkapiletistänne pistävän esiin oikean käden hansikkaasta. Olette lähtenyt hyvin aikasin matkaan, sillä olette ajanut pitkän matkan kärryillä ennenkuin pääsitte asemalle." Nainen säpsähti ja tuijotti ihmetellen ystävääni.

„Ei se ole lainkaan salaperäistä", sanoi hän hymyillen." Vasempi hianne on täynnä lokapilkkuja, jotka eivät vielä edes ole kuivaneet."

„Teillä on aivan oikein, miten tahansa, olette saaneetkin siitä selvän. Lähdin kotoa ennen kuutta tän'aamuna, olin Leatherhead'in asemalla kello kaksikymmentä minuuttia yli kuusi ja tulin Vaterloon asemalle ensimmäisellä junalla. Minä en kestä tätä levottomuutta kauempaa, tulen hulluksi jos — se jatkuu tällä tapaa. Minulla ei ole ketään jonka puoleen kääntyisin — paitsi häntä, joka rakastaa minua mutta joka niin vähä voi olla minulle avuksi. Olen kuullut puhuttavan teistä, herra Holme's. Rouva Farintosh, jota autoitte kun hän oli suuressa hädässä, antoi minulle osoitteenne. Ah, luuletteko että voitte minuakin auttaa tästä hirvittävästä pimeydestä, joka minua ympäröi?"

Holme's meni kirjoituspöytänsä luo, ja otti laatikosta muistikirjan, jota hän selaili.

„Farintosh", sanoi hän. „Niin, nyt muistan. Oli kysymys eräästä koristeesta. Luulen että se oli ennen sinun tuloasi, Watson. Voin vaan sanoa, että tahdon pitää yhtä paljon huolta teidän asiasta kuin ystävänne. Mitä palkkaan tulee; niin on minun toimeni oma palkkansa, mutta voitte, kun niin sopii, korvata ne kulungit joita minulle asiasta ehkä tulee olemaan. Nyt minä pyydän teitä meille selittämään koko asian, että voimme tehdä johtopäätöksiämme siitä."

„Paha kyllä", sanoi nainen, „on pelottava asennossani juuri se, että minun pelkoni on niin epätietoinen ja että minun epäilykseni riippuvat niin pienistä seikoista, että ne näyttävät naurettavilta muille ja sekin mies, jolta minulla on oikeus pyytää neuvoa ja apua, pitää sitä, jota kerron hänelle, hermostuneen naisen mielikuvituksen tuotteena. Hän ei sitä tosin sano suoraan, mutta minä ymmärrän sen hänen rauhoittavista vastauksistaan ja pois käännetyistä silmistään. Minä olen kuullut, että te, herra Holme's, voitte katsoa hyvälle ihmissydämmen pahuuden eri muotoihin, ehkä te voitte neuvoa minua, miten minä voin päästä niistä vaaroista, jotka minua ympäröivät."

„Minä kuuntelen, tarkkaan."

„Nimeni on Helen Stoner ja minä asun isäpuoleni luona, joka on viimeisiä jäseniä eräästä Englannin vanhimmista saksilaisista perheistä, perhe Roylott Stoke Moranissa."

Holme's nyökäytti päätään. Nainen jatkoi kertomustaan: „Perhe oli kerran Englannin rikkaimpia ja sen tilat, ulottuivat yli rajan Berkshireen pohjoisessa ja Hampshireen lännessä. Viime vuosisadalla oli kuitenkin neljä jälkeläistä perättäin irstaita ja tuhlaajia ja perheen köyhdytti kokonaan eräs pelaaja tämän vuosisadan alussa. Jälellä ei ollut mitään muuta kuin muutamia tynnyrinaloja maata ja ijänikuinen rakennus, joka sekin oli velasta kiinnitetty. Viimeinen omistaja eli siellä kurjasti kuten ylhäinen kerjäläinen ainakin. Hänen ainoa poika, minun isäpuoleni, joka huomasi, että hänen olisi alistuminen uusiin elämänsuhteisiin, sai lainan eräältä sukulaiselta, joka auttoi häntä lukemaan lääkäriksi ja hän matkusti tutkintonsa suoritettuaan Calcuttaan, jossa hän taidollaan sai suuren luottamuksen. Vihastuneena muutamista varkauksista, joita oli tehty hänen talossaan, pieksi hän kuoliaaksi erään palvelijan ja pääsi töin tuskin kuolemanrangaistuksesta. Hän vietti monta vuotta linnassa ja palasi vapaaksi päästyään synkkämielisenä Englantiin.

Ollessaan Intiassa meni tohtori Roylott naimisiin äitini rouva Stonerin kanssa, joka silloin oli kenraali majori Stonerin nuori leski. Sisareni Julia ja minä olemme kaksoset ja olimme silloin vasta kahden vuoden vanhoja kun äitimme meni toisen kerran naimisiin. Äitini oli hyvin varakas ja hän määräsi testamentissaan, että koko omaisuus kuuluisi tohtori Roylott'ille niin kauvan, kun me asuisimme hänen luonaan, mutta että jouduttuamme naimisiin määrätty summa lankesi vuosittain kunkin meidän osalle.

Heti Englantiin palattuamme kuoli äitini — hän kuoli kahdeksan vuotta sitten rautatie-onnettomuudessa Creven luona. Tohtori Roylott jätti silloin lääkärin toimensa ja vei meidät mukanaan Stoke Moroniin. Rahat, jotka äitimme oli jättänyt jälkeensä riittivät elantoomme ja onnemme näytti oleraan taattu.

Mutta huolestuttava muutos tapahtui isäpuolessamme. Sen sijaan, että hän olisi seurustellut naapuriemme kanssa, sulkeutui hän asuntoonsa eikä mennyt koskaan ulos joutumatta kauheaan riitaan kaikkien kanssa, jotka hän tapasi.

Pikainen luonto on synnynnäinen kaikilla miehillä tässä perheessä ja minä luulen, että se enollani on kehittynyt äärimmäisyyteen oleskellessaan etelänmaissa. Ihmiset oikein pelkäsivät häntä, usein pakenivat hänet nähtyään, sillä hän on tavattoman väkevä mies, eikä voi lainkaan hillitä tulista luonnettansa. Hän pitää hyvin paljon Intialaisista eläimistä, joita eräs hänen ystävänsä hänelle Intiasta lähettää; nyt hänellä on villikissa ja apina, jotka vapaina oleskelevat tiluksillansa suureksi kauhuksi kyläläisille.

Te voitte puheestani päättäen ymmärtää, ettei sisar Julia raukalla ollut iloa elämästään. Palvelijat eivät meillä pysyneet, pitkän ajan saimme yksin tehdä kaikki työt taloudessa. Hän oli ainoastaan kolmekymmentä vuotta vanha kuollessaan mutta kuitenkin hänen hiuksensa olivat alkaneet harmaantua, kuten minunkin."

„Teidän sisarenne on siis kuollut?"

„Hän kuoli kaksi vuotta sitte ja juuri hänen kuolemastaam minä tahdoin puhua teidän kanssanne. Meillä on täti, äitimme sisar neiti Honoria Westphail, joka asun lähellä Harrov'ia ja me saimme aina joskus luvan käydä hänen luonaan. Julia vietti kaksi vuotta sitte joulua siellä ja tutustui sillä aikaa laivasto majoriin ja meni hänen kanssaan kihloihin. Isäpuolemme sai tietää asian Julian kotiin tultua, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan sanomista; mutta neljätoista päivää ennen häitä, tapahtui tuo kamala tapaus, joka vei minulta ainoan turvani ja seurani."

Holmes oli tähän asti istunut silmät ummessa välinpitämättömän näköisenä, mutta hän aukasi nyt silmänsä puoleksi ja katsoi kertojaa.

„Olkaa hyvä ja kertokaa hyvin tarkkaan kaikki kohdat," sanoi hän.

„Minulle on helppoa olla tarkka, sillä jokainen pieninkin seikka siltä kauhealta ajalta on ikäänkuin poltettu muistiini. Rakennus on, kuten jo mainitsin, hyvin vanha ja ainoastaan toinen pää on asuttu. Makuuhuoneet ovat alikerrassa ja muut jokapäiväiset huoneet enempi keskiosassa. Makuuhuoneista on ensimmäinen t:ri Roylott'in, toinen sisareni ja kolmas minun, eikä niiden välillä löydy mitään ovea, vaan jokaisesta on ovi samaan pitkään eteiseen. Ikkunat näissä huoneissa ovat puutarhaan päin. Sinä merkillisenä iltana meni t:ri Roylott aikasin makuusuojaansa, mutta me tiesimme ettei hän pannut kuitenkaan levolle, sillä sisartani häiritsi hänen väkevien Intialaisten sikaarien haju, joita hänellä oli tapa polttaa. Hänen täytyi sentähden lähteä huoneestaan ja tulla minun luokseni ja me juttelimme vähän aikaa hänen tulevista häistänsä. Kello yksitoista nousi hän ylös lähteäkseen, mutta seisahtui ovella ja kääntyi puoleeni.

„Sano minulle Helena", sanoi hän, „oletko kuullut vihellystä keskellä yötä?"

„En koskaan", vastasin minä.

„Ei suinkaan se voi olla mahdollista, että sinä viheltäisit unissasi?"

„Ei suinkaan, mutta miksi niin ajattelet?"

„Sen tähden, että viime öinä olen aina kolmen aikaan aamusin kuullut pitkän, räikeän vihellyksen. Minä nukun hyvin herkästi ja se on aina minut herättänyt. Minun on aivan mahdoton sanoa mistä se tulee, ehkä viereisestä huoneesta, mahdollisesti myöskin puutarhasta. Ajattelin, että on paras kysyä sinulta josko sinä olet kuullut sitä?"

„En, en lainkaan. Se on varmaan joku noista ilkeistä mustalaisista, jotka asuvat tuolla niityllä."

„Luultavasti. Mutta se on kumma, ettet sinä ole sitä kuullut, jos se oli niityllä."

„Niin, mutta minä nukun sikeämmin kuin sinä."

„Niin, ei suinkaan se mitään merkitse", hän hymyillen ja sulki oveni, ja muutaman minuutin päästä kuulin hänen panevan oveansa lukkoon.

„Vai niin", sanoi Holmes, „teidän oli aina tapana sulkea ovenne lukkoon yöksi."

„Aina."

„Ja miksi niin?"

„Luulen maininneeni, että tohtorilla oli villikissa ja apina talossa. Me emme tunteneet itseämme turvatuiksi, ellemme lukinneet oviamme."

„Ymmärrän, tehkää hyvin ja jatkakaa kertomustanne."

„Minä en voinut nukkua sinä yönä. Aavistus jostain onnettomuudesta kiusasi minua. Sisareni ja minä olimme, kuten muistatte, kaksoset ja te tiedätte, kuinka hienot ne säikeet ovat, jotka yhdistävät sieluja, niin läheisesti sukua. Yö oli kolkko, tuuli puhalsi ulkona ja vesi valui virtana. Äkkiä kuului pelästyneen naisen kiivas huuto. Minä tunsin, että se oli sisareni ääni, ja hyppisin sängystä, käärin liinan hartioilleni ja riensin etehiseen. Juuri kuin avasin oveni kuulin pitkän vihellyksen, semmoisen kuin sisareni oli kertonut ja heti sen jälkeen kilisevän äänen ikään kuin putoavasta metalliesineestä. Kun minä juoksin etehiseen, avautui sisareni ovi. Lampun valossa näin sisareni ovella, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen kätensä haparoivat apua ja hänen ruumiinsa huojui kuni juopuneen. Minä juoksin esiin ja löin käsivarteni hänen ympärille, mutta hänen polvensa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui. Hän vääntelihe kuten tuskissaan ja hänen jäsenet olivat suonenvedon tapaisesti kangistuneet. Ensin luulin, että hän ei tuntenut minua, mutta kuin kumarruin hänen yli, huudahti hän äkkiä äänellä, jota en koskaan voi unhottaa. „Voi, Helena. Se oli nauha. Kirjava nauha."

Hän koetti puhua vielä jotain, mutta turhaan, ja hän osoitti sormellaan ilmaan tohtorin huonetta kohden, uusi suonenvedon kohtaus tapasi hänet ja tukehdutti hänen sanat. Minä hypähdin ylös ja huusin isäpuoltani ja minä näin hänen tulevan huoneestaan yönuttuun puettuna. Kun hän tuli sisareni luo, oli tämä jo tainnoksissa, ja vaikka han kasteli huulia konjakilla ja noudatti lääkärin kylästä, olivat kaikki koetukset turhat, sillä sisareni yhä heikkoutui ja kuoli tajuntaansa tulematta. Semmoinen oli rakkaan sisareni loppu."

„Silmänräpäys," sanoi Holme's. „Oletteko varma tuosta vihellyksestä ja tuosta metallin helähdyksestä? Voisitteko vannoa sen kuulleenne?"

„Sitä tuomarikin kysyi minulta poliisitutkinnossa. Luulen varmaan sen kuulleeni, mutta mahdollista on, että erehdyin kovan myrskyn raivotessa ja vanhan huoneen ruskaessa."

„Oliko sisarenne puettu?"

„Ei ollut, hän oli yöpuvussaan. Hänen oikeasta kädestä löysimme palaneen tulitikun ja vasemmasta tulitikkulaatikon."

„Josta näkyy, että hän oli sytyttänyt tulitikun nähdäkseen." sanoi Holme's. „Tämä on tärkeää. Ja mihin johtopäätöksiin tuli poliisi?"

„Poliisi tutki asiaa hyvin tarkoin, sillä tohtori Roylott'in vastenmielinen luonne oli hyvin tunnettu koko sillä seudulla, mutta mahdoton oli löytää mitään tyydyttävää selitystä kuoleman syyhyn. Minun todistukseni näytti, että ovi oli sulettu sisäpuolelta ja että ikkunoita suojasivat vanhanaikuiset luukut, jotka leveillä rautakiskoilla sulettiin joka ilta. Seiniä tarkastettiin tarkoin ja olivat ne joka paikasta tukevat, permantoa tarkastettiin ja se oli myöskin tukeva. Sentähden on varma, että sisareni oli yksin, ennenkuin hän kuoli. Sitä paitsi ei löytynyt mitään väkivallan merkkiä hänen ruumiissaan."

„No, mutta myrkkyä sitte?"

„Lääkärit tutkivat häntä, mutta eivät voineet löytää mitään."

„Minkä luulette sitte olevan syynä hänen kuolemaansa?"

„Minä puolestani luulen, että hän kuoli säikähdyksestä ja hermopuistutuksesta, mutta mikä häntä niin hirveästi pelästytti, sitä en voi ymmärtää."

„Asuiko siellä mustalaisia siihen aikaan?"

„Kyllä, niitä on aina siellä."

„Ja mihinkä päätökseen olette tulleet sen johdosta, että sisarenne mainitsi nauhasta, kirjavasta nauhasta?"

„Joskus olen luullut että hän vaan houraili, mutta väliin taas olen ajatellut, että hän tarkoitti kirjavia nauhoja, esimerkiksi sellaisia kun mustalaiset käyttävät puvuissaan."

Holme'a puisti epäilevän näköisenä päätänsä.

„Meillä on tässä vaikea pulma selvitettävänä," sanoi hän, „olkaa hyvä ja jatkakaa kertomustanne."

„Kaksi vuotta on kulunut siitä, ja minun elämäni on ollut aina tähän asti kolkompaa ja yksinäisempää kuin milloinkaan. Kuukausi sitte kosi minua vanha hyvä ystäväni, jonka olen tuntenut monta vuotta. Hänen nimensä on Armitage — Percy Armitage, Grane Waterin omistaja lähellä Readingia. Isäpuolellani ei ollut mitään meidän liittoammekaan vastaan ja keväillä pitäisi tulla meidän häämme. Pari päivää sitte alettiin korjaamaan sitä päätä rakennuksesta, jossa minun huoneeni on ja useampia läpiä on lyöty minun makuusuojani seiniin, niin että olin pakotettu muuttamaan siihen huoneeseen, jossa sisareni kuoli, samaan sänkyyn jossa hän nukkui. Te voitte ymmärtää minun kauhistukseni: kun minä eilen illalla valvoin ja ajattelin sisartani, kuulin äkkiä yön hiljaisuudessa tuon matalan vihellyksen joka oli hänen kuolemansa sanansaattaja.

Hyppäsin ylös ja sytytin lampun, mutta ei mitään näkynyt huoneessa olin liiaksi säikähtynyt voidakseni nukkua, puin sentähden päälleni ja niin pian kuin päivä alkoi koittaa, hiivin ulos, juoksin läheiseen kestikievariin, josta sain hevosen asemalle ja tulin sitten tänne teiltä apua ja neuvoa rukoilemaan."

„Olette menetelleet aivan oikein" sanoi ystäväni, „mutta oletteko kertoneet minulle kaikki?"

„Olen, kaikki."

„Sitä ette ole, neiti Stoner. Te koetatte suojella isäpuoltanne."

„Mitä tarkoitatte?"

Vastaukseksi paljasti Holmes neiti Stonerin käden. Viisi pientä tummaa pilkkua, neljän sormen ja peukalon jäljet näkyivät valkoisessa ihossa.

„Teitä on pahoin kohdeltu", sanoi Holmes.

Neiti Stoner punastui ja peitti kätensä.

„Hän on kova mies", sanoi hän, „ehkä hän ei ajattelekaan omia voimiansa."

„Tämä on vaikea asia", sanoi Holmes hetken mietittyään. „Löytyy tuhansia erityiskohtia, jotka tahtoisin tuntea ennenkuin määrään menettelytapani. Mutta meillä ei ole minuuttiakaan aikaa hukata. Jos tulisimme Stoke Moran'iin tänäin, olisikohan mahdollista saada nähdä niitä huoneita ilman isäpuolenne tietoa?"

„Luulen, että se kyllä käy laatuun, sillä hän puhui matkastaan kaupunkiin tänäin, tärkeiden asioiden vuoksi. Hän ehkä viipyy koko päivän poissa ja siinä tapauksessa ei mikään teitä häiritse. Meillä on nykyjään palvelija, mutta hän on vanha ja lapsellinen ja minä voin saada hänet helposti pois tieltä."

„Se on hyvä. Onko sinulla mitään tätä matkaa vastaan, Watson?"

„Ei suinkaan."

„No, sitte tulemme molemmat. Mitä te nyt aijotte tehdä?"

„Minulla on pari asiaa toimitettavana kun kerran olen kaupungissa ja sitte matkustan kahdentoista junassa ollakseni kotona kun te tulette."

„Voitte odottaa meitä heti päivällisen jälkeen. Minulla on myöskin muutamia pieniä asioita toimitettavana. Ettekö tahdo jäädä syömään aamiaista?"

„Ei kiitoksia, minun täytyy mennä nyt. Sydämeni on jo keveämpi uskottuani teille levottomuuteni. Odotan siis teitä aikaseen iltapäivällä." Hän veti mustan harson kasvoillensa ja jätti huoneen.

„No, mitä sinä arvelet tästä, Watson?" kysyi Holmes ja nojausi taaksepäin tuolissaan.

„Minusta tuntuu, että se on sangen hämärä ja epämiellyttävä asia."

„Se on hämärä ja epämieluisa kyllä."

„Mutta jollei seinissä ja lattiassa ole mitään salaperäistä ja että oven, ikkunan ja tulisijan kautta oli mahdoton tulla sisään, niinkuin neiti Stoner luulee, niin täytyi hänen sisarensa epäilemättä olla yksin silloin kun kuolema häntä niin salaperäisesti kohtasi."

„Mitä merkitsevät sitte yölliset vihellykset ja kuolevan naisen omituiset sanat."

„Sitä en voi käsittää."

„Mutta jos yhdistämme yölliset vihellykset, mustalaisjoukon, joka on hyvissä suhteissa vanhan tohtorin kanssa, sen asian, että tohtorilla on hyvät syyt estää tytärpuoltansa menemästä naimisiin, kuolevan puheen nauhasta ja lopuksi sen tosiasian että neiti Stoner kuuli metallinhelähdyksen, joka olisi voinut olla seuraus siitä että ne rautakanget, jotka suojelivat ikkunaluukkuja, putosivat paikalleen, luulen minulla olevan hyvän syyn olettaa, että me olemme salaisuuden jälillä."

„Mutta mitä tekivät mustalaiset?"

„Sitä en voi ymmärtää," sanoi Holmes.

„Minulla on kuitenkin monta syytä epäillä teidän olettamistanne."

Ovi huoneesemme avautui ja sisään astui tavattoman roteva mies. Hänen pukunsa muistutti samalla lääkäriä ja maanviljelijää. Hänellä oli korkea musta hattu, pitkä takki ja pitkävartiset saappaat. Kädessä oli hänellä ruoska. Hänellä oli suuret, rypistyneet auringon polttamat kasvot, joissa näkyi kaikkien pahojen himojen jäljet, hän katsoi meitä vuorotellen pienillä punaisilla silmillään.

„Kumpi teistä on Holmes" kysyi tämä ilmiö.

„Se on minun nimeni", sanoi Holmes tyynesti, „saanko luvan kysyä teidän".

„Minä olen tohtori Grimesby Roylott".

„Todellakin, tohtori", sanoi Holmes lempeästi. „Olkaa hyvä ja istukaa".

„Sitä en tee. Tytärpuoleni on ollut täällä. Olen seurannut hänen jälkiään. Mitä hän on sanonut teille?"

„On jotenkin kylmä tähän vuoden aikaan", sanoi Holmes.

„Mitä hän on sanonut teille", huusi Roylott raivostuneena.

„Mutta minä olen kuullut, että syreenin kukat tulevat kauniiksi" jatkoi Holmes levollisena.

„Haa, ettekö tahdo vastata minulle" sanoi mies ja otti askeleen lähemmäksi, heiluttaen ratsupiiskaansa. „Minä tunnen teidät. Olen kuullut puhuttavan teistä, lurjus. Te olette Holmes, joka aina sekaannutte muiden asioihin."

Ystäväni hymyili.

„Holmes, salapoliisi!"

Holmes nauroi sydämmellisesti.

„Teidän keskustelunne on erinomaisen huvittavaa. Kun menette pois, niin olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sillä täällä vetää kovasti".

„Minä kyllä menen kun olen ensin sanonut mitä tahdon. Älkää sekoittako itseänne minun asioihini. Minä tiedän, että neiti Stoner on ollut täällä — olen seurannut hänen jälkiään. Minä olen vaarallinen mies vastustajalleni. Katsokaapas!" Hän otti äkkiä hiilihangon ja taivutti sen kokoon väkevillä, ruskeilla käsillään.

„Varokaa, että ette minun kanssa joudu tekemisiin," karjasi hän, ja heittäen taivutetun hiilihangon permannolle, meni hän ulos.

„Hän näyttää olevan rakastettava henkilö," sanoi Holmes nauraen. „Minä tosin en ole niin iso, mutta jos hän olisi odottanut, olisin näyttänyt, että on niitä voimia minullakin." Näin sanoen otti hän hiilihangon ja oikaisi sen voimakkaalla nykäyksellä.

„Kuinka hävytöntä sotkeutua yleisen poliisin asioihin. Mutta tämä kohtaus tekee tutkimuksemme vielä hauskemmaksi. Toivon vain, että pieni ystävämme ei tule kärsimään varomattomuudestaan, kun on antanut tuon jättiläisen tulla jälilleen. Nyt Vatson täytyy meidän syödä aamiaista ja sitten minä menen holhoustoimistoon hankkimaan muutamia tietoja, joita luulen meidän tarvitsevan tässä asiassa".



Kello oli kohta yksi, kun Sherlock Holmes palasi kävelyltään.

Hänellä oli kädessä arkki sinistä paperia joka oli ihan täynnä muistiinpanoja ja numeroita.

„Minä olen nähnyt vaimovainajan testamentin", sanoi hän. „Tietääkseni sen oikean arvon täytyi minun laskea omaisuuden nykyinen arvo. Näistä laskuista näkyy että jos molemmat tytöt olisivat menneet naimisiin, olisi isäpuolen tulot jääneet kovin pieniksi. Aamullinen työni ei siis ole mennyt hukkaan, koska sillä olen saanut todistetuksi että hänellä on pätevät syynsä estää tytärpuolensa naimista. Ja nyt Vatson meillä ei ole aikaa epäilemiseen, asia on liian vakava, varsinkin kun tuo ukko näkyy aavistavan, että meitä huvittavat hänen asiansa. Jos olet valmis, otamme hevosen Vaterloon asemalle. Toivon myös, että pistät revolverin taskuusi. Kuusipiippunen pistooli on oiva todistuskappale semmoiselle herralle, joka taivuttelee rautaisia hiilihankoja. Se ja hammasharja on kaikki, mitä luulen tarvitsevamme."

Asemalla oli juna lähdössä Leatterheadiin, ja sinne saavuttuamme otimme hevosen. Oli erittäin kaunis päivä, ensimmäiset viheriät lehdet olivat juuri puhkeamaisillaan puissa ja pensaissa. Ystäväni istui ajajan vieressä kädet ristissä, hattu silmillä ja pää vaipuneena alas, ajatuksissaan. Äkkiä kääntyi hän ja osoitti kädellään niittyä.

„Katso, tuolla", sanoi hän.

Vanha puisto näkyi edessämme pienellä kukkulalla ja keskellä näkyi vanha herraskartano.

„Stoke Moran", kysyi hän.

„Niin", vastasi ajaja, „se on tohtori Roylotten talo."

„Siellä tehdään juuri muutamia korjauksia, me aijomme sinne juuri sentähden."

„Tuolla on kylä", sanoi kuskimme ja osoitti huoneryhmää kaukana vasemmalle, „mutta jos tahdotte mennä oikotietä taloon, niin on paras mennä tämän pienen puron yli ja polkua myöten niittyä pitkin. Samaa polkua, jota tuo neiti kulkee tuolla, kuten näette."

„Luulen että se on neiti Stoner", sanoi Holmes ja varjosti silmiään. „Kyllä se on paras, että teemme niinkuin sanoitte."

Maksoimme kyydin ja kuskimme käänsi takaisin Leatherad'iin.

„On hyvä, että hän luulee meitä arkkitehdeiksi, jotka olemme tulleet tänne asioiden vuoksi. Hyvää päivää neiti Stoner, niinkuin näette, olemme pitäneet sanamme."

Neiti Stoner kääntyi ja riensi iloisena meitä vastaan.

„Olen niin jännityksellä teitä odottanut", sanoi hän tervehtäissään meitä. „Kaikki on järjestyksessä, tohtori Roylott on lähtenyt kaupunkiin, eikä ole luultavaa että hän tulisi ennen iltaa kotiin."

„Niin, meillä on ollut kunnia tehdä hänen tuttavuuttaan", sanoi Holmes ja kertoi muutamin sanoin mitä oli tapahtunut. Neiti Stoner vaaleni.

„Hyvä Jumala, hän on siis huomannut aikomukseni."

„Siltä näyttää."

„Hän on niin kavala, etten koskaan voi luottaa häneen. Mitä hän sanoneekaan kotiin tultuaan?"

"Hän saa itse olla varuillaan, ettei häntä itseä petetä. Teidän täytyy sulkeutua huoneesenne tänä iltana ja jos hän käyttää väkivaltaa, niin viemme teidät tätinne luo Harrow'iin. Meidän täytyy nyt käyttää tilaisuutta hyväksemme, olkaa sentähden niin hyvä ja näyttäkää meille ne huoneet, joita meidän pitäisi tarkastaa."

Asuinrakennus oli kivestä ja oli siinä kaksi sivurakennusta. Toisessa sivurakennuksessa oli ruudut rikki ja lautoja naulattu ikkunain eteen ja katto oli puoleksi poissa. Keskirakennus oli paremmassa kunnossa, mutta oikeanpuoleinen sivurakennus näytti olevan perheen asunto. Muutamia rakennustelineitä oli pystytetty seinää vasten ja osa kivistä oli murrettu, mutta me emme nähneet mitään työmiehiä, kun tulimme taloon. Holmes käveli muutaman kerran edestakaisin nurmikolla ja tarkasteli ikkunoita.

„Tämä ikkuna luullakseni kuuluu siihen huoneesen, jossa te nukuitte, keski-ikkuna on teidän sisarenne makuuhuoneen sekä tuo, joka on lähinnä päärakennusta kuuluu t:ri Roylott'in huoneesen."

„Aivan. Mutta nyt minä nukun keskimmäisessä huoneessa."

„Korjausten vuoksi, ymmärtääkseni. Mutta sanokaapas minulle, tuo seinä ei suinkaan tarvitse korjausta."

„Ei suinkaan, mutta minä luulen että se oli vaan tekosyy saadakseen minut muuttamaan sisareni huoneesen."

„Eihän se uskomattomalta näytä. No, tämän kapean sivurakennuksen toisella puolen on se käytävä, joka vie näihin kolmeen huoneesen. Kaipa siinä lienee ikkunoita?"

„On, mutta hyvin pienet, niin että niistä ei voi tulla sisään."

„Kun te molemmat lukitsitte ovet yöksi, niin ei huoneisiin voinut kukaan päästi siltä puolen. Tehkää nyt hyvin ja menkää huoneesenne ja sulkekaa huolellisesti ikkunaluukut."

Neiti Stoner teki niinkuin hän käski, ja Holmes koetti kaikin tavoin saada auki ikkunaluukut, mutta turhaan. Ei edes niin suurta rakoa löytynyt, josta olisi voinut pistää veitsen sisään. Sitten tutki hän saranoita suurennuslasilla, mutta ne olivat vahvasta raudasta ja hyvin kiinnitetyt.

„Hm", sanoi hän, „minun otaksumiseni eivät näy olevan aivan oikeat. Nyt katsokaamme, emmekö sisäpuolella voisi mitään löytää."

Pieni ovi vei käytävään, joka johti noihin kolmeen makuuhuoneesen. Holmes ei huolinut tarkastaa kolmatta huonetta ja me menimme sentähden heti toiseen, jossa neiti Stoner nyt asui ja jossa, hänen sisarensa oli kuollut. Huone oli pieni ja kodikas matalalla katolla. Piironki seisoi nurkassa ja kapea sänky valkoisine nutimineen toisessa ja ikkunan luona oli pieni pöytä. Keskellä lattiaa oli neliskulmainen matto. Lattialaudat olivat hyvin vanhat. Holmes asetti tuolin erääsen nurkkaan ja istui siihen sekä silmäili ympärilleen tarkastaen joka paikan.

„Mihin vie tuo soittokello?" kysyi hän viimein ja osoitti paksua kellonnyöriä, joka riippui niin pitkälle alas sängyn päällä, että tupsu makasi päänalusimella.

„Se vie taloudenhoitajan huoneesen."

„Se näyttää uudemmalta kuin muut esineet."

„Se on siinä ollut ainoastaan pari vuotta."

„Minä otaksun," että sisarenne pyysi laada sen sinne?"

„Sitä en usko. Minä en koskaan kuullut hänen käyttävän sitä. Me kävimme aina itse noutamassa, mitä tarvitsimme."

„Näyttää jotakuinkin turhalta panna näin kaunista kellonnyöriä tänne. Jos suotte, niin tarkastan minä lattiaa." Hän asettui polvilleen lattialle ja isonnuslasi kädessä konttasi hän edestakaisin ja tarkasti rakoja. Sitten tarkasti hän seinän rakoja. Viimein meni hän sängyn luo ja tarkasti sitä sekä sen ylipuolella olevaa seinää. Sitten otti hän kellonnyörin ja kiskasi lujasti sitä.

„Mutta katsokaa, se on vaan näön vuoksi."

„Eikö se soi?"

„Ei. Se ei ole edes kelloon kiinnitetty. Tämäpä oli hauskaa. Nyt voitte nähdä, että se ainoastaan on pantu kiinni koukkuun juuri tuon pienen aukon yläpuolelle."

„Kummallista, sitä en koskaan ole huomannut."

„Hyvin omituista," mutisi Holmes vetäen nyöristä. „Tässä huoneessa on pari omituisuutta. Ajatelkaa esimerkiksi, miten tuhma se rakentaja on ollut, joka on tehnyt venttiilin toiseen huoneesen, kun hän samalla vaivalla olisi voinut tehdä sen ulos raittiiseen ilmaan."

„Se on myöskin jotensakin uusi," sanoi neiti Stoner.

„Tehtiinkö se samalla kertaa kuin kellonnyöri," kysyi Holmes.

„Tehtiin. Monta pientä muutosta tehtiin samaan aikaan."

„Ne näyttävät hyvin omituisilta - kellonnyoiit näön vuoksi ja ilmareijät, jotka eivät päästä ilmaa. Teidän luvallanne, neiti, jatkamme nyt tutkimuksiamme toisessa huoneessa."

Tohtori Roylotten huone oli isompi kuin hänen tytärpuolensa, mutta oli yhtä yksinkertaisesti kalustettu. Telttasänky, pieni kirjahylly puusta, täynnä teknillisiä kirjoja, nojatuoli sängyn vieressä, tavallinen tuoli seinän vieressä, pyöreä pöytä ja iso rautainen kassakaappi muodostivat huone kaluston. Holmes tarkasti joka esinettä erikseen.

„Mitä tässä on," sanoi hän ja taputti kassakaappia.

„Isäpuoleni asiapapereita."

„Onko sitä avattu?"

„Ainoastaan, yhden kerran muutamia vuosia sitten. Muistan, että se oli täynnä paperia."

„Ette luule siellä löytyvän kissaa?"

„En. Mikä kummallinen kysymys!"

„Niin, mutta katsokaapa tätä." Hän otti alas pienen maitoa sisältävän vadin, joka oli kaapin päällä.

„Ei meillä ole kissaa, mutta meillä on intialainen villikissa ja, apina, joista jo olen puhunut."

„No niin, villikissa ja tavallinen kissa ovat samanlaisia, mutta minä en luule tämmöisen pienen vadillisen riittävän sille. Vielä tahdon tarkastaa yhtä esinettä." Hän tutki puutuolia suurennuslasilla.

„Kiitoksia paljon, nyt se on tehty," sanoi hän ja pani suurennuslasin taskuunsa.

„Hei, täällä on jotain huvittavaa." Esine, jonka hän löysi oli pieni piiska, joka riippui sängyntolpassa. Piiskan päässä oli silmukka.

„Mitä sinä luulet tästä, Watson?"

„Se on tavallinen piiska. Mutta mutta minä en tiedä, miksi siinä on silmukka."

„Eipä se liene tavallista. Niin, niin, maailma, jossa elämme on paha ja kun nerokas mies käyttää aivojansa rikosten keksimiseen, on hän pahempi kuin kukaan muu. Luulen nähneeni kyllin nyt, neiti Stoner, ja teidän luvallanne menemme nyt ulos puistoon."

En olekoskaan nähnyt ystäväni kasvoja niin totisina kuin silloin, kun jätimme tämän huoneen. Me kävelimme monta kertaa edestakaisin nurmikolla, mutta ei neiti Stoner enkä minä tahtonut puhua mitään, ennenkuin Holmes itse heräsi ajatuksistansa.

„Teidän, neiti, täytyy ehdottomasti seurata minun neuvoja."

„Sen minä tietysti teen."

„Asia on hyvin arveluttava. Elämänne ehkä riippuu tottelevaisuudestanne."

„Lupaan tehdä niin, kuin tahdotte."

„Ensiksikin täytyy sekä minun ystäväni että minun olla yötä teidän huoneesa." Neiti Stoner ja minä katsoimme hämmästyneinä häneen.

„Se on välttämätöntä. Antakaa minun selittää. Luulen, että tuo on kylän ravintola?"

„Se on ravintola Kruunu."

„Luuletteko, että sieltä voi nähdä teidän ikkunan?"

„Kun isäpuolenne tulee kotia, täytyy teidän pysyä huoneessanne sanoen päätänne särkevän. Kun olette kuullut hänen menevän levolle, pitää teidän avata ikkunaluukkunne ja panna lamppunne ikkunaan merkiksi meille. Sitten täytyy teidän hiipiä vanhaan huoneesenne ja ottaa mukaanne kaikki, mitä yöllä tarvitsette. Loput teidän täytyy jättää meidän haltuun."

„Mutta mitä te aijotte tehdä."

„Me vietämme yömme teidän huoneessa ja tutkimme syytä siihen, joka teitä on häirinnyt."

„Luulen, herra Holmes, että teillä jo kaikki on selvillä?" sanoi neiti Stoner.

„Ehkä?"

„Sanokaa minulle kaikella muotoa, mikä oli syy sisareni kuolemaan."

„Minä haluan selvempiä todistuksia, ennen kuin puhun."

„Mutta sanokaa edes, onko minun oma luuloni oikea, että hän kuoli halvaukseen."

„Sitä en luule. Minä luulen, että siinä oli aineellisempia vaikuttimia. Ja nyt meidän täytyy jättää teidät, neiti, sillä jos tohtori palaisi ja tapaisi meidät täällä, olisi matkamme turhaan tehty. Hyvästi, olkaa nyt oikein uljas, niin voitte luottaa siihen, että me poistammene vaarat, jotka teitä uhkaavat."

Scherlock Holmes ja minä saimme yösijan „Kruunu"-nimisessä ravintolassa. Huoneet olivat toisessa kerroksessa ja ikkunasta voimme nähdä puistokäytävän ja Stoke Moranin asuinrakennuksen. Hämärässä näimme tohtori Roylottin ajavan ohi ja hänen iso vartalonsa näytti vielä isommalta pienen kyytipojan rinnalla. Pojan oli vaikea avata raskasta porttia ja me kuulimme tohtorin ärjyvän hänelle ja näimme, kuinka hän vihan vimmassa uhkasi häntä nyrkillään. Vähän myöhemmin näimme valon tuikkivan puiden välistä.

„Tiedätkö mitä, Watson, minua vähän arveluttaa ottaa sinua mukaan tänä iltana, sillä asemamme tulee olemaan hiukan vaarallinen."

„Voinko minä olla hyödyksi?"

„Voit, sinun läsnäolosi voi olla hyvinkin tärkeä."

„Sitten tiedysti seuraan mukana."

„Se on hyvä."

„Sinä puhut vaarasta. Sinä olet varmaankin huomannut näissä huoneissa enemmän kuin minä?"

„En, mutta minä luulen tehneeni enemmän johtopäätöksiä. Luulen sinun nähneesi saman kuin minä."

„Minä en nähnyt muuta kummallista kuin kellonnyörin, jonka tarkoitusta en voi käsittää."

„Entä ilmareikä?"

„Niin, mutta eihän se liene niin kummaa, että on pieni reikä kahden huoneen välillä. Se oli niin pieni, että rotta tuskin voisi päästä siitä."

„Minä tiesin, että me löytäisimme ilmareijän, ennenkuin me tulimme Stoke Moraniin."

„Mutta Holmes!"

„Niin, sen minä tiesin. Jos muistat, kertoi neiti Stoner, että hänen sisar tunsi hajun tohtori Roylottin sikaarista. Siitä näkyi heti, että näiden huoneiden välillä oli reikä ja sen täytyi olla hyvin pienen, muuten olisi siitä huomautettu poliisitutkinnossa. Minä otaksuin, että se oli tavallinen ilmareikä."

„Mutta mitä pahaa se voi tehdä?"

„On siinä kuitenkin jotain erityistä. Tehdään ilmareikä, kellonnyöri ripustetaan ja se, joka nukkuu sängyssä, kuolee."

„En minä ainakaan voi huomata mitään yhteyttä."

„Huomasitko mitään merkillistä sängyssä?"

„En."

„Se oli kiinnitetty lattiaan rautakiskoilla. Oletko koskaan ennen nähnyt sänkyä siten kiinnitettynä."

„Sitä en ole."

»Sisar ei voinut siirtää sänkyään. Sen täytyi aina olla ilmareijän ja kellonnyörin alla."

„Holmes", huudahdin minä, „minä aavistan, mitä sinä tarkoitat. Me olemme tulleet ajoissa estämään kavalaa ja kauheaa rikosta."

„Kylläksi kavalaa ja kylläksi kauheaa. Kun lääkäri antautuu pahan palvelukseen, on hän pahin kaikista rikoksen tekijöistä." Mutta meillä on edessämme kyllältä kamalia tapauksia; ajatelkaamme nyt jotakin muuta hauskempaa."

Noin kello yhdeksän aikaan sammutettiin kaikki kynttilät kartanossa. Kaksi tuntia kului hitaasti, mutta kellon lyötyä yksitoista heijasti kirkas valo meitä vastaan.

„Se on merkkimme",sanoi Holmes. Tämä valo tulee keskimmäisestä ikkunasta."

Kun lähdimme ravintolasta, sanoi hän emännälle, että me menemme erään tuttavan luo ja että me ehkä siellä olemme yötä. Kohta olimme ulkona, kylmä tuuli siveli kasvojamme. Puistoon oli helppo päästä, sillä isoja aukkoja oli sitä ympäröivässä muurissa. Me hiivimme puiden välitse, menimme suoraan nurmikon yli ja olimme juuri aikeessa kiivetä ikkunasta sisään, kun eräs olento, joka oli ruman lapsen näköinen, äkkiä syöksyi esiin pensaikosta, heittäytyi nurmikolle ja katosi pimeässä hyppien nurmikon yli.

„Mikä se oli?" kuiskasin minä. Holmes säikähti ensin, mutta sitten sanoi hän:

„Hauska talo tämä! Se oli apina."

Minä olin unhottanut tohtorin kummalliset kotieläimet. Myöskin villikissa löytyi, ehkä saisimme sen pian hartioillemme. Minä tunnustan, että minusta tuntui helpommalta, kun minä seuraten Holmen esimerkkiä olin vetänyt kengät jalastani ja olin nukkumahuoneessa.

Ystäväni sulki hiljaa luukut, nosti lampun pöydälle ja tarkasti huonetta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin päivällä. Sitten hiipi hän minun luo ja kuiskasi hiljaa korvaani:

„Pieninkin ääni voi tehdä aikomuksemme turhaksi."

Minä nyökäytin päätäni merkiksi, että olin kuullut.

„Meidän täytyy istua pimeässä, hän huomaisi valon ilmareijästä."

Nyökäytin taas päätäni.

„Elä unhohda, elämäsi voi riippua valppaudestasi. Pidä pistooli valmiina, jos sitä tarvitsemme. Minä istun sängyllä ja sinä tuolla tuolilla." Minä laskin revolverinpöydän nurkalle.

Holmes oli tuonut mukanaan pitkän kepin, jonka hän pani sängylle. Sen viereen pani hän kynttilän pätkän ja tulitikkulaatikon. Sitten sammutti hän lampun ja me olimme pimeässä.

En koskaan voi unhottaa tätä kauheaa valvomistamme. Minä en kuullut risahdustakaan ja kuitenkin tiesin, että ystäväni istui pimeässä samassa hermostuttavassa tilassa kuin minä. Ikkunaluukut estivät kaiken valon tunkeutumasta ulkoa ja me kuulimme ainoastaan silloin tällöin jonkun yölinnun äänen ja kerran kuului ulkoa pitkä naukuminen, joka osoitti että tohtorin villikissa vapaasti kuleksi puistossa. Etäältä kuulimme torninkellon kylässä lyövän, joka neljännestunti. Nämä neljännestunnit tuntuivat kauhean pitkiltä. Kello löi kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme ja me istuimme vielä odottaen, mitä tapahtuisi.

Äkkiä näimme pienen valonsäteen tuikkaavan ilmareijästä, joka pian katosi, mutta sitä seurasi öljyn ja kuumennetun metallinhaju, salalyhty oli arvattavasti sytytetty viereisessä huoneessa. Me kuulimme hiljaista liikkumista ja sitten oli kaikki taas hiljaa, vaikka lyhdyn käry eneni. Puolen tuntia vaivasin turhaan korviani, sitten kuului hieno suhiseva ääni. Samassa kun sen kuulimme, hyppäsi Holmes sängystä, otti tulta tulitikkuunsa ja pieksi voimansa takaa kepillään kellonyöriä.

„Näetkö sitä, Watson, näetkö sitä!" Mutta minä en nähnyt mitään. Samassa kun Holmes otti tulta, kuulin minä matalan, selvän vihellyksen, mutta valo, joka äkkiä heijasti väsyneihin silmiini, esti minua näkemästä, mitä ystäväni niin raivoissaan pieksi. Näin kuitenkin että hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat.

Hän herkesi nyt pieksämästä ja katsoi ilmareikään, kun äkkiä, yön hiljaisuudessa kuului kauhein huuto, minkä koskaan olen kuullut. Se tuli yhä kovemmaksi. Meitä kumpaakin kauhistutti ja minä tuijotin ystävääni ja hän minuun, kunnes viimeinen kaiku siitä oli haihtunut yön hiljaisuuteen.

„Mitä se voi merkitä?" änkytin minä.

„Se merkitsee,että kaikki on ohi," sanoi Holmes. „Se olikin ehkä paras. Ota pistoolisi ja menkäämme tohtorin huoneesen."

Kauhea näky kohtasi meitä siellä. Pöydällä seisoi salalyhty ja kirkas valo heijasti kassakaappiin, joka oli auki. Pöydän vieressä istui tohtori Roylott pitkässä yönutussa, hänen paljaat jalkansa näkyivät sen alta. Hänen polvillaan oli ratsupiiska, jonka me olimme nähneet. Hänen päänsä oli takanojassa ja silmät sammuneet. Pään ympäri oli hänellä kummallinen, kirjava, keltainen ja ruskea nauha, joka näytti olevan kovaan sidottu. Mies ei liikkunut eikä hiiskunut mitään, kun me tulimme huoneesen.

„Nauha, kirjava nauha," kuiskasi Holmes.

Minä otin askeleen eteenpäin ja samassa silmänräpäyksessä alkoi tuo kirjava nauha liikkua ja tukasta kohoutui käärmeen pää ja kaula.

„Se on suokäärme," huudahti Holmes, „Intian myrkyllisin käärme. Hänen on täytynyt kuolla kymmenen sekuntia puremisen jälkeen. Väkivalta rankaisee todellakin usein sen, joka sitä käyttää, ja moni lankeaa itse kuoppaan, jonka on toiselle kaivanut. Koettakaamme nyt saada hirviön takaisin luolaansa, niin voimme sitten muuttaa neiti Stonerin täältä pois ja ilmoittaa poliisille tapahtumasta."

Tämän sanottuaan sieppasi hän piiskan kuolleen miehen polvilta, heitti silmukan käärmeen kaulaan, veti sen hiljaa paikaltaan ja kantoi sen sitten kassakaapille, jonne hän työnsi sen sisälle ja sulki äkkiä raskaan rautaoven.

Tämä on totta tohtori Grimesby Roylottin kuolemasta. Ei ole tarpeen pitkittää tätä kertomusta, joka jo on tullut muutenkin pitkäksi, kertomalla, kuinka asian ilmoitimme peljästyneelle neidille, kuinka me ensimäisellä aamujunalla veimme hänet tätinsä luo Harrowiin ja kuinka pitkäveteinen virallinen poliisitutkinta tuli siihen päätökseen, että tohtori oli kuollut siitä, että hän varomattomasti oli käsitellyt vaarallista eläintä. Sen vähän mitä vielä tahdoin tietää, kertoi Sherlock Holmes minulle, kun seuraavana päivänä matkustimme kotia.

„Minä olin", sanoi hän, „tullut aivan väärään johtopäätökseen, joka osoittaa, kuinka vaarallista on päättää arvioimalla. Mustalaisten läheisyys ja sana nauha, jota tyttö raukka käytti luultavasti selittääksensä, mitä hän oli nähnyt tulitikun valossa, veivät minut aivan väärälle tolalle. Voin ainoastaan sanoa, että minä heti muutin mielipiteeni, kun minulle selkeni, että se vaara, joka uhkasi huoneen asukasta, ei voinut tulla ikkunasta eikä ovesta. Huomioni kääntyi heti, kuten olen sinulle sanonut, ilmareikään ja kellonnyöriin, joka riippui sängyn yli. Huomattuani, että nyörissä ei ollutkaan kelloa sekä että sänky oli kiinnitetty lattiaan, tulin heti ajatelleeksi, että nyöri oli siinä siltana jollekin, joka kulki reiästä sänkyyn. Tulin heti ajatelleeksi käärmettä ja kun tiesin, että tohtorilla oli eläimiä Intiasta, luulin olevani oikeassa. Semmoisen myrkyn käyttäminen, jota ei voitu kemiallisten tutkimusten kautta saada selville, sopi juuri taitavalle ja sydämettömälle lääkärille. Tämän myrkyn nopea vaikutus oli myöskin hänelle eduksi. Sen poliisin olisi täytynyt olla tavattoman taitavan, joka olisi voinut huomata niitä kahta tummaa pilkkua, jotka osoittivat myrkkyhampaiden jäljen. Minä ajattelin sitten vihellystä ja ymmärsin, että tohtorin täytyi kutsua käärme takaisin, ennen kuin päivä koitti. Hän oli sentähden opettanut sen, luultavasti sillä maidolla, jonka näimme, palaamaan, kun hän kutsui sitä. Hän työnsi sen sisälle ilmareijästä yöllä ja hän oli varma, että se kiipeisi alas kellonnyöriä pitkin ja tulisi sänkyyn. Voi tapahtua, että se puri nukkuvan eli ei; ehkä se ei sitä tehnyt viikkokausiin, mutta kerran se oli sen kuitenkin tekevä. — Olin tullut tähän päätökseen jo ennenkuin tarkastin tohtorin huonetta, ja lähemmin tarkastettuani tuolia sain selville, että hänellä oli tapana seisoa sen päällä, joka olikin tarpeen, jos mieli ulottua ilmareikään. Nähtyäni kassakaapin, maitovadin ja silmukan ratsastuspiiskassa tiesin kaikki tarkalleen. Se metallin helinä, jonka neiti Stoner oli kuullut, johtui selvästi siitä että hänen isäpuoli äkkiä sulki kassakaapin oven. Saatuani asian selville, tiedät itse, mihin ryhdyin koettaakseni, olinko oikeassa. Minä kuulin käärmeen suhisevan ja otin heti tulta ja hyökkäsin sen kimppuun."

„Sillä seurauksella, että ajoit sen takasin ilmareijästä."

„Ja myöskin sillä seurauksella, että se karkasi herransa päälle toisella puolen. Muutamat lyöntini sattuivat ja suututtivat käärmettä, niin että se puri siihen, mikä ensiksi sattui eteen. Siten olen välillisesti syypää tohtori Roylottin kuolemaan, mutta en luule sen kovinkaan paljon omaatuntoani painavan.





Jyränkö n:ot 9, 11-13, 15-16, 18-19, 22, 24-26 ja 29-31 29.1., 5-12., 19-22.2. ja 1-5.3. 5., 15., 22-29.3. ja 9-16.4.1895.