Kuinka Jack-halkaisija vangittiin
Suomennos "Wiipurille"
Toinen luku
Hautaus-urakoitsija
Ottaen erityisesti huomioon vainajan yhteiskunnallisen aseman, hän kun oli yleisesti tunnettu ja kaikkialla suuressa suosiossa, ei Lilian Bellin ruumista oltu viety ruumishuoneeseen, vaan hänen omaan asuntoonsa. Siellä lepäsi hän nykyään vuoteella, joka oli kukkasilla koristeltu, ja hänen päänsä vieressä paloi kaksi kynttilää, joitten välissä oli risti.
Tällä hetkellä seisoi kaksi henkilöä hänen vuoteensa ääressä kuiskaten keskustellen toistensa kanssa. Toinen heistä oli solakka, huomattavan kaunis, vaalea nuori mies, jonka ulkomuoto kuitenkin osotti, että hän vietti huikentelevaista elämää unettomine öineen ja rajattomine hurjasteluineen. Hän oli tavattoman hienosti puettu, melkeinpä ritarimaisesti. Hänen vieressään seisoi kaunis, nuori tyttö, noin 23 vuoden ikäinen. Hän oli Lilian Bellin kamarineito, neiti Harriette Blunt. Hän oli hyvästä perheestä ja oli ollut laulajattaren oikea käsi ja aina oli vainaja kohdellut häntä enemmän kuin palvelijana.
"Niin, tämä on kamala tapaus", sanoi nuori mies, "minä olen vielä aivan suunniltani siitä säikähdyksestä, joka minut valtasi saadessani kuulla, mitä oli tapahtunut. Söin juuri aamiaista klubissani. Hyppäsin heti vaunuihin ja ajoin tänne niin pian kuin mahdollista. Sisko raukka! Kukapa olisi uskonut, että sinun piti kuolla näin kamalalla tavalla!"
"Minäkin olen aivan kauhuissani", vastasi neiti Harriette, kyynelten vuotaessa virtana hänen silmistään. "Ah, jos minä olisin lähtenyt tänä iltana hänen kanssaan! Silloin ei tätä olisi tapahtunut. Mutta minä olin pyytänyt neiti Lilianilta tunnin loman, kun minulla oli järjestettävänä eräs tärkeä asia. Ja hyvä kun hän aina oli, suostui hän siihen."
"Ehkäpä ette tekään olisi voinut suojella häntä", sanoi nuori mies, vainajan veli, "voitte pikemmin olla iloinen siitä, että ette ollut vaunussa, sillä kukapa tietää, eikö roisto, jota sanotaan Jack-halkaisijaksi, olisi murhannut teitäkin."
Neiti Harrietten ruumis vapisi kauhusta.
"Ja nyt eräs asia meidän kahden kesken, rakas Harriette", jatkoi Grower Bell. "Tehän ette ollut ainoastaan sisareni kamarineito, vaan myöskin ystävä ja uskottu. Jäikö sisareltani suuri omaisuus? Minun luullakseni piti hänellä olla ainakin satatuhatta puntaa. Hänhän on laulullaan ansainnut suunnattomia summia."
"Teidän sisarenne omaisuus nousi jotakuinkin mainitsemaanne summaan ja rahat ovat Englannin pankissa, mitä minä tiedän."
"Ja tietysti on olemassa testamentti, joka määrää minut perijäksi, vai kuinka? Olenhan minä hänen ainoa sukulaisensa ja vaikka me silloin tällöin olimmekin sotajalalla keskenämme - niin ylipäänsä me kuitenkin hyvästi sovimme, ja minä tiedän, että hän piti minusta, niinkuin minäkin aina olin kovasti kiintynyt häneen."
"Kyllä hän piti teistä, mr Bell, mutta ikävä kyllä olette te elänyt sillä tavalla, että hänellä oli usein syytä olla teihin tyytymätön."
"Niin, mutta Lilianilla oli ehkä väärät käsitykset siinä suhteessa. Itse vaati hän aivan täydellistä vapautta, mutta minun olisi pitänyt viettää hiljaista elämää."
"Kuka tuolla on?" huudahti Harriette samassa silmänräpäyksessä ja kiiruhti ovelle. "Tänne ei saa tulla kukaan. Voi, Jumala, kuka se on? Aivan musta olento!"
"Älkää pelätkö, neiti Harriette", sanoi Grover rientäen pelästyneen tytön sivulle. "Ei ole mitään kummituksia ja tämän mustapukuisen herran on heti sanottava, mitä hän tahtoo."
Kynnyksellä seisoi pitkä, laiha, mustapukuinen haamu. Kaikki, mitä hänellä oli yllään, oli mustaa: housut, pitkä, leukaan asti ulottuva napitettu nuttu, jonka alta ei näkynyt edes kaulustaan, suruharso oikeassa käsivarressa, silkkihattu, jota hän piti käsessään, teräväkärkiset kengät, jotka hänellä oli tavattoman suurissa jaloissaan. Sen lisäksi olivat hänen kasvonsa harvinaisen kalpeat. Hänellä oli terävä, ulkoneva nenä ja musta, sileäksi kammattu tukka. Hänen käsiään peittivät mustat hansikkaat.
"Pyydän anteeksi", sanoi vieras matalalla äänellä, "nimeni on Josias Wakfield ja olen minä, Requiescat om pacé-nimisen hautaus-urakoitsijan edustaja. Tieto mainion laulajattaren Lilian Bellin kuolemasta on kovasti koskenut meihin ja minä olen tullut yhtiön puolesta lausumaan meidän sydämellisen osanottomme. Uskallan sitä paitsi jättää meidän hintaluettelomme, josta voitte nähdä, että me huokeimpiin hintoihin toimitamme ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan hautajaisia, kaikista hienoimmista kaikista yksinkertaisimpiin. Jos jätätte kaikki meidän huoleksemme, ei teidän tarvitse tuntea mitään vaivoja, sillä me pidämme huolen kaikesta."
"Niin, rakas ystävä", sanoi Grover Bell, "minä ei voi päättää mitään sisareni hautauksesta, kun en tiedä, milloin viranomaiset sallivat hautauksen tapahtua. Vielä on näet toimitettava ruumiin oikeuslääketieteellinen tarkastus, ja kuka tietää, mitä kaikkea viranomaiset sitten vielä voivat keksiä."
"Minä juuri sitä ajattelin", sanoi Josias Wakfield, "mutta te sallitte kai minun ottaa arkun mitan. Onhan aina kaikenlaisia valmistuksia, joita on tehtävä edeltäpäin ja parasta on saada ne suoritetuiksi niin pian kuin mahdollista."
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan", vastasi Grover, "arkkuhan on jokatapauksessa tilattava. Tulkaa te minun kanssani viereiseen huoneeseen, neiti Harriette. Voimme siellä jatkaa keskusteluamme. Herra ei kai tarvitse kovin pitkää aikaa mitan ottamiseen."
"En, se on tehty parissa minuutissa", vastasi Josias Wakfield, vetäen takintaskustaan mittanauhan, "minä en mitenkään tahdo häiritä. Ehkä te tahdotte sillä aikaa vilkaista meidän hintaluetteloamme."
Harrietten ja Groverin poistuessa alkoi Josias ottaa mittaa ja tehdä innokkaasti muistiinpanoja pieneen taskukirjaansa. Äkkiä taivutti hän päätään ja kuunteli sen oven puolelta tulevia ääniä, josta molemmat olivat poistuneet. Sitten hän viskasi nopeasti pois peitteen, joka oli ruumiin päällä. Tuntijan silmällä tarkasti hän kamalan kuolinhaavan. Sitten hän pani peitteen jälleen ruumiin päälle ja nosti ylös kuolleen kädet. Vahankalpeissa, läpinäkyvissä käsissä olivat vielä ne kallisarvoiset sormukset, joilla laulajatar oli koristellut itsensä viimeisenä iltana, minkä oli elossa. Ne olivat suunnattoman arvokkaat sormukset.
Mutta nämä korut eivät tuntuneet lainkaan kiinnittävän Josiaksen mieltä. Hän katseli siihen sijaan hyvin tarkasti vainajan kynsiä, noita punertavia, ylen huolellisesti hoidettuja pieniä kynsiä ja kuiskaili silloin:
"Ei ainoakaan ole murtunut, ei vähääkään loukkaantunut. Uhrin ja murhaajan välillä ei siis ole ollut mitään taistelua, sillä tunnettu asia on, että naiset, kun heidän kimppuunsa hyökätään, ensiksi käyttävät kynsiään. Voisiko siitä tehdä johtopäätöksen, että murhaaja on ollut neiti Bellin tuttava, jolle hän vapaaehtoisesti on antanut paikan vaunustaan, että hän ei voinut ajatella mahdollisestikaan mitään hyökkäystä hänen puoleltaan? - Ahaa, mitäs tuo on?" jatkoi omituinen hautausurakoitsija-yhtiön edustaja, "tässä kynnen alla on hius. Se tuntuu lähteneen murhaajan parrasta. Sepä pitää tutkia suurennuslasilla."
Hyvin vikkelästi otti musta Josias esiin suurennuslasin, pani hiuksen muistikirjansa lehdelle ja katseli sitä tarkoin hiotun lasin läpitse.
"Ei murhaajan tukasta eikä parrasta", sanoi hän sitten, "vaan joko hänen tekotukastaan taikka valeparrastaan. Tämä hius ei ole lähtenyt suoraan mistään ihmisestä, vaan se on jonkun parturin valmistama, sen huomaa vallan selvästi. Kas niin, nyt olemme päässeet pienen askeleen eteenpäin. Jack-halkaisija käyttää siis tekotukkaa ja irtopartaa, lähtiessään verisille retkilleen. Edelleen: hän ei voi olla mikään sivistymätön ihminen, sillä julmasta tavastaan päättäen hän ei voi olla alhaisemmista kansaluokista. Ei, hän on sivistynyt, älykäs ihminen, joka on saanut päähänsä jonkun omituisen oikun."
Hautaus-urakoitsija aikoi juuri lähteä ruumiin luota, kun hän äkkiä kumartui sen ylitse. Hän oli luultavasti huomannut jotakin, joka herätti hänessä suurta mielenkiintoa, sillä äkkiä hän avasi ruumiin suun ja katseli tarkkaavasti vainajan hampaita. Ne olivat vaaleat, ihanat hampaat, joista laulajatar oli kuulu kautta Englannin. Sillä laulajatar Lilian Bellin hampaita ihaili moni yhtä paljon kuin niitä suloisia ääniä, joita hän loihti kurkustaan.
Mutta nyt tuntui urakoitsija tehneen havainnon, johon kyllä ei olisi helposti uskottu. Lilian Bellillä oli yksi tekohammas. Se oli kiinnitetty kumilevyllä, kun siihen aikaan ei oltu päästy hammastekniikassa vielä yhtä perille kuin nykyään. Mutta tämä Lilian Bellin tekohammas oli todellakin niin taidokkaasti ja hyvin tehty, että ei kellään ollut tähän asti ollut aavistustakaan, että laulajattaren hurmaavista helmihampaista oli yksi epämiellyttävä helmitekele. Tuskin hänen kamarineitonsakaan tiesi sitä. Urakoitsija otti nyt varovasti tekohampaan levyineen pois suusta. Hän katseli sitä tarkasti ja äkisti veti hän jälleen suurennuslasin, jonka läpi hän tarkoin tutki kumilevyä.
"Erehdynkö", kuiskasi urakoitsija, "ei, se on mahdotonta, minä en voi olla väärässä. Tämä hieno kultakerros, joka on kumilevyssä - minä olen varma asiastani - neiti Lilian Bell on ollut opiuminpolttaja. Kun kokemuksesta tietää, että monet rikokset lähtevät opiumiluolista, missä onnettomilla on tapana kokoontua, ja kun tämä on ainoa tapa, millä neiti Lilian Bell on voinut tulla kosketuksiin pahantekijäin kanssa, niin olen pitävä kiinni tästä havainnosta, joka tekee minut hyvin iloiseksi."
Hautaus-urakoitsija pani nyt hampaan takaisin paikoilleen, niin että ei enää kukaan ihminen voinut huomata mitään aukkoa kauniin laulajattaren helmihampaitten rivissä. Omituisesti hymyillen astui hän täten muutamia askeleita pois ruumisvuoteesta. Samassa putosi suurennuslasi hänen kädestään lattialle.
"Miten kömpelö olenkin", huudahti hän, "nyt on suurennuslasini vierinyt vuoteen alle. Minun pitää heti ottaa se ylös, ennenkuin nuori herra ja kamarineito tulevat."
Hän kumartui nyt alas ja katsoi ruumisvuoteen alle. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän peräytyi taaksepäin, mutta lausui sitten hiljaa:
"Tulkaa esiin, rakas ystävä. Älkää piilotelko enää, teidät on nähty."
Karkea murahdus kuului nyt sängyn alta, jossa ruumis lepäsi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui hautaus-urakoitsija miehen koipiin ja veti niistä, kunnes vartalokin tuli näkyviin. Sängyn alla oli ollut piilossa mies. Se oli kurjasti ja likaisesti puettu mies, jolla oli punainen sotkuinen tukka ja parta. Omituista kyllä, ei mies osottanut merkkiäkään, että tahtoisi paeta, vaan oikaisi heti vartalonsa, kun urakoitsija oli irrottanut kätensä hänen kintuistaan, ja sanoi hyvin hiljaa:
"Rakas ystävä, älkää nostako mitään melua - minun tarkoitukseni ei ole varastaa täältä, vaikka olenkin salaa hiipinyt tänne. Tässä on kysymyksessä toisia asioita, joita nut en tahdo selvitellä teille. Mutta nähkääs, ottakaa tämä punnan seteli ja menkää tiehenne - välittämättä minusta sen enempää."
"Parahin punatukkainen ystäväni", vastasi hautaus-urakoitsija hiljaisella vakavalla äänellä, "älkää kuvitelkokaan, että minut voidaan ostaa vaivaisella punnan setelillä. Maksakaa minulle vitkastelematta kymmenen puntaa, taikka minä nostan hälinän ja teidät vangitaan heti."
"Kirottu mies", tiuskasi punatukkainen, "kuinka hän kiristää minua, mutta ei auta; minä en tahdo millään ehdolla tulla täällä havaituksi. Kas tässä, ystäväni, on teille kymmenen puntaa, ja laittakaa nyt itsenne täältä nopeasti tiehenne. Te olettekin muuten tarvinnut kauan aikaa mitan ottamiseen."
Hautaus-urakoitsija otti tyynesti vastaan kymmenen puntaansa, veti sitten taskustaan kirjekotelon ja pani setelin siihen. Sitten kirjoitti hän kuoreen päälle lyijykynällä muutamia sanoja.
"Mitä te siellä teette, mitä te kirjoitatte kuoreen?" kysyi punatukkainen.
"Sen olen kernaasti näyttävä teille", vastasi toinen, "kas tässä. Kuoressa olevat muutamat sanat kuuluivat. Kymmenen puntaa on tänään lahjoittanut Lontoon köyhille herra Murphy, Lontoon salapoliisin päällikkö."
"Mitä - tunnetteko te minut?" huudahti Murphy samalla kertaa vihaisena ja hämmentyneenä, ja vaistomaisesti vei hän kätensä punaiseen tukkaansa ja valepartaansa vakuuttaakseen itselleen, että me olivat paikoillaan. "Mies, hoi, kuinka te voitte johtua siihen ajatukseen - - - "
"Älkää suotta vaivatko aivojanne, rakas Murphy", vastasi urakoitsija ääänettömästi nauraen, "samassa silmänräpäyksessä kuin tartuin teidän oikeaan jalkaanne, tiesin heti, että se olette te eikä kukaan muu. Olen nimittäin kauan sitten pannut merkille, että teillä on suuri liikavarvas oikean jalan pikkuvarpaassa ja että se selvästi näkyy teidän kengästänne päällekin päin. Toivotan teille muuten onnea tutkimuksissanne. Minä mielelläni poistun teidän tieltänne, jääkää huoleti jälelle. Menkää nyt uudestaan vuoteen alle, nukkukaa, valvokaa, tehkää mitä tahansa - minä en enää häiritse teitä, mutta minä olen tosiaankin iloinen, että olen tällä tavalla voinut ansaita kymmenen puntaa Lontoon köyhille."
Murphy aivan kiehui vihasta. Hän pui nyrkkiä raivosta ja hänen vapisevilta huuliltaan kuului seuraavat sanat:
"Ihminen - piru - minä aavistan kuka te olette - te olette - "
"Teidän nöyrin palvelijanne Sherlock Holmes, salapoliisi", nauroi toinen ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut huoneesta.
(Jatkuu)
Wiipuri n:o 28 4.2.1910.
