Orjakauppiaan aarre
Toinen luku
Myrkytetty nuoli
Kuuluisa salapoliisi työnsi suuren koneen syrjään.
"Kuinka mikrovalokuvaus, hyvin pienten esineitten valokuvauksellinen suurentaminen on sentään tärkeä keksintö", sanoi hän Harry Taxonille, joka juuri irrotteli koneen eri osia ja laitteli niitä paikoilleen laatikkoon. Sherlock Holmes otti levyn ja piti sitä valoa vasten.
"Se on oikein onnistunut. Veripisarat esiintyvät hyvin sievinä; suuria, pyöreitä levyjä, joissa on syvennys keskellä: se on kyyhkysen verta." Harry Taxon toi nyt useampia levyjä viereisestä huoneesta, jonne hän oli vienyt koneen.
"Ne ovat kaikki onnistuneet hyvin", sanoi hän. "Kumma, kuinka eri eläinten verisolut ovat kovin erilaiset. Tavallinen kuolevainen, joka ei tunne valokuvauksellisen suurennuksen ihmettä, ei voi erottaa verisolua toisesta. Hän ei aavista, että paljaalla silmällä näkymättömillä verisoluilla, jotka ovat veren pääosana, on aivan erilainen, ominainen muotonsa."
"Olet oikeassa," myönsi Sherlock Holmes, "mutta vertaahan kerran sian verten soluja kyyhkysen taikka ihmisen verisoluja. Erehdys niitten suhteen ei ole mahdollinen."
"Tässä on se levy, jonka otitte tänään."
"No, katsokaamme poikani, miltä se näyttää. Olet kai kirjoittanut tarkoin nimet Harry, niin että ei voi tapahtua mitään erehdystä?"
"Olen, aivan varmasti, ja sitä paitsi on tämä levy vielä kostea."
Sherlock Holmes piti levyä huoneeseen tulvivaa auringonvaloa vasten.
"Tämä on sitä verta, jonka minä otin notario Obrienin huoneesta ja joka johtuu onnettomasta konttoripäälliköstä. Voit verrata sitä toisiin levyihin."
Harry Taxon katsoi tarkkaavasti levyä, josta tummat verisolut näkyivät hyvin selvinä.
"Mahdotonta", murahteli hän hiljaa vilkaisten Sherlock Holmesiin, joka hiljaa vihellellen katseli ulos akkunasta.
"Mitä tarkoitat?" kysyi salapoliisi tyynesti.
"Tarkoitan, että tämä ei voi olla konttoripäällikön verta", vastasi nuorulainen.
"Ja miksi ei? Minä voin vannoa, että otin tämän veren siitä vaatteesta, jossa konttoripäällikkö raukka oli viettänyt yönsä."
Silmänräpäyksen tuijotti Harry Taxon päällikköönsä, ikäänkuin epäillen omia silmiään. Mutta äkkiä huudahti hän:
"Hurraa! Nyt on minulle arvoitus selvillä."
"No, annas kuulua", sanoi salapoliisi, huolellisesti puhaltaen tomuhiukkasta takinhihastaan.
"Koko väkivaltainen hyökkäys on ollut keksittyä", sanoi nuorukainen varmasti. "Tämä on sian verta. Konttorinhoitaja on laittanut pienen haavan päähänsä ja sitten valellut vuoteensa sian verellä."
"Aivan oikein, rakas Harry. Kadun, että en ottanut sinua aamulla mukaani, se olisi ollut sinulle opettavaista. Sinä olisit nähnyt yhtä hyvin kuin minäkin, että konttoripäällikkö itse oli sisäpuolelta leikannut ovipeilin pois, sitten aivan tyynesti avannut oven apulaisilleen ja antanut heille avaimet. Heillä ei tunnu olleen vähintäkään kiirettä, sillä yksi heistä, muuan neekeri, oli pistänyt avainkimpun taskuunsa, missä yksi hius oli tarttunut avaimenrenkaaseen. Kauan ei heidän tarvinnut etsiäkään, sillä kolmas liittoutuneista oli edellisenä päivänä käynyt notario Obrieniä pyytämässä ottamaan testamentin käsille ja tämä hyvänahkainen mies oli kauniisti totellut."
Harry Taxon oli jännitettynä kuunnellut salapoliisin kertomusta. "Luuletteko todellakin, että testamentti on varastettu?" kysyi hän.
"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Varmaankin on vielä olemassa joukko entisen orjakanppiaan ammattitovereita, jotka tietävät hänen aarteestaan ja jotka luultavasti kauan ovat etsineet sen piilopaikkaa. Ei edes minullekaan, jolle hän kuitenkin kertoi entisestä elämästään jotakuinkin tarkoin, tuo vanha, epäluuloinen mies ilmaissut, minne oli kätkenyt aarteensa. Mutta nuo roistot tuntuvat saaneen selville, että Firmontin testamentti, jossa piilopaikka epäilemättä on mainittu, oli notario Obrienin hallussa. He toimittivat silloin yhden rikostovereistaan Obrienin palvelukseen kirjuriksi ja sitten odottivat he vanhan Firmontin kuolemaa, minkä jälkeen suorittivat uhkarohkean tekonsa."
Harry Taxon katsoi isäntäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut lisätä jotakin.
"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet", jatkoi Sherlock Holmes. "Sinä tarkoitat, että jos konnilla oli tilaisuus päästä vanhan Firmontin kimppuun, eivät he olisi odottaneet luonnon määräämää aikaa."
"Niin, sitä minä todellakin ajattelin."
"Se ajatushan on lähellä ja minusta näyttääkin olevan paikallaan toimittaa tutkimus vanhan orjakauppiaan asunnossa nähdäksemme, onko kaikki tapahtunut säännöllisesti."
"Eikö olisi parasta heti toimeenpanna varkaitten etsiskely, niin että he eivät kerkiäisi viedä saalistaan piiloon?" sanoi Harry innoissaan.
Salapoliisi katsoi hymyillen nuorta ystäväänsä.
"Olet aivan oikeassa, poikani", sanoi hän, "ehkä tahdot siis heti osottaa minulle jäljet, joita meidän on seurattava saadaksemme rikolliset kiinni?"
Nuorukainen katsoi häpeissään maahan.
"Suokaa anteeksi, hra Holmes", sanoi hän hiljaa. "Olin ajattelematon. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että jos oli mitenkään mahdollista keksiä pahantehtijäin jäljet, te jo aikoja sitten olisitte löytänyt ne."
"Älä ole pahoillasi, tarkoituksesihan oli hyvä", sanoi salapoliisi hymyillen. "Ehkäpä roistot testamentista saamiensa tietojen avulla jo ovat anastaneet aarteen ja veineet sen turvalliseen paikkaan. Sinä voit muuten nyt lähteä minun mukaani", jatkoi hän. "Minä olen kerran ollut vainajan asunnossa ja voin vakuuttaa sinulle, että on tavattoman mieltäkiinnittävää nähdä nämä huoneet, jotka ovat täynnänsä kaikenlaisia merkillisiä kapineita kaikista maista. Sinä olet siellä näkevä myöskin erään merkillisen olennon, jonka hra Firmont on tuonut mukanaan mustien maanosasta."
Kun he olivat tulleet Firmontin asunnolle, viipyi pitkän aikaa, ennenkuin ovi heidän uudistetuista vaatimuksistaan avattiin." Silloin näkyi musta pää ovesta.
"Herra Firmont on kuollut", virkkoi pehmeä ääni vieraalla murteella. Sen jälkeen tahtoi äänen omistaja sulkea oven, mutta Sherlock Holmes huudahti:
"Zaive, etkö tunne minua, herrasi ystävää?"
Tummat kasvot näyttäytyivät uudelleen ja kaksi mustaa silmää tuijotti surullisesti salapoliisiin.
"Aa, herra herra Sherlock Holmes", täydensi tämä hymyillen. Heti aivautui ovi ja molemmat vieraat astuivat sisään. Nyt näki Harry Taxon, että se joka oli puhutellut heitä, oli hurmaava kvarteron-tyttö (valko-ihoisen miehen ja mulattinaisen tytär). Sherlock Holmes tarkasteli ympärilleen.
"Täällä on paljon muuttunut", sanoi hän.
"Niin, hra Holmes", sanoi kaunis ruskea tyttö kainosti, "hra Firmontin sukulaiset ovat jo käyneet täällä ja vieneet pois kaikki, mitä voivat ottaa mukaansa."
"Ja mitä he tahtoivat tehdä sinulle?"
Tytölle, joka saattoi olla noin 16 vuoden ikäinen, nousivat kyyneleet silmiin. "Minusta ei kukaan huoli", vastasi hän hiljaa.
"Lapsi parka", sanoi Sherlock Holmes laskien kätensä tytön päälaelle. "Millä sinä olet elänyt sen jälkeen, kun hra Firmont kuoli?"
Tyttö osotti kädellään seiniä, joilla riippui antiloopin ja puhvelihärän sarvia, afrikkalaisia aseita ja petoeläinten nahkoja."
"Olen myynyt osan kaikista näistä", sanoi hän, "minulla oli niin nälkä."
"Eikö sinua pelota asua näin yksinäsi?" kysyi salapoliisi säälivästi.
"Pelottaa hirveästi", vastasi hän äkkiä. "Varsinkin Maoria minä pelkään."
Sherlock Holmes kävi tarkkaavaiseksi. "Maoria?" kysyi hän. "Kuka se on?"
"Eräs Firmontin tuttavista."
"Oliko hän usein Firmontin luona?"
"Ei aivan usein, mutta aina muutamia kertoja vuodessa."
"Milloinka hän oli viimeksi täällä?"
"Vähän ennen herrani kuolemaa."
"Riitelivätkö nuo miehet ollessaan kahden kesken?"
Pieni tummaihoinen kaunotar mietti hetkisen. "Eivät koskaan?" sanoi hän sitten, "mutta herra Firmont oli aina hyvin synkkä ja umpimielinen, kun Maori oli mennyt."
"Oletko sinä tuntenut sen miehen kauan," jatkoi salapoliisi edelleen.
"Kyllä. Jo pikku lapsena näin minä hänet kotimaassani Afrikassa."
"Maori on siis neekeri?"
"Niin, hän on neekeri. Hän puhui aina Firmontin kanssa Afrikasta, mutta minun piti silloin poistua huoneesta."
"Herrasi kuoli heti sen jälkeen, kun Maori oli lähtenyt hänen luotaan?" kysyi Sherlock Holmes katsellen tarkkaavasti seinällä olevia esineitä.
"En tiedä", vastasi tyttö, "hra Firmont oli lähettänyt minut pois. Palatessani oli Maori poissa, ja vanha herrani makasi kuolleena lattialla."
Sherlock Holmes otti seinältä nuolen ja katsoi sitä tarkoin. "Tämä on masai-soturin aseita", sanoi hän Harry Taxonille. "Se ei tunnu olleen täällä kovin kauvan, sillä se on ainoa esine, joka ei ole tomun peitossa."
"Niin", huomautti Zaive, "Maori toi sen tänne viime käynnillään. Hänen oli usein tapana tuoda hra Firmontille afrikkalaisia esineitä. Kerran hän toi eläviä käärmeitä mutta ne herrani heti tappoi."
"Erinomaisen huomaavainen ystävä tuo neekeri. Voitko muistaa, Zaive, missä asennosta sinä löysit hra Firmontin?"
"Oo, se oli kauhea näky", vastasi tyttö kauhistuen. "Pää oli taaksepäin vääntynyt ja kädet olivat niin lujasti yhteen
puristetut, että miehet, jotka veivät ruumiin pois, eivät saaneet niitä auki."
"Eikös hra Firmontin kirjoituspöytä ollut tässä?" kysyi salapoliisi, osottaen tyhjää paikkaa seinän vierestä.
"Oli, hra Holmes. Mutta sukulaiset veivät sen pois. He kopeloivat kaikki laatikot ja kyselivät minulta alituiseen, missä testamentti oli. Mutta sitähän en minä tiennyt."
"Voitko muistaa, missä kunnossa kirjoituspöytä oli, kun sinä palasit ja löysit hra Firmontin kuolleena?"
"Minä pelästyin niin kauheasti nähdessäni herrani lattialla, että en ajatellut mitään muuta", vastasi tyttö. "Mutta, se on totta, sukulaiset haukkuivat sitten minua ja sanoivat, että minä olin avannut kirjoituspöydän laatikot ja tarkastanut ne. Minulla ei ole pienintäkään oikeutta perintöön, koska minun äitini — — Englannin lain mukaan — — ei ollut naimisissa hra Firmontin kanssa", tuumi tyttö vapisevalla äänellä.
"Sukulaiset siis huomasivat, että joku oli ennen heitä etsinyt testamenttia ja sitten epäilivät he sinua, lapsi raukka?"
"Niin on asia, herra Holmes, mutta minä vakuutan, että en ole koskenut mihinkään."
"Minä uskon sinua, tyttöseni. — — Harry", jatkoi salapoliisi,
"minä näen tuolla kadulla juoksentelevan isännättömän nälkiintyneen koiran; otahan palanen leipää ja koeta houkutella se tänne."
Nuorukainen pudisti ihmetellen päätään saadessaan tämän viime tehtävän. Hän ei käsittänyt, mitä hyötyä olisi nälkäisen koirahaaskion houkuttelemisesta sisälle. Mutta tottuneena aina tottelemaan herransa käskyjä koetti Harry Taxon houkutella luokseen elukka parkaa. Pian se onnistuikin, kun koira oli nälästä puolikuollut. Ahneesti nieli se leipäpalaset ja seurasi nuorukaista, vaikkakin epäröiden, sisälle taloon. Sen huoneen ovella, jossa Sherlock Holmes ja nuori tyttö olivat, koira pysähtyi. Mutta nälkä oli liian kova, leipä houkutteli liian väkevästi ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli sisällä huoneessa. Ovi suljettiin sen perästä ja nyt se oli vankina. Se pysähtyi hämmästyneenä töllistelemään.
"Varo itseäsi", huusi Sherlock Holmes palvelijalleen,"että en erehdyksestä ammu sinuun."
Harry Taxon kerkisi astua syrjään, kun nuoli lensi läpi ilman. Salapoliisi oli singahuttanut sen varmalla kädellä. Se sattui koiraan. Kuului lyhyt tuskan huudahdus. Eläin tahtoi kääntyä paetakseen, mutta kaatui samalla lattialle, kuin salaman iskemänä. Pää vetäytyi taaksepäin, kaikki lihakset kouristuivat kokoon suonenvedon tapaisesti, suun ympärillä näkyi valkeata vaahtoa — — ei kestänyt minuuttiakaan, kun se oli kuollut. Harry Taxon ja nuori tyttö olivat kauhuissaan katselleet tätä kamalaa näytelmää. Sherlock Holmes otti nyt varovasti nuolen lattialta ja sanoi:
"Aivan niin, kuin ajattelin: vanha Firmont ei kuollut luonnollista kuolemaa. Neekeri Maori on sivellyt tämän nuolen kauhealla kurare-myrkhllä, jota villit kansat osaavat valmistaa, ja sitten on hän ottanut sen mukaansa tappaakseen sillä vanhan ystävänsä, jonka aarteita hän luultavasti kauan on katsellut himoitsemin silmin."
Zaive katosi nyt hnoneesta.
"Eikö hän sanonut, että vainaja oli hänen isänsä?" kysyi Harry innoissaan.
"Niin hän sanoi, ja sen tiesin minä ennestäänkin sillä jo vanha Firmont oli kertonut minulle siitä."
"Oi, jospa olisi mahdollista vallata saalis roistoilta. Minä olisin valmis antamaan vuoden elämästäni, jos voisin sen
tehdä."
Omituisesti hymyillen kääri Sherlock Holmes nuolen huolellisesti paperiin.
"Ota nyt tämä ja vie se ystävälleni poliisi-inspehtori Wilsonille. Kerro hänelle, kuinka kaikki on tapahtunut, ja pyydä hänen kirjoittamaan neekeri Maorin vangitsemismääräys."
"Ja Zaive?" kysyi Harry levottomasti.
"Hänet minä vien meidän erinomaiselle emännällemme", vastasi
Sherlock Holmes. "Hän ei minusta ole täällä turvassa. Kuka tietää, mitkä vaarat vielä väijyvät tässä talossa."
Silloin tuli Zaive takaisin kädessään pakka kirjeitä, jotka hän antoi salapoliisille. "En tiedä, mitä nämä paperit sisältävät" sanoi hän, "mutta minä uskon, että ne ovat paremmassa säilössä teidän käsissänne kuin minulla. Hra Firmont jätti ne minulle ja sanoi, että minun olisi säilytettävä niitä hyvin. Ne koskevat minun tulevaisuuttani."
"Minä luen ne myöhemmin, lapseni; mutta nyt lähde minun kanssani, että sinun ei enää tarvitse elää semmoisessa tuskassa ja pelossa kuin tähän asti."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 6 9.1.1910.
