Orjakauppiaan aarre
Viides luku
Sininen Jaakko
"Minun mielestäni teidän pitäisi heti lähteä sen mustan roiston kimppuun", sanoi Harry epäröiden.
"Niin juuri teemmekin, rakas Harry", vastasi salapoliisi. "Tämä tie vie siihen yksinäiseen taloon, jonka mina hyvin tunnen. Meidän täytyy jatkaa samaa neekerilaulajainosaa, jota niin hyvin olemme näytelleet. Minä pysähdyn talon ulkopuolelle soittamaan viulua; ehkä teibän onnistuu päästä sisään taikka ainakin saada varmuus siitä, onko Maori kotona. Mitä sitten tapahtuu, sen saa ratkailta hetken päähänpisto."
Harry Taxon puri hammasta.
"Minä en lähde kotiin ilman Zaivea", murahti hän, "vaikka minun pitäisi sitten ampua molemmat roistot."
"Malttia, malttia", teroitti salapoliisi, "sinun tulee muistaa, että me olemme tekemisissä erittäin vaarallisten rikollisten kanssa. Pieninkin varomattomuus voi maksaa meille henkemme."
Molemmat salapoliisit lähestyivät taloa. Se näytti rappeutuneelta ja hyljätyltä. Ovi oli hyvin lukittu, akkunat ilman verhoja, ei missään nähnyt valoa eikä ääntä kuulunut.
"Ei näytä aivan lupaavalta", kuiskasi Sherlock Holmes, "mutta yrittäkäämme kuitenkin."
Hän asettui talon eteen ja rupesi soittamaan ensin hyvin hiljaa mutta sitten yhä äänekkäämmin. Mutta ei ainoakaan akkuna avautunut, ei elämän merkkiäkään näkynyt. Nyt soitti salapoliisi yhden niistä neekerilauluista, joita ei kukaan musta-ihoinen voi vastustaa, ja sitten tuon surumielisen kehtolaulun. Sitten hän odotti muutamia minuutteja, mutta kaikki oli edelleenkin vaiti.
"Kaikki turhaa", kuistasi hän Harrylle. "Aavistukseni ei pettänyt. Maori ja hänen joukkonsa ovat jo lähteneet aarteineen pois maasta."
"Ja Zaive?" kysyi Harry levottomasti.
"Hänet ovat he vieneet mukanaan."
Vielä kerran loi hän tutkivan katseen taloon.
"Emmekö käy tarkastamaan tuota rotteloa?" kysyi Harry epäröiden.
"Olet oikeassa, poikani, minä ajattelin juuri samaa. Onhan mahdollista, että voimme löytää sieltä jotakin, joka voi johtaa meidät jäljille."
"He hiipivät nyt ovelle, jonka Sherlock Holmes avasi tiirikalla aivan äänettömästi. He uskalsivat tuskin hengittää seisoessaan pimeässä eteisessä. He kuuntelivat tarkasti, mutta ei ääntätään kuulunut. Sherlock Holmes riuhtasi silloin päättävästi lähimmän oven auki ja valaisi huoneen sähkölampullaan. Huoneessa oli vain välttämättömimmät huonekalut, jotka olivat mitä kurjimmassa kunnossa. Seuraavakin huone oli tyhjä, mutta siellä oli hujan-hajan viheliäisiä vaatteita.^
"He ovat lähteneet tiehensä", Sherlock Holmes.
"Myöskin Zaive on ennen lähtöä ollut tässä huoneessa", sanoi Harry osottaen pientä kampaa, jonka hän tunsi kauniin kvarteron-tytön omaisuudeksi.
"Jos vain voisimme keksiä jonkun jäljen, joka osottaisi, minne he ovat paenneet", sanoi salapoliisi. "He eivät voi olla paljon edellä meistä. Neljäkolmatta tuntia sitten he olivat Westminster-hautausmaalla; kaksitoista tuntia sitten, siis tänä aamuna, he ovat voineet lähteä mannermaalle. Ranska on lähinnä. Firmont oli syntyjään ranskalainen ja lopetettuaan inhottavan toimensa orjakauppiaana asui hän jonkun aikaa Ranskassa eikä ole mahdotonta, että Maorikin on jonkun aikaa asunut siellä. Ehkäpä Firmont muutti Englantiin välttääkseen hänen vainoaan."
He kulkivat kaikki huoneet, mutta eivät löytäneet niitten entisiä asukkaita. "Nyt on vielä kellari jälellä", sanoi Harry Taxon masentuneen alakuloisena, "mutta sitä tuskin kannattaa tarkastaa."
"Varmuuden vuoksi tarkastamme kuitenkin senkin", vastasi Sherlock Holmes.
Kostea,ummehtunut ilma löi heitä vastaan, kun he laskeutuivat portaita. Äkkiä pysähtyivät he kuin kivettyneinä alimmalle portaalle.
"Mitä se oli?" kuistasi Harry.
"Minusta tuntui, kuin olisin kuullut voihkimista", vastasi salapoliisi pidätetyllä äänellä.
He kuuntelivat tarkkaavasti pimeässä kellarin eteisessä.
"Täällä on jokin ihminen taikka eläin, joka tarvitsee meidän apuamme", huudahti salapoliisi viimein, nostaen sähkölamppunsa ja
valaisten sillä kellaria, josta yhä kuului huokauksia ja voihkimista.
?Tuolla, tuolla", huudahti Harry ja osotti eräässä nurkassa olemaa mustaa esinettä. Seuraamassa silmänräpäyksessä olivat molemmat salapoliisit juosseet paikalle. Samassa pääsi Harryltä hämmästyksen huudahdus.
"Se on se valepoliisi", huudahti hän, "joka otti vastaan Zaiven Scotland Yardissa."
Jalat kahlehdittuina, kädet sidottuina selän taakse ja kapula suussa makasi mies paljaalla maalla. Kaulassa hänellä oli nuora, joka oli lujasti sidottu seinässä olevaan rautarenkaaseen. Jalat olivat sidotut oveen. Jos tuo onneton teki pienimmänkin liikkeen, oli hän vaarassa tulla hirtetyksi.
Muutamin ripein leikkauksin katkaisi Sherlock Holmes nuorat, joilla mies oli sidottu. Onneton oli kuin kuollut, kuului vain muutamia heikkoja korahduksia.
"Mene heti hakemaan vettä, Harry: minulla on vähän konjakkia mukanani. Meidän on tehtävä kaikkemme voidaksemme pitää tämä mies hengissä. Hän tietää mihin Maori on paennut Zaiven kanssa."
Harry juoksi hakemaan vettä, minkä koivista pääsi. Tarvittiin vain Zaiven nimi, jotta hänen jalkansa saivat kuin siivet. Parin minuutin perästä oli hän takaisin tuoden maljassa vettä.
"Nosta vähän miehen päätä, että minä voin kaataa hänen kurkkuunsa muutamia tippoja", sanoi salapoliisi.
Mies parka kykeni tuskin nielemään, hänen kurkkunsa oli kuin yhteen puristettu. Sherlock Holmes hieroi lakkaamatta hänen jäseniään saadakseen veren liikkeeseen, ja viimein jaksoi mies liikkua.
"Meidän on pantava hänet huoneissa olevaan vuoteeseen. Hänellä tuntuu olevan kuume, mutta kyllä me pian saamme hänet terveeksi."
Suurella vaivalla onnistui heidän kantaa mies portaita ylös huoneeseen.
"Nyt, Harry", sanoi Sherlock Holmes, kun he olivat panneet miehen vuoteeseen, "on sinun, vaikka oletkin neekeritytöksi puettuna, mentävä kotiin, pukeuduttava omiin vaatteisiisi, pakattava minun matkalaukkuni ja tuotava se sitten tänne. Mutta sitä ennen saat nukkua, sillä me emme luultavasti voi ryhtyä mihinkään ennenkuin huomenna puolen päivän aikoihin. Mies on vaipunut syvään uneen ja voi vasta huomenna vastata meidän kysymyksiimme."
"Entä te, hra Holmes?" kysyi Harry.
Sherlock Holmes viittasi sairaan vuoteen vieressä olevaa tuolia ja sanoi:
"Jos minua rupeaisi nukuttamaan, niin voin nukkua tuossa. Tiedäthän sinä, että minä voin nukkua missä asennossa tahansa. Ei täällä ole mitään pelättävää, sillä Maori ei ikävä kyllä tule takaisin ja sairaalla ei ole voimia tehdä minulle mitään pahaa."
Harry Taxon kokosi hameensa helmat ja riensi seuraavassa silmänräpäyksessä kadulle ennättääkseen viimeisellä junalla Lontoon keskustaan. Jos ei tämä onnistuisi, olisi hänellä varsin vähän miellyttävä velvollisuus kävellä yötä myöten pari kolme tuntia ennenkuin pääsisi kotiin, mikä hänen naisvaatteittensa takia oli vieläkin vaikeampaa. Mutta onni oli hänelle suotuisa: Juuri kun hän sydän kurkussa pääsi asemalle, tuli junakin.
Kuten Sherlock Holmes oli arvannut, tuli sairas tajuihinsa vasta seuraavana päivänä. Hän katsoi ihmetellen salapoliisia, joka nyt oli laittautunut oikeaan hahmoonsa.
"Hra Sherlock Holmes", kuiskasi hän niin ihmeissään, kuin ei uskoisi omia silmiään.
"Voitteko nyt paremmin?" kysyi salapoliisi.
"Voin", vastasi mies, "oletteko te pelastanut minut?"
"Olen kyllä vastapalvelukseksi siitä, että te ryöväsitte Zaiven."
Miehen kasvot synkistyivät.
"En voinut menetellä toisin", murahti hän, "minä olin kokonaan Maorin vallassa."
"Tehän löysitte vanhan Firmontin aarteen viime yönä Westminster-hautausmaalta ja veitte sen mukananne?" kysyi Sherlock Holmes.
Mies epäröi hetken.
"Niin", vastasi hän sitten, "hitto sen vieköön."
"Toistaiseksi on Maori vienyt sen ja tehnyt teidät vaarattomaksi."
Sairas puri hammasta, hän koetti nousta seisomaan.
"Sen saa hän kalliisti maksaa, hra Holmes", huudahti hän. "Te kai tunnette minut?"
"Kyllä, siitä voitte olla varma", vastasi salapoliisi ivallisesti hymähtäen, "te olette vanha murtovaras Jack Brown, tavallisella nimellä Sininen Jaakko, koska teillä on tuommoinen viina-nenä."
"No, tehän ajatte tietysti takaa aarretta ja kaunista kvarteron-tyttöä, jotka molemmat ovat Maorin käsissä: teemmekö liiton keskenämme?"
"Minulla ei ole mitään erityistä sitä vastaan, mutta sanokaa ensin ehtonne."
»Luovuttakaa Maori minulle. Jos meidän onnistuu vallata aarre, niin voitte antaa siitä minulle niin paljon, kuin itse haluatte. Eihän se kuitenkaan riitä muuta kuin parin iloisen päivän pitämiseen."
"Ettekö voi lakata juomasta?"
"En, hra Holmes, en voi enkä tahdo. Olin kerran varakas ravintoloitsija, jolla oli vaimo ja lapset, mutta juoppous riisti minulta kaikki. Minä vajosin yhä syvemmälle ja lopuksi minusta tuli se, mitä nyt olen. Eikö täällä ole yhtään sherryä? Minä pelkään, että kuolen janoon."
Sherlock Holmes sekotti lasillisen konjakkia ja vettä ja sairas tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
"Ah, tuhannen kiitosta, hra Holmes, se oli kyllä heikkoa, mutta virkisti kuitenkin. En todellakaan ajatellut teitä, miettiessäni pelastustani, mutta uskokaa pois, että Sininen Jaakko osaa olla kiitollinen. Kysykää minulta nyt, mitä tahdotte, niin minä vastaan niin paljon, kuin on minun vallassani."
"Kuinka voi neekeri saada teidät vangituksi siihen asentoon, josta minä löysin teidät?"
"Hän juotti minut aivan humalaan, hra Holmes. Olimme juuri sopineet saaliin jakamisesta. Hänen piti saada tyttö ja suurin osa aarretta, ja sitten me joimme, kunnes mina sammuin pöydän alle. Ilmeisesti oli se konna sekottanut minun lasiini jotakin huumausainetta."
"Miksikä hän ei tappanut teitä niinkuin vanhan Firmontin?" kysyi Sherlock Holmes, katsoen terävästi Sinistä Jaakkoa. Tämä nauroi käheästi.
"Koska hän on taikauskoinen. Hän ei tapa ainoatakaan ihmistä, mutta laittaa kuitenkin niin, että ne kuolevat. Vanhalle Firmontille hän ojensi myrkytetyn nuolen. Ukko tarttui sen kärkeen — ja siitä hän kuoli. Minut hän sitoi, niinkuin olette nähnyt. Jos minä jäin henkiin, oli se hyvä; jos minä kuolin, niin
ei kuitenkaan hän ollut tappanut minua. Kuten sanottu, neekerilläkin on jonkinlainen omatunto. Mutta nyt minä olen tekevä tilin hänen kanssaan ja minä sanon teille, hra Holmes, että minulla ei ole omaatuntoa."
"Sanokaa minulle, missä hän nykyisin oleksii", tiedusti salapoliisi innokkaasti.
"Pariisissa."
"Myymässä jalokiviä."
"Ei vielä. Hän tiesi, että te olitte meidän jäljillämme, ja pelkäsi, että te sähköteitse ilmoittaisitte Pariisin poliisille. Sen vuoksi aikoi hän kätkeä jalokivet varmaan paikkaan myydäkseen ne sitten, kun tämä juttu olisi haudattu unohduksiin."
"Tiedättekö te piilopaikan?"
"Kyllä. Oletteko kuullut puhuttavan Pariisin katakombeista, joihin kristityt vuosisatoja takaperin hautasivat kuolleitansa?"
Sherlock Holmes säpsähti.
"Katakombit", toisti hän. "Minä luulin, että ne kauan sitten on muurattu umpeen, koska jokainen, joka uskalsi mennä sinne, oli mennyttä miestä, kun ei kukaan voi osata ulos niitten tuhansista
sokkeloista."
Sininen Jaaklo nauroi halveksien.
"Niin luulee poliisi", sanoi hän, "kun se ei tiedä muuta. Mutta on kuitenkin olemassa kaksi uloskäytävää."
"Se on uutta minulle", tunnusti salapoliisi. "Minä en ole paljon ollut Pariisissa enkä ole ollut tilaisuudessa tutustumaan katakombeihin."
"Pariisin poliisi tuntee vain toisen uloskäytävän. Se on jyrkkä rotko, joka on avoimella kentällä autiossa seudussa ja joka vie vain osalle kivilouhikkoa, joka siinä on näkyvissä, mutta on 20—
30 metriä syvä. Päästäkseen siitä alas katakombeihin täytyy laskeutua nuoraa pitkin. Aukon ympärillä on vanha kaide, jotta ei voi tapahtua mitään onnettomuutta. Mutta sinne ei koskaan tule
ketään ihmistä, koska kellään ei ole halua taittaa niskojaan."
"Entä se toinen uloskäytävä?" kysyi Sherlock Holmes.
Sininen Jaakko epäröi hetken, mutta virkkoi viimein:
"No niin, jos tahdon kostaa Maorille ja työskennellä teidän kanssanne, niin voinhan kernaasti sen sanoakin. Tunnetteko Barriere d'Enferin?"
"Kyllä, sehän on Banljenin varrella."
"Aivan oikein, siellä on muuan vanha talo. Se on syrjässä tiestä eikä siinä käy muuta kuin harvoja ihmisiä, jotka karttavat päivänvaloa. Siellä oli se vanha käytävä katakombeihin, joka muurattiin kiinni. Se on kuitenkin salaa avattu uudelleen niitten käytettäväksi, jotka käyvät tuohon taloon sijoitetussa ravintolassa. Maori on ollut katakombeissa ja hän kertoi kamalia juttuja seiltä. Käytävässä oli ruumisarkkuja päällekkäin; jotkut olivat menneet rikki, niin että luurangot roikkuivat ulkona; tuolla oli pääkallo, tuolla käsivarsi, tuolla koipi. Ja tässä kauhun paikassa on hänen kätkönsä."
Sherlock Holmes istui hetken ääneti.
"Minä uskon teitä", sanoi hän viimein. "Maori ei varmaankaan aavistanut, että te pääsisitte elävänä tästä talosta, muuten hän ei olisi niin tarkoin kuvannut teille piilopaikkaansa."
"Aivan niin", tuumi Jack Brown, "mutta nyt hän saa tekemistä minun kanssani."
"Ja mitä aikoi hän tehdä Zaivelle? Minkä tähden laahasi hän tuon tyttöparan mukaansa?" kysyi salapoliisi jännitettynä.
Sininen Jaakko kumartui hiukan eteenpäin ja kuiskasi muutamia sanoja salapoliisin korvaan. Kuin olisi saanut käärmeen piston, hyökkäsi salapoliisi istuimeltaan.
"Semmoinen paholainen ihmishahmossa!" huudahti hän liikutettuna. "Kuinka pian voitte lähteä matkalle, Jaakko?"
"Antakaa minulle vain viinaa, niin voitte puolipäivän aikoihin lastata minut laivaan", vastasi tuo parantumaton juoppo nauraen.
"Hyvä, tällä kertaa saa tarkoitus pyhittää keinon. Nukkukaa nyt hetkinen. Minä kuulen nuoren ystäväni tulevan takaisin, hänelle ette saa sanoa sitä, minkä juuri ilmoititti minulle Zaivesta."
"All right, sir", ja näin sanoen uninen Jaakko kääntyi seinään päin ja nukkui kaikessa rauhassa.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 10 14.1.1910.
