Kullankaivajan majan salaisuus
Toinen luku
Konekirjoittaja
Sherlock Holmesin työhuoneessa naksutti kirjoituskone. Se oli pienellä pöydällä ja sen edessä istui huomattavan kaunis nuori nainen. En voinut ajatella sen kauniimpaa olentoa kuin tämä solakka, neitseellinen vartalo, puettuna yksinkertaiseen mustaan leninkiin, kuin nuo kauniit, kalpeat kasvot, joita tummat kiharat reunustivat.
Sherlock Holmes istui mukavassa nojatuolissa sen pöydän vieressä, jolla kirjoituskone oli. Hän saneli melkein lakkaamatta, poltellen lyhyttä piippuaan. Äkkiä otti hän piipun suustaan ja sanoi, nuoreen naiseen kääntyen:
"Nyt voitte vähän levähtää, miss Nelly. Teidän käsiinne varmaankin koskee, kun olette puoli tuntia herkeämättä naputellut konettanne."
"Oo, en ole lainkaan väsyksissä, mr Holmes", vastasi kaunis konekirjoittaja. "Jos tahdotte, voimme heti jatkaa."
"Luulenpa sanelleeni kylliksi tälle päivälle", sanoi Sheclock Holmes hymyillen. "Tiedättekö, miss Nelly, minä olen todellakin ihastunut kirjoituskoneen keksinnöstä. Tähän saakka on minun itseni pitänyt joka ilta kirjoittaa päiväkirjani. Huonolla käsiallani, jota, meidän kesken sanoen, ei kukaan toinen osaa lukea kuin minä, on minun itseni hankalaa tehdä muistiinpanojani. Mutta nyt tulette te hyväntahtoisesti tänne pari kertaa viikossa ja muutamissa tunneissa kerkiän minä sanella kaikki, mitä minulla on sydämelläni, ja pelastan siten kaikki kokemukseni joutumasta unohduksiin. Voinpa vielä kymmenien vuosien kuluttua katsoa, oliko rikollisella, jota kerran olen seurannut, silloin tumma vai vaalea tukka. Olen teille todellakin kiitollinen, miss Nelly."
"Minun on oltava kiitollinen teille, mr Holmes", vastasi kaunis tyttö kainosti. "Sillä paitsi hyvää ansiota, joka on minulle ja äitiraukalleni suureen tarpeeseen, saan vielä nauttia sitä suurta etua, että pääsen tuntemaan suuren salapoliisin muistoja."
"Teissä oli kaksi ominaisuutta, jotka saivat minut palkkaamaan teidät, miss Nelly. Ensiksikin olette te hyvin taitava konekirjoittaja ja toiseksi on teissä eräs ominaisuus, joka eroittaa teidät kaikista muista Eevan tyttäristä: te ette lörpöttele kuulemianne."
"Olenhan luvannut teille, mr Sherlock Holmes, että en ilmaise ainoatakaan sanaa, minkä täällä saan kuulla. Olettehan te suorastaan vannottanut minut minut siihen!"
"Ja nyt, miss Nelly, eräs kysymys, joka minulla jo puoli tuntia on ollut kielelläni", jatkoi Sherlock Holmes. "Minkä tähden te olette tänään niin surullinen?"
"Minä surullinen? — Oo, mr Holmes, minähän olen aivan kuin tavallisesti."
"Luuletteko todellakin voivanne pettää Sherlock Holmesia? Minä olisin aikamoinen raukka, jos en heti olisi nähnyt teistä, että teille on tapahtunut jotakin, joka on tuottanut teille surua. Onko äitinne terve?"
"Kiitos, mr Holmes, hän on varsin virhen!"
"Mutta minkä tähden olette sitten itkenyt niin kovasti tänä päivänä?" uteli salapoliisi edelleen.
"Minäkö? — En todellakaan —"
"No, kas niin, miss Nelly, ettehän te kuitenkaan voi pettää minua. Viime yönä olette itkenyt varmaankin tyynynne märäksi. Nähkääs nyt, te painatte päänne alas ettekä vastaa enää mitään. Sanokaa pois vain, mitä teitä vaivaa. Sallikaa nyt minun tietää se, tiedättehän, että minä otan osaa teidän kohtaloonne."
"Ah, mr Holmes, sanoakseni teille totuuden pitäisi minun kertoa teille pitkä, surullinen tarina."
"Minä en tosin pidä pitkistä historioista, vaikka minun ammatissani usein on pakko kuunnella niitä, mutta nyt, kun kysymys on teistä, neiti hyvä, koetan olla kärsivällinen. Siis alkakaa nyt, miss Nelly."
"Ottaessanne minut palvelukseenne, olitte te kyllin hieno, että ette kysellyt minulta menneestä elämästäni", alkoi tyttö.
"Koska minä jo tunnen sen", sanoi Sherlock Holmes hymyillen. "Luuletteko siis, että minä, salapoliisi, Sherlock Holmes, päästäisin vierasta ihmistä, josta en tietäisi, kuka hän on tai mistä hän tulee, tutustumaan päiväkirjaani? Minä olin tietysti hankkinut teistä tiedot ja voin vakuuttaa, miss Nelly, että ne olivat erittäin edulliset."
"Mitä te siis saitte tietää, mr Holmes?" kysyi nuori kaunotar.
"Että te olette hyvin rakastettava ja siivo, mutta myöskin hyvin onneton nuori tyttö. Teidän isänne oli puutarhurina tunnetulla pankkiiri Titchburnilla. Talon nuori poika tunsi teihin syvää mieltymystä, johon te vastasitte. Mutta Titchburn oli tietysti tätä liittoa vastaan, sillä hän suunnitteli ainoalle pojalleen rikasta ja ylhäistä avioliittoa. Tästä syystä syntyi riita isän ja pojan välillä ja päättyi se siten, että poika matkusti Amerikaan. Vanha Titchburn syytti nyt kaikesta teidän isäänne ja erotti hänet muitta mutkitta. Vanhus ei enää sen jälleen kauan elänyt. Hän kuoli ja teidän äitinne piti elättää itseään pesijättärenä. Mutta te olitte oppinut varsin paljon ja autoitte äitiänne niin kelpo tavalla, että hänen ei tarvinnut enää kuluttaa itseään toisten palveluksessa. Siinä, miss Nelly, on koko teidän viisikolmatta-vuotisen elämänne juoksu. Eikö totta?"
"Minä en voinut aavistaa, että te tietäisitte kaikki, mr Sherlock Holmes", vastasi tyttö kyyneleet silmissä. "Mutta minun pitää kuitenkin lisätä jotakin, jotta te ymmärtäisitte, minkä vuoksi minä aina olen niin murheellinen", lisäsi hän sitten.
"Mies ei tietysti pitänyt sanaansa?" kysyi Sherlock Holmes.
"Minkätähden pidätte sen niin luonnollisena, mr Sherlock Holmes?"
"Koska nuori rakkaus ei kestä kauan."
"Ei, niin ei ollut Arturin laita", vastasi Nelly äkkiä. "Hän rakastaa minua vilpittömästi ja uskollisesti. Ja minä pelkäsin hänen kuolleen Amerikassa — eiliseen asti pelkäsin sitä, mutta nyt minä olisin melkein onnellinen, jos voisin surra häntä kuolleena."
Sherlock Holmes kohotti ihmetellen päätään ja katsoi tyttöön.
"Mitä on siis tapahtunut eilen?" kysyi hän puoliäänen.
"Minä olen nähnyt Artur Titchburnin."
"Ahaa, hän on siis palannut takaisin?"
"Niin, hän tuli kotiin eilen illalla. Sattumalta menin minä eilen työstä kotiin Kensington-katua. Oli myöhä ja varsin pimeä ja minä törmäsin yhteen erään miehen kanssa. Katsoessani häneen tunsin hänet heti. Se oli Artur ja mina huusin hänen nimeänsä. Mutta" — Nelly ei voinut itkulta jatkaa kertomustaan. Vasta hetken kuluttua lausui hän: "Mutta hän meni kylmänä ja vieraana ohitse eikä tuntenut minua. Tämä oli pahinta, mitä minulle olisi voinut tapahtua. Olen aivan varma, että hän kuuli minun ääneni, mutta hän käyttäytyi niin, kuin ei koskaan ennen olisi minua nähnytkään."
"Lapsi raukka", virkkoi Sherlock Holmes, "te olette kärsinyt paljon. Mutta pää pystyyn, miss Nelly, ihmisen onni ei ole rakennettu yhden henkilön varaan. Te olette niin kaunis ja tunnollinen, että ennemmin taikka myöhemmin on tuleva mies, joka osaa antaa teille täyden arvon. Koettakaa vain unohtaa Artur Titchburn. Sillä hän ei ansaitse teidän rakkauttanne, kun saattoi sillä tavalla esiintyä teitä kohtaan."
"Ah, unohtaa — en unohda häntä koskaan!" nyyhkytti miss Nelly Miller, "enkä minä koskaan mene kellekään toiselle, mr Sherlock Holmes, sen vannon. — Anteeksi, mr Holmes", pyysi sitten kaunis tyttö nousten tuoliltaan ja pyyhkien nenäliinalla silmiään, "Anteeksi, mr Holmes, että päästin suruni valloilleen. Oi, minun elämälläni ei ole enää mitään arvoa, se on jo kuihtunut, minä olen niitä tyttöjä, jotta eivät koskaan voi unohtaa ensimäistä rakkauttaan. Olkaa ystävällinen ja sallikaa minun lopettaa työni tälle päivälle, mr Holmes — minä en voi jatkaa — käteni vapisevat niin. Sitä paitsi on jo myöhä, ulkona on jo aivan pimeä."
"Minä lähetän nuoren ystäväni, Harry Taxonin, teidän mukaanne", sanoi salapoliisi. "Hänellä ei ole nyt mitään tekemistä ja voi sen vuoksi tulla saattamaan teitä kotiin. Niin kauniin tytön kuin te olette, miss Nelly, ei ole hyvä kulkea yksin katuja näin myöhällä!"
Sherlock Holmes soitti eikä kestänyt kauan, kun Harry Taxon astui sisään. Kuultuaan, minkälaisen tehtävän hänen herransa hänelle määräsi, selitti hän olevansa iloinen saadessaan saattaa miss Nellyn kotiin.
"Mutta tule sitten heti kotiin", sanoi Sherlock Holmes, "sillä minulla on ehkä myöhemmällä työtä sinulle."
Sitten puristi hän ystävällisesti nuoren neitosen kättä sanoen hänelle: "Älkää unohtako tulla taas torstaina, miss Nelly, minä odotan teitä varmasti."
Jäätyään yksin Sherlock Holmes sytytti jälleen piippunsa ja käveli kädet selän takana verkalleen huoneessaan edestakaisin.
"Tyttö raukka on kärsinyt katkeraa vääryyttä", murahteli hän hampaittensa välistä, piippu suussa. "Hän ansaitsee puolisokseen jaloimman miehen ja se kurja mies — . Ensin ei hän anna pitkiin aikoihin mitään tietoja itsestään, sitten palajaa hän Amerikasta ottaakseen haltuunsa isävainajansa perinnön, eikä sitten enää muista nuoruutensa lemmittyä. Haluanpa kautta Jumalan tehdä jotakin tässä asiassa. Sietää kerran puhua vakava sana sen Titchburnin kanssa. Tyttö paralla ei ole isää enää elossa, sen vuoksi ei olisi enemmän kuin oikein, että minä tässä tapauksessa astun isän sijaan. Totisesti on asiaa ajateltava. Kas niin, nyt kolkutetaan. Sisään! Sisään!"
Ovi avautui ja huoneeseen astui huonosti puettu nainen, jonka laihoista kasvoista näkyivät selvät köyhyyden ja puutteitten jäljet. Hän pysähtyi arasti ovensuuhun.
"Mitä te tahdotte, vaimo hyvä?" kysyi Sherlock Holmes verkalleen astuen lähemmäksi ja terävin silmäyksin tarkastaen vierasta.
"Anteeksi", änkytti hän, "oletteko te kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes?"
"Olenko kuuluisa, en tiedä, eikä se vaikutakaan mitään asiaan, mutta Sherlock Holmes on minun nimeni ja salapoliisi olen ammatiltani. Minä olen kernaasti auttava teitä, jos voin. Puhukaa siis suunne puhtaaksi. Millä voin palvella teitä?
"Olen tullut Patrick Scottin takia. Seitsemän vuotta takaperin vei hän meidät tykkänään perikatoon. Mieheni kuoli surusta. Hän ei voinut kestää sitä, että kaikki, mitä meillä oli, joutui vasaran alle. Nyt olen minä yksin neljän lapsen kera. Oi, mr Holmes, jos tietäisitte, kuinka paljon surua, kuinka monta murhetta, kuinka —"
Vaimoraukka ei voinut jatkaa. Hänen äänensä tukahtui kyyneliin. Hän purskahti sairaloiseen itkuun.
"Tulkaa lähemmäksi, rouva hyvä", sanoi Sherlock Holmes vieden hellällä väkivallalla hänet tuolille. "Istukaa tuohon. Heretkää itkemästä ja puhukaa sitten, mitä teillä on sydämellä. Ennen kaikkea — mikä teidän nimenne on?"
"Olen Elisabet Mulbery. Seitsemän vuotta sitten olin onnellinen nainen. En koskaan voinut aavistaa, että kävisi niin, kuin kävi. Mieheni oli teurastaja ja meillä oli hyvä liike Howard-kadulla. Me teimme molemmat ahkerasti työtä ja liikkeemme tuli vuosi vuodelta yhä paremmaksi.
Meillä oli apulainen, jonka nimi oli Patrick Scott. Hän oli irlantilainen, suurikasvuinen, kaunis nuori mies, jolla oli vain yksi vika: hän oli vähän turhamainen ja tahtoi aina päästä korkealle maailmassa. Mieheni matkusti tavallisesti itse Irlantiin ostamaan teuraskarjaa, mutta kerran tahtoi onnettomuus, että mieheni sairastui kovin, niin että hänen täytyi pysytellä sängyssä ja silloin lähetti hän Patrick Scottin. Hän antoi tälle mukaan 800 puntaa. Ne oli koko meidän omaisuutemme, vieläpä enemmänkin. Patrick lupasi olla ostoksissaan varovainen ja hyvästi hoidella rahoja. Niin matkusti hän emmekä me sen jälestä ole kuulleet hänestä mitään.
Hän ei ollut käynytkään Irlannissa, niinkuin poliisi sitten totesi, vaan matkustanut suoraan Liverpooliin ja sieltä laivalla Amerikaan. Mieheni kutsui kaikki asianomaiset avuksi ajamaan Patrickia takaa. Mutta hänelle sanottiin, että amerikalaiset eivät luovuttaisi sitä konnaa, vaikka saisivatkin kiinni hänet. Sillä hän ei ollut varastanut julkisia varoja, vaan ainoastaan yksityisen miehen omaisuutta. Minä en ymmärtänyt, mikä oli erotus mutta —"
"Asia on todellakin niin", sanoi Sherlovk Holmes, "sille ei mitään voida."
"Mieheni otti tämän asian niin pahakseen, että hän siitä hetkestä alkaen rupesi kuihtumaan. Vuosi myöhemmin oli minun haudattava hänet. Tulivat velkojat ja kun ei ollut rahoja, ottivat he liikkeen ja minun piti neljän lapsen kera muuttaa kurjaan asuntoon Whitechapeliin. Nyt elätän minä itseäni ja lapsiraukkojani ompelemalla kappoja. Usein ihmettelin, tulisikohan Patrick Scott takaisin mutta en sitä kostaan uskonut. Mutta nyt, — nyt on hän palannut."
"Ahaa!" huudahti Sherlock Holmes. "Nyt rupeaa asia käymään jännittäväksi. Jatkakaa, rouva hyvä. Kuinka te tiedätte, että Patrick Scott on tullut takaisin?"
"Kun minä eilen olin viemässä kappoja tilaajille ja kuljin paketti kainalossa Green-katua pitkin, huusi äkkiä joku nimeäni. Minä hätkähdin säikähdyksestä, sillä aina kun joku äkisti huutaa minua kadulla, luulen sen olevan jonkun meidän velkojamme, jotka tosin kaikki tietävät, että minä köyhä leski, en voi maksaa heille mitään. Kuitenkaan en tahdo mielelläni tavata heitä, koska he muistuttavat minulle liian paljon vanhoja aikoja. Ja aivan oikein, edessäni seisoi Jakob Candel, joka velkojilta oli ostanut meidän Howard-kadulla olevan liikkeemme ja tullut rikkaaksi mieheksi.
Hän sanoi minulle: Olipa sallimuksen sattuma, että tapasin teidät, rouva Mulberg. Voitteko arvata, kenenkä minä toissa päivänä näin Liverpoolissa? Niin, minä näin Patcick Scottin, siitä voin panna vanhan pääni panttiin.
Jesus Maria, huudahtin minä lyöden kädet yhteen ja tulin niin liikutetuksi, että ohikulkijat pysähtyivät katselemaan minua.
Mutta Jakob Candel otti minua käsipuolesta ja vei minut syrjäkadulle, missä hän sanoi: Minä en ole voinut erehtyä, se oli todellakin hän, niin että nyt voitte saada takaisin rahanne, rouva Mulbery. Sillä Patrick Scott tuntuu Amerikassa paisuneen rikkaaksi mieheksi.
Minä itkin yhä, mutta Jakob Canbel jatkoi: Minä olin Liverpoolista hakemassa suurta silavalähetystä, jota oli tullut minulle Chicagosta. Minulla oli ilmoitettu, että lähetys saapuisi Cunard-linjan suurella Britannialla. Minä seisoin satamassa, johon Britannia laski, ja katselin kaikkia matkustajia, jotka nousivat maihin. Muiden muassa näin erään hienon miehen, jolla oli musta parta. Juuri kun hän oli minun edessäni, putosi häneltä kädestä nahkainen matkalaukku. Hän kumartui maahan ottamaan laukkuaan, mutta minä kerkesin ennen häntä. Kun hän ojensi kätensä, näin minä, että vasemman kätensä keskisormi oli ensimäisestä nivelestä poikki. Olkaa hyvä, herra, tässä on laukkunne, sanoin minä. Hän vastasi: Kiitos, herra, se oli ystävällisesti tehty.
Sitten hävisi hän väkijoukkoon ja minä jäin mietiskelemään, missä olin ennen kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo kasvot. Sillä se oli minulle selvää, että olin hänet ennenkin nähnyt, mutta silloin ei hänellä ollut tuota mustaa partaa. Äkkiä huudahdin aivan ääneen, niin että vieressäni seisova matruusi luuli minun menettäneen järkeni. Sillä nähkääs, rouva Mulbery, minä muistin äkkiä erään tapauksen, joka oli sattunut monta vuotta takaperin ja jonka luulin kauan sitten unohtaneeni. Mutta pikku seikoista muistaa välistä tapahtumia, joissa joskus itse on ollut läsnä. Muistatteko te, että minä kerran olin teidän liikkeessänne Howard-kadulla ja juttelin teidän kanssanne eräästä vasikankaupasta? Tiskin takana seisoi teidän apulaisenne, Patrick Scott, palotellen lihaa. Äkkiä hän kiljasi, niin että me pelästyneinä käännyimme ympäri. Silloin piti hän koholla vasenta kättään, joka oli aivan veren peitossa. Hän oli kirveellä lyönyt keskisormensa poikki ensimäisestä nivelestä.
Tämä tapaus oli painautunut minun muistooni. Nyt oli se jälleen selvänä edessäni ja silloin minä tiesin, että se hieno herra, joka äsken oli lähtenyt Britanniasta, ei ollut kukaan muu kuin se roisto ja karkuri, joka vei teidät perikatoon."
Vaimo raukka vaikeni. Sherlock Holmes oli jännitettynä kuunnellut hänen kertomustaan. "No, jatkakaa", kuului hiljaa hänen huuliltaan.
"Siitä on nyt kulunut kahdeksan päivää", jatkoi rouva Mulbery. "Minä ajattelin, että jos Patrick Scott oli palannut takaisin Lontooseen ja jos hänellä meidän 800 punnastamme oli Amerikassa ollut siunausta, niin että hän on tullut rikkaaksi mieheksi — mikä olisi kovin merkillistä, sillä rakas Jumala ei toki voi avustaa niin huonoa ihmistä — niin ei hän unohtaisi sitä perhettä, joka häneen takiansa oli joutunut niin suureen hätään. Ja niin uskoin minä, että hän palauttaisi rahat korkoineen ja koron korkoineen."
"Mikä varmaan onkin tapahtuva", sanoi Sherlock Holmes. "Sillä jos semmoinen roisto rikastuu, niin välttää hän kyllä kaikkia, mikä voisi muistuttaa hänen huonosta menneisyydestään. Mutta me palautamme sen hänen muistoonsa", jatkoi Sherlock Holmes, "siitä voitte olla vakuutettu, rouva hyvä."
"Minulle sanottiinkin, mr Holmes", virkkoi rouva Mulbery, "että te olette ainoa, joka Englannin monista monista ihmisistä voisitte löytää Patrick Scottin, vaikka hän nyt onkin aivan toisen näköinen kuin ennen. Silloin rohkaisin minä mieleni ja tulin teidän luoksenne pyytämään, että armahtaisitte minua ja lapsiraukkojani ja auttaisitte minua saamaan takaisin rahani. Nykyisin en voi puhua mitään palkkiosta, mutta jos — "
"Kuultaa nyt, hyvä rouva", keskeytti hänet salapoliisi kovalla äänellä, "jos vielä kerran puhutte maksusta, niin ajan minä teidät heti ulos — ymmärrättekö? Se joka neuvoi teitä tulemaan minun luokseni, olisi voinut sanoa teille myöskin, että Sherlock Holmes ensiksikään ei koskaan ota maksua etukäteen ja että hän toisekseen ei tahdo ottaa maksua ollenkaan teidän kaltaiseltanne köyhältä leskeltä, jolle hän sydämestään tekee pikku palveluksen. Sanon teille muuten erään asian, rouva hyvä. On aivan varma, että minä löydän sen roiston Patrick Scottin, minkä vuoksi minä etukäteen annan teille rahaa sitä summaa vastaan, joka teillä on perittävä häneltä. Ottakaa tämä kymmenen punnan seteli. Kun Patrick Scott on maksanut teille rahanne, voitte tuoda sen minulle takaisin. No, mutta ottakaa nyt. Luuletteko minulla olevan halua pidellä sitä puoli tuntia teidän nenänne edessä?"
Vaimo parka oli vähällä vaipua Sherlock Holmesin jalkoihin. Tämän täytyi väkisin estää se.
"Nyt on teidän lähdettävä täältä", sanoi salapoliisi vihdoin kärsimättömästi. "Luuletteko, että minä voin kaiken aikani omistaa teille? Saatte pian kuulla minusta. Odottakaa, missä te asutte?"
"Whitechapelissa, Riverat-katu 13".
"Hyvä, saammehan nähdä, mitä asiassa voidaan tehdä."
"Mielenliikutuksen vallassa olevan naiset ovat kauheita", sanoi Sherlock Holmes itsekseen, kun rouva Mulbery vihdoinkin siunauksia lukien ja ilokyyneleet silmissä oli mennyt. "Minä en voi sietää noita vakuutuksia ikuisesta kiitollisuudesta. Mutta tuota naisraukkaa täytyy minun ehdottomasti auttaa. Minä otan selon tuosta Patrick Scottista. Nyt on minun vain kiireestii pantava rouva Mulberyn osote muistiin. Mitä? — Vieläkin vieras? — Sisään!
(jatkuu)
Wiipuri n:ot 199-200 31.8.-1.9.1909.
