Kainin merkki.
Kirj. V. Rakosy.
Suomennos.
— — —
"Vuonna 1849 unkarilaisen vapaussodan aikana piirittivät eräs itävaltalainen ja rumaanilainen rykmentti pientä unkarilaista kaupunkia. Sen asukkaiden sitkeä ja kestävä vastarinta harmitti johtavaa itävaltalaista kenraalia, joka antoi käskyn, että jokainen, joka lopullisessa antautumisessa tavattaisiin ase kädessä, olisi armotta surmattava.
Kun kaupungin vihdoin täytyi antautua eivät sotamiehet, joiden nurjamielisyys pitkällisen piirityksen aikana myös oli kiihtynyt, vitkastelleet käskyä tottelemasta ja kun muuan rumaanilaisen rykmentin osasto kiivaan taistelun jälkeen oli saanut haltuunsa erään suurehkon talon, vietiin sen puolustajat, nuori mies ja kolmentoistavuotias poikanen, heti sieltä ulos ja asetettiin selkä seinää vasten. Poika, joka tietysti ymmärsi mistä oli kysymys, ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaista pelon merkkiä. Hän ei liikahtanut paikaltaan eikä pieninkään vavistus häntä puistattanut nähdessään sotamiesten tähtäävän. Ratkaisevaa sanaa ei kuitenkaan nyt lausuttu. Eräs ohikulkeva upseeri oli huomannut tuon hennon olennon muurin luona ja voimakas huuto; "pidättäkää!" sai sotamiehet laskemaan kiväärinsä alas.
"Ei suinkaan tuo poika ole ottanut osaa kaupungin puolustukseen?" kysyi hän, lähestyen molempia uhreja.
"On", kuului yksiääninen vastaus.
Upseeri katseli säälivästi pojan tarmokkaita, kauniita kasvoja, lannistumattomasta rohkeudesta loistavine silmineen, ja huokaus kohosi hänen rinnastaan — hän huomasi, että kaikki kokeet lapsen pelastamiseksi olisivat turhat.
"Sääli poikaparkaa!" hän mutisi, ja oli juuri poistumaisillaan, kun toinen kuolemaan tuomituista puhutteli häntä.
"Herra," mies lausui, mäen että teillä on hyvä sydän — suostukaa viimeiseen pyyntööni — sallikaa minun lähettää tämä kotelo vaimolleni! Se sisältää arvopapereita, joita vaikk'eivät voi olla miksikään hyödyksi kellekään toiselle, kuitenkin turvaavat vaimoni ja tyttäremme tulevaisuuden."
Upseeri näytti epäröivän, mutta kaikki epätietoisuus hälveni kun rykmentin eversti samassa näyttäytyi ja mies, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, riensi esittämään asiansa hänelle.
"Kenenkä mukana aijotte sitten lähettää kotelon?" eversti kysyi.
"Poikani mukana", hän vastasi.
Everstiä seuraavat upseerit nauroivat pilkallisesti ja eräs rumaanilainen kapteeni, joka myöskin oli saapuvilla, alkos kiihkeisti vastustaa.
"Luulette ehkä, että tahdon hankkia pojalleni tilaisuuden pakenemiseen!" isä lausui. Olkaa huoletta; hän ei käyttäisi sitä keinoa hyväkseen."
"Vakuutan teille, herra upseeri, että tulen takaisin!" huudahti poika, kiinnittäen kirkkaan katseensa everstiin. En pelkää kuolemaa!"
"No, olkoon menneeksi — mene sitten!"
Poika tarttui koteloon, jonka isä hänelle ojensi, ja lähti matkalle, juosten kaikin voimin. Eversti katsoi hänen jälkeensä, kunnes poika katosi näkyvistä, ja meni sitten upseeriensa keralla lähellä olevaan majataloon. Ainoastaan rumaanilainen kapteeni jäi paikalle. Hänen oli täytynyt, vaikka pidätetystä raivosta vavisten, nähdä esityksensä jätettävän huomioon ottamatta, ja kun poika riensi matkoihinsa hehkuivat hänen silmänsä kuin suden, jolta saalis on temmattu. Nyt hän kääntyi sotamiesten puoleen.
"Ampukaa tuo koira!", hän huusi viitaten mieheen, joka seisoi muuria vasten.
Miehet tottelivat; kaksikymmentä kuulaa lävisti yht'aikaa tuon onnettoman. Ääntäkään päästämättä hän kaatui — tuskin huomattava väristys, ja kaikki oli lopussa.
Sotamiehet asettuivat maahan lepäämään, päivän ponnistuksista nääntyneinä. Kapteeni istuutui suurelle kivelle muurin viereen, sytytti sikaarinsa ja alkoi poltella, heittäen silloin tällöin silmäyksen ruumiiseen, joka oli melkein hänen jalkojensa juuressa. Hänen petolinnun näköiset kasvonsa olivat synkät ja hänen mustissa silmissään iski toisinaan uhkaava välähdys, ilmaisten, että viha vielä kiehui hänen sisässään.
Äkkiä hän kuuli erään sotamiehen huudahtavan:
"Kapteeni! Katsokaa poika tulee takaisin!"
Ja todellakin — poika lähestyi juosten melkein yhtä nopeasti kuin lähtiessäänkin. Hänen rintansa kohoili hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset ja hiki helmeili hänen otsallaan. Hän ei hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin oli ennättänyt muurin luo, jolloin hän nähdessään isänsä elottoman ruumiin pysähtyi ja epätoivon huudolla heittäytyi hän verisen ruumiin päälle.
"Oi, isäni, rakastettu isäni," hän nyyhkytti.
"Miksi ei ole voitu odottaa kunnes minä palaisin takaisin!"
Lapsen suru näytti tekevän jonkunlaisen vaikutuksen kapteeniin, joka vielä istui kivellä, ja jonkun hetken näytti siltä kuin pääsisivät lempeämmät tunteet hänessä valloilleen. Mutta sitten hän syöksyi ylös, tarttui pojan käsivarteen ja heitti hänet muuria vasten.
"Ampukaa hänet!" huusi hän peloittavalla äänellä. "Ampukaa tuo julkea lurjus, joka on uskaltanut sekoittautua asioihimme!"
Käsky oli tuskin annettu, ennen kuin se toimeenpantiin. Laukaukset pamahtivat yht'aikaa ja jokainen kuula osui maaliinsa. — — —
Uusi Aika no21 13.7.1901.
