H. G. Wells - Mustan miehen kosto

H. G. Wells

Mustan miehen kosto.




Ensi kerran joutui Pollock tekemisiin tuon porroh-miehen kanssa eräässä rämeikkö-kylässä, joka sijaitsi laguunijoen varrella Turnerin niemimaan takana. Sen seudun naiset ovat kuuluja kauneudestaan — heissä löytyy näet pisara europalaista verta Vasco da Gaman ja englantilaisten orjakauppiaiden ajoilta; ja ehkäpä porroh-miestäkin oli kiihottanut heikko piirre kaukasialaista luonnetta. (Onpa kerrassaan omituista ajatella, että muutamilla meikäläisistä saattaa olla serkkuja, jotka syövät ihmisiä Sherboro-saarella tai käyvät ryöstöretkillä Sofas-heimon mukana.) Oli miten hyvänsä, porroh-mies lävisti naisen sydämen, ikäänkuin hän olisi ollut tavallinen italialainen rahvaan mies, ja oli tekemäisillään samoin Pollockillekin. Mutta tämä torjui revolverillaan tuon salamannopean iskun, joka oli tähdätty hänen olkalihakseensa, lennätti rautaisen tikarin syrjään ja ampui miestä käteen.

Hän laukaisi uudelleen, mutta luoti lensi harhaan, puhkaisten majan seinään satunnaisen akkuna-aukon. Porroh-mies kyyristyi oven suuhun ja katsoi Pollockia käsivartensa alatse. Tämä näki auringon valossa vilaukselta hänen ylösalasin kääntyneet kasvonsa ja sitten englantilainen oli yksin hämärässä mökissä, jännityksestä sairaana ja vavisten. Kaikki tuo tapahtui lyhyemmässä ajassa, kuin mikä kuluu siitä luettaessa.

Nainen oli aivan kuollut ja saatuaan sen selville Pollock astui majan ovelle ja katseli ulos. Siellä oli kaikki huikaisevan kirkasta. Puolikymmentä retkikunnan kantajaa seisoi ryhmässä lähellä niitä vihreitä hökkeleitä, joissa he majailivat; he tuijottivat häneen ihmetellen mitä laukaukset mahtoivat merkitä. Miesjoukon takana näkyi leveä rantakaistale mustaa, löyhkäävää mutaa, sitten kaislikkoa ja vesiruohostoa, jotka muistuttivat vihreätä mattoa, ja kauimpana lyijynharmaa vedenpinta. Joen vastaiselta rannalta häämöttivät mangrove-puut epämääräisinä sinertävän autereen läpi. Matalamajaisesta kylästä, jonka aitaus kohosi juuri sokeriruokojen yläpuolelle, ei kuulunut minkäänlaista häiriön merkkiä.

Pollock astui varovaisesti ulos hökkelistä ja kulki jokea kohti, katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli. Mutta porroh-mies oli hävinnyt. Pollock puristi hermostuneesti revolveriansa kädessään.

Muuan hänen miehistään saapui häntä vastaan ja viittasi pensaikkoon majan taaksi, jonne porroh-mies oli kadonnut. Pollock tunsi kiusallisen selvästi, että hän oli käyttäytynyt tavattoman tyhmästi; tämä käänne katkeroitti ja suututti häntä. Ja päälle päätteeksi hänen oli kerrottava siitä Waterhouselle — tuolle siveelliselle, mallikelpoiselle Waterhouselle — joka tulisi aivan varmaan ottamaan asian vakavalta kannalta. Pollock sadatteli sydämensä pohjasta kohtaloansa, Waterhousea ja ennen kaikkea Afrikan länsirannikkoa. Koko retki inhotti häntä syvästi. Ja kaiken aikaa hänen mielessään kummitteli epäluuloinen tunne, että porroh-mies mahtoi olla jossakin lähistöllä.

Tuntunee hiukan kammottavalta, ettei äskeinen murha ollut ensinkään järkyttänyt hänen mieltään. Viimekuluneiden kolmen kuukauden aikana hän oli nähnyt niin ylenmäärin väkivaltaisuutta, niin paljon kuolleita naisia, poltettuja hökkeleitä, vaalenevia luurankoja Kittam-joen varsilla sofalaisten ratsujoukon vanavedessä, että hänen aistimensa olivat tylsistyneet. Hänen levottomuutensa johtui siitä, että hän tiesi tämän olevan vain alkua vastaisiin ikävyyksiin.

Hän sadatteli kiukkuisesti erästä mustaihoista, joka rohkeni tehdä kysymyksen, ja jatkoi matkaansa oranssipuiden alle pystytettyä telttaa kohti, missä Waterhouse lepäsi; ja hän oli hermostunut kuin poika, joka astuu opettajansa eteen tilinteolle.

Waterhouse nukkui vielä viimeisen unijuomansa uuvuttamana ja Pollock istahti hänen viereensä eräälle matka-arkulle, sytytti piippunsa ja jäi odottamaan, että toinen heräisi. Hänen ympärillään oli hujan hajan astioita ja aseita, jotka Waterhouse oli koonnut mendikansan keskuudessa ja joita hän oli asetellut uudelleen arkkuihin, lähetettäviksi veneissä Sulymaan.

Ennen pitkää Waterhouse heräsi, ojenteli tutkistellen jäseniään ja teki sen johtopäätöksen, että hän oli jälleen täydessä kunnossa. Pollock toimitti hänelle teetä. Sitä juotaessa Pollock kertoi hänelle iltapäiväisen tapahtuman, kierreltyään sitä ensin kuin kissa kuumaa puuroa. Waterhouse otti asian vieläkin vakavammalta kannalta kuin mitä Pollock oli odottanut. Hän ei ainoastaan paheksunut sitä, hän haukkui, hän solvasikin.

"Sinä olet noita kirottuja hölmöjä, joiden mielestä mustaihoinen ei ole mikään ihmisolento", hän virkkoi. "En saa olla sairaana päivääkään, ilman että sinä sekaannut johonkin likaiseen juttuun. Nyt sinä olet joutunut jo kolmannen kerran kuukauden kuluessa selkkauksiin jonkun alkuasukkaan kanssa ja tällä kertaa on kysymyksessä kosto, vieläpä porroh-miehen kosto! Sinulle ollaan jo ennestäänkin kyllin kiukkuisia tuon epäjumalan tähden, johon sinä hölmö kirjoitit nimesi. Ja he ovat kostonhaluisimpia paholaisia koko maailmassa. Sinä saatat ihmisen häpeämään sivistystään! Ja sinä sanot lähteneesi kunniallisesta kodista! Jos vielä kerran otan vaivoikseni tuollaisen kelvottoman, typerän tolvanan —"

"Annahan tulla vaan!" ärähti Pollock sellaisella äänellä, joka aina sai Waterhousen suunniltaan; "annahan tulla!"

Tästä Waterhouse kävi sanattomaksi. Hän hypähti pystyyn.

"Kuulehan nyt, Pollock", sanoi hän, koetettuaan hillitä itseään. "Sinun on lähdettävä kotiin. En välitä sinusta kauempaa. Sinusta on jo ollut kyllin haittaa —"

"Älä ensinkään huolehdi", virkkoi Pollock, tuijottaen eteensä. "Lähden kernaasti."

Waterhouse tyyntyi jälleen. Hän istahti telttatuolille. "No, hyvä", sanoi hän. "En rakasta riitaa, Pollock, sen tiedät, mutta onhan vietävän harmillista nähdä aiheidensa menevän myttyyn tuollaisen asian tähden. Seuraan sinua Sulymaan, jotta pääset turvassa laivaan" — "Se on tarpeetonta", vastasi Pollock. "Voin lähteä yksinäni. Täältä."

"Pitkälle et pääse", sanoi Waterhouse. "Sinä et ymmärrä tätä porroh-asiaa."

"Mistä minä saatoin tietää, että tuo nainen oli jonkun porroh-miehen oma?" virkkoi Pollock katkeroituneena.

"Sitä hän oli joka tapauksessa", sanoi Waterhouse, "etkä sinä saa asiaa olemattomaksi. Lähteä yksinään, vieläpä mitä! Olenpa utelias tietämään, mitä he tekisivät sinulle. Sinä et näy käsittävän, että tämä porroh-silmänkääntäjä hallitsee tätä maata, hänellä on vallassaan sen lait, uskonto, hallitus, lääkintätaito… Sellaiset ne nimittävät päämiehetkin. Inkvisitsioni ei olisi kelvannut päästämään näiden veijarien kengännauhojakaan. Kenties hän yllyttää kimppuumme Avajalen, täkäläisen päämiehen. Kaikeksi onneksi meidän kantajamme ovat mendiläisä. Meidän on siirrettävä tämä pikku leirimme toiseen paikkaan… Piru sinut periköön, Pollock! Ja luonnollisesti sinun täytyi kaiken hyvän lisäksi vielä ampua harhaan."

Hän mietiskeli ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan vastenmielisiä. Hetken kuluttua hän nousi ja otti pyssynsä. "Sinun sijassasi pysyttelisin hiukan syrjässä", hän huomautti olkansa yli, mennessään ulos. "Käyn katsomaan, voinko saada siitä jotain selville."

Pollock jäi miettiväisenä istumaan telttaan. "Minut oli aiottu sivistyneisiin oloihin", hän virkkoi itsekseen katuen, täyttäessään piippuansa. "Parasta on päästä niin pian kuin mahdollista takaisin Lontooseen tai Pariisiin."

Hänen katseensa sattui erääseen lukittuun arkkuun, johon Waterhouse oli kätkenyt mendien maassa ostamansa sulattomat myrkytetyt nuolet. "Kunpa olisin osannut tuota roistoa johonkin hengenvaaralliseen paikkaan", hän sanoi kiukkuisesti.

Pitkän ajan perästä Waterhouse saapui takaisin. Hän ei ollut ensinkään halukas kertomaan, vaikka Pollock ahdisteli häntä kysymyksillä. Porroh-mies tuntui olevan huomattava jäsen tuossa salaperäisessä yhdistyksessä. Kylä oli käynyt uteliaaksi, vaan ei vielä uhkaavaksi. Poppa-mies oli epäilemättä lähtenyt viidakkoon. Hän oli taitava poppa-mies. "Tietysti hänellä on jotain mielessään", sanoi Waterhouse ja vaikeni.

"Mutta mitäpä hän voisi tehdä?" kysyi Pollock, saamatta vastausta.

"Minun täytyy toimittaa sinut vapaaksi tästä. Varmaankin he hautovat jotain, muuten ei täällä olisi näin rauhallista", virkkoi Waterhouse pitkän vaitiolon perästä. Pollock tahtoi tietää, mitä se koski. "Tanssivat pääkallojen keskellä", sanoi Waterhouse, "ja keittävät jotain löyhkäävää vaskikattilassa." Pollock halusi tarkempia selityksiä, Waterhouse vastaili vältellen, Pollock kyseli kiusaten. Lopulta Waterhouse menetti malttinsa. "Mistä perhanasta minä sen tiedän?" hän huudahti, kun Pollock kysyi kahdettakymmenettä kertaa, mitä porroh-mies aikoi tehdä. "Hän yritti surmata sinut suoraa päätä majassa. Nyt hän luullakseni on koettava jotain mutkikkaampaa. Mutta ei sinun tarvitse odottaa sitä kovinkaan kauaa. En tahdo lamauttaa sinua. Kenties kaikki onkin aivan jonnin joutavaa."

Kun he sinä iltana istuivat nuotionsa ääressä, koetti Pollock jälleen johtaa Waterhousen puhumaan porroh-miesten menettelytavoista. "Parasta on, että käyt levolle", sanoi tämä, huomatessaan toisen aikeet; "lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Sinä tarvitset silloin kaiken jäntevyytesi."

"Mutta millä tavalla hän aikoo menetellä?"

"Enpä tiedä. Se väki on perin huikentelevaista. Ne osaavat kaikenlaisia kummallisia konsteja. Sinun on parasta kysyä tuolta kuparikasvoiselta Shakespeare-paholaiselta."

Pimeydestä, mökkien takaa välähti leimaus, kuului kumea pamaus ja Pollockin pään ohitse suhahti savikuula. Se ainakin oli selvää kieltä. Mustaihoiset ja sekarotuiset, jotka istuivat tarinoiden oman nuotionsa ympärillä, hypähtivät pystyyn ja joku ampui pimeyteen.

"Parasta että menet johonkin majaan", sanoi Waterhouse rauhallisesti, istuen yhä alallaan.

Pollock nousi seisaalleen tulen ääressä ja veti esille revolverinsa. Tappelua ei hän ainakaan pelännyt. Mutta pimeys on ihmisen paras sotisopa. Hän käsitti Waterhousen ehdotuksen viisaaksi ja lähti telttaan, laskeutuen siellä levolle.

Vähän hän sai nukuttua ja silloinkin häntä häiritsivät unennäöt; hän uneksi monenlaisista seikoista, mutta pääasiallisesti porroh-miehen ylösalaisin kääntyneistä kasvoista, kuten tämä oli katsonut häneen käsivartensa alatse, lähtiessään ulos majasta. Omituista oli, että tämä äkillinen vaikutelma oli painunut Pollockin muistiin niin lujasti. Sen lisäksi tunsi hän jäsenissään kummallista kipua.

Kun he aamuhämärässä sovittelivat tavaroitaan veneisiin, suhahti äkisti vähäinen vasama maahan Pollockin jalkojen juureen. Miehet koettivat näön vuoksi tutkia viidakkoa, mutta ketään ei saatu kiinni.

Näiden kahden tapahtuman jälkeen retkikunta osoittautui taipuvaiseksi jättämään Pollockin yksiksensä ja hän taas tunsi ensi kerran elämässään tarvetta liittyä mustien joukkoon. Waterhouse otti toisen ruuhen ja Pollockin oli asettuminen toiseen, vaikka hän osoittikin harrasta halua päästä pakinoimaan Waterhousen kanssa. Hänet jätettiin itseksensä ruuhen keulapuoleen ja hänellä oli täysi työ saada miehet — jotka eivät pitäneet hänestä — melomaan alusta keskellä virtaa, sadan kyynärän tai pitemmänkin matkan päässä kummastakin rannasta. Sitten hän pakotti Shakespearen, erään sekarotuisen Freetownista, siirtymään hänen puolelleen purtta ja kertomaan hänelle porroh-miehistä; ja huomattuaan mahdottomaksi päästä erilleen Pollockista tämä tekikin sen huomattavan vapaasti ja halukkaasti.

Päivä kului. Ruuhi lipui nopeasti laguunivettä pitkin vesiviikunain, kaatuneiden puiden, kaislikkojen ja viinipalmujen keskitse; ja vasemmalla levisi tumma mangrove-rämeikkö, jonka takaa kuului silloin tällöin Atlannin kohajamista rannikkoa vastaan. Shakespeare kertoi pehmeällä, sotkuisella englanninkielellään, kuinka porroh-väki osasi noitua; kuinka ihmiset surkastuivat heidän vaikutuksestaan; kuinka he voivat lähettää unia ja paholaisia; kuinka he rääkkäsivät Ijibun poikia ja tappoivat heidät; kuinka he ryöstivät erään sulymalaisen valkoisen kauppiaan, joka oli pidellyt pahoin erästä heikäläisistä ja minkä näköinen hänen ruumiinsa oli ollut löydettäessä. Ja jokaisen tarinan perästä Pollock sadatteli itsekseen lähetystoimen velttoutta, kun se salli mokomia seikkoja, ja kykenemätöntä Englannin hallitusta, joka vallitsi tässä pahamaineisen pimeässä Sierra Leonessä. Illalla he saapuivat Kasi-järvelle ja majautuivat yöksi eräälle saarelle, karkoittaen sieltä parikymmentä kankeata krokotiilia.

Seuraavana päivänä he pääsivät Sulymaan ja tunsivat sieraimissaan suolaisen merituulen tuoksun, mutta Pollockin täytyi odottaa siellä viisi päivää, ennenkuin voi jatkaa matkaansa Freetowniin. Waterhouse arveli hänen nyt olevan verrattain turvassa ja Freetownin suojeluksen alaisena ja erosi hänestä, palaten retkikuntineen Gbemmaan. Ja Pollock kohteli perin ystävällisesti Pereraa, Sulyman ainoata valkoihoista kauppamiestä — vieläpä niinkin ystävällisesti, että seurasi häntä kaikkialle. Perera oli muuan pienikasvuinen Portugalin juutalainen, joka oli oleskellut Englannissa, ja englantilaisen ystävällisyys miellytti häntä suuresti.

Kahteen päivään ei tapahtunut mitään erikoisempaa; enimmäkseen Pollock ja Perera pelasivat viittä lehteä — ainoa peli, jonka molemmat tunsivat — ja Pollock joutui velkaan. Sitten toisena iltana Pollock sai ikävän huomautuksen sitä, että porroh-mies oli saapunut Sulymaan; teräväksi hiottu rautapalanen viilsi hänen olkapäähänsä lihahaavan. Se oli ammuttu etäältä ja oli häneen osuessaan jo menettänyt melkein kaiken voimansa. Mutta sanomansa se kertoi kyllin tuntuvasti. Kaiken yötä Pollock istui revolveri kädessään riippumatossa ja seuraavana aamuna hän uskoi osan jutustaan englantilais-portugalilaiselle.

Perera otti asian perin vakavalta kannalta. Hän tunsi sikäläiset tavat varsin tarkalleen. "Tämä on mieskohtainen kysymys. Se on kostoa. Ja tietysti teidän poislähtönne panee hänet kiiruhtamaan. Ei yksikään alkuasukas tai sekarotuinen asetu hänen tielleen — ellette maksa hyvin. Jos pääsette äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa, niin voitte ampua hänet. Mutta hänkin voi ampua teidät."

"Ja sitten on vielä tuo kirottu loihtiminen", jatkoi Perera. "Minä en tietenkään usko sitä — taikauskoa — mutta eipä ole sittenkään hauskaa ajatella, että missä sitä lieneekin, niin aina on lähistöllä joku musta mies, joka silloin tällöin viettää kuutamoisen yön tanssimalla nuotion ympäri, lähettääkseen pahoja unia…. Onko teillä ollut pahoja unia?"

"Onpa kyllä", virkkoi Pollock. "Näen yhtämittaa tuon roiston ylösalasin käännetyn pään irvistävän minulle ja näyttävän hampaitaan, kuten hän teki majassakin; ja sitten se tulee aivan lähelle minua, poistuu ja tulee jälleen takaisin. Eihän siinä ole mitään peloittavaa, mutta kuitenkin se jähmetyttää minut kauhusta unissani. Kummallisia asioita — nuo unet. Tiedän kaiken aikaa uneksivani enkä kuitenkaan voi herätä siitä."

"Ehkäpä se on vain mielikuvitusta", sanoi Perera. "Sitten kertovat neekerini vielä, että porroh-miehet voivat lähettää käärmeitä. Oletteko hiljan nähnyt sellaisia?"

"Ainoastaan yhden. Tapoin sen tänä aamuna lattialla lähellä riippumattoani. Olin astumaisillani sen päälle noustessani ylös."

"Oh!" huudahti Perera ja lisäsi sitten vakuuttavasti: "Tietysti se oli satunnaista. Pitäisin kuitenkin silmäni auki. Ja sitten on vielä luunsärky."

"Luulin sen johtuvan miasmasta", sanoi Pollock.

"Ehkäpä niinkin. Milloin se alkoi?"

Silloin Pollock muisti, että hän oli ensi kerran tuntenut sitä kahakan jälkeisenä yönä. "Minun käsitykseni on, ettei hän halua murhata teitä", virkkoi Perrera — "ei ainakaan vielä. Olen kuullut, että niillä on tapana pelotella ja kiusata jotain ihmistä lumoillaan, hengenvaaroilla, luuvalolla ja pahoilla unilla ja muulla sellaisella, kunnes hän on kyllästynyt elämäänsä. Luonnollisesti se on vaan pelkkää lorua. Älkää välittäkö siitä… Mutta olenpa utelias tietämään, mitä hän keksii tämän jälkeen."

"Minä aijon keksiä jotain sitä ennen", lausui Pollock, tuijottaen synkeästi tahmeisiin kortteihin, joita Perera levitteli pöydälle. "Minun arvolleni on alentavaa joutua tällä tavoin ajetuksi ja ammutuksi ja vahingoitetuksi. Mahtaakohan tuollainen porroh-taikuri kääntää pelionnenkin."

Hän katsahti epäluuloisena Pereraan.

"Se on hyvin luultavaa", virkkoi Perera innokkaasti. "Se on kovin ihmeellistä joukkoa."

Sinä iltapäivänä Pollock tappoi kaksi käärmettä, jotka hän tapasi riippumatossaan; myöskin punasia muurahaisia vilisi sillä paikalla entistä enemmän. Ja nämä harmit suututtivat häntä niin, että hän lähti erään mendi-roiston pakeille, jonka kanssa hän oli ennenkin jutellut. Tämä näytti hänelle muuatta pientä rautatikaria ja osoitti, miten se iskettiin niskaan, niin että Pollockia karmi. — Eräästä määrätystä palveluksesta Pollock lupasi hänelle kaksipiippuisen pyssyn, jossa oli koristettu lukko.

Kun Pollock ja Perera iltasella pelasivat korttia, astui mendi ovesta sisään kantaen jotain veren tahraamassa rievussa.

"Ei täällä!" virkkoi Pollock nopeasti. "Ei täällä!"

Mutta mies halusi saada kaupat päätetyksi eikä Pollock ennättänyt estää häntä avaamasta vaatetta ja heittämästä pöydälle porroh-miehen päätä. Se ponnahti lattialle jättäen korteille punaset jäljet ja vieri nurkkaan; sinne se pysähtyi kääntyneenä ylösalasin, mutta tuijottaen tiukasti Pollockiin.

Perera kavahti seisaalleen, kun pää putosi korttien keskelle, ja rupesi kiihkoissaan sättimään portugalinkielellä. Mendi kumarteli punanen vaate kädessään. "Pyssy!" hän sanoi. Pollock tuijotti nurkassa olevaan päähän. Kasvoilla oli juuri sama ilme kuin hänen unissaankin näyttäytyessään. Jotain tuntui napsahtavan lukkoon hänen omissa aivoissaan, kun hän katseli sitä.

Sitten Perera solahti jälleen englanninkieleen.

"Toimititteko hänet surmatuksi?" hän kysyi. "Ettekö surmannut häntä itse?"

"Miksi olisi minun pitänyt tehdä se?" sanoi Pollock.

"Mutta nyt ei hän voi poistaa sitä!"

"Poistaa mitä?" kysyi Pollock.

"Ja kaikki kortit ovat aivan pilalla!"

"Mitä te tarkoitatte poistamisella?" virkkoi Pollock.

"Teidän täytyy lähettää minulle uusi pakka Freetownista. Niitä saa ostaa siellä."

"Mutta — poistaa?"

"Se on vain taikauskoa. Unohdin sen. Neekerit sanovat, että jos noidat — hän oli noita — Mutta se on pelkkää roskaa…. Täytyy saada porroh-mies palauttamaan se tai surmata hänet itse…. Se on kerrassaan tyhmää."

Pollock kirosi itsekseen, tuijoittaen yhä vielä nurkassa olevaan päähän.

"En voi sietää tuota katsetta", hän sanoi. Sitten hän hyökkäsi pään luo ja potkasi sitä.

Se kieri muutaman kyynärän matkan ja jäi sitten samaan asentoon kuin ennenkin, kääntyneenä ylösalasin ja katsoen häneen.

"Hän on kamalan näköinen", virkkoi Perera. "Kerrassaan kamalan näköinen. Ne viiltelevät kasvojaan pienillä veitsillä."

Pollock olisi uudelleen potkaissut päätä, ellei mendi-mies olisi koskettanut hänen käsivarttaan. "Pyssy?" tämä sanoi silmäillen päätä hermostuneesti.

"Kaksikin — jos viet tuon kirotun kappaleen pois", lausui Pollock.

Mendi pudisti päätään ja teki tiettäväksi, että hän halusi saada yhden pyssyn, joka nyt oli tuleva hänelle ja josta hän olisi varsin kiitollinen. Pollock huomasi, ettei häneen voinut vaikuttaa mielittelyllä eikä röyhkeydellä. Pereralla oli pyssy myytävänä (kolmen sadan prosentin voitolla) ja ennen pitkää mies poistui se kädessään. Sitten Pollockin katseet kääntyivät hänen tahtomattaankin permannolle.

"Varsin hullunkurista, että tuo pää aina kääntyy laelleen", sanoi Perera nauraen väkinäisesti, "Hänellä lienee raskaat aivot; hänen päänsä muistuttaa noita pikku leluja, jotka lyijypaino aina vetää pystyyn. Teidän täytyy viedä se mukananne, kun lähdette. Voisitte viedä sen nyt heti. Kortit ovat aivan pilalla. Freetownissa on muuan mies, joka myö niitä. Huone on käynyt kovin siivottomaksi. Teidän olisi pitänyt surmata hänet itse."

Pollock kokosi ryhtinsä ja nosti pään maasta. Hän aikoi ripustaa sen kamarinsa katossa olevaan lamppukoukkuun ja kaivaa sille heti haudan. Hän luuli ripustaneensa sen hiuksista, mutta varmaankin hän oli erehtynyt, sillä kun hän palasi noutamaan sitä, niin se riippui niskasta ylösalasin.

Hän hautasi sen ennen auringonlaskua hökkelinsä pohjoispuolelle, jotta hänen ei tarvitsisi kulkea haudan ohi pimeän aikana, kun hän palasi Pereran luota. Ennen maatapanoaan hän tappoi kaksi käärmettä. Yön ollessa pimeimmillään hän heräsi hätkähtäen ja erotti tassutusta ja raapimista. Hiljaa kohosi hän istualleen ja veti revolverinsa esiin päänaluksen alta. Kuullessaan murinaa Pollock laukasi ääntä kohti. Kuului, ulvahdus ja oviaukon sinervän läpi livahti jotain mustaa. "Koira!" sanoi Pollock, laskeutuen jälleen levolle.

Aamuhämärässä hän heräsi jälleen omituiseen levottomuuden tunteeseen. Tuo epämääräinen särky oli palannut hänen luihinsa. Jonkun aikaa hän makasi tähystellen katossa kuhisevia punasia muurahaisia ja sitten, kun valo kävi kirkkaammaksi, hän katsahti riippumattonsa reunan yli ja näki permannolla jonkun mustan esineen. Hän hätkähti niin ankarasti, että riippumatto kääntyi nurin ja viskasi hänet maahan.

Hän huomasi makaavansa noin kyynärän verran porroh-miehen päästä. Koira oli kaivanut sen maasta ja raadellut pahasti sen nenää. Muurahaisia ja kärpäsiä kuhisi sen kimpussa. Kummallisen sattuman kautta se oli yhä vielä ylösalasin ja nurin kääntyneissä silmissä oli pirullinen ilme.

Pollock istui herpoutuneena, tuijottaen jonkun aikaa tuohon pelätykseen. Sitten hän nousi ylös, kiersi sen ympäri — pitkän matkan päässä — ja astui ulos hökkelistä. Auringon nousun kirkas valo, kasvullisuuden eloisa liikehtiminen heikkenevän maatuulen henkäillessä ja tyhjä hauta käpälänjälkineen kevensivät hiukan hänen raskasta mieltään.

Hän kertoi tapahtuman Pereralle, ikäänkuin se olisi ollut pilajuttu — pilajuttu joka kerrotaan kalpein huulin. "Teidän ei olisi pitänyt säikähyttää koiraa", Perera virkkoi huonosti teeskennellyllä hilpeydellä.

Seuraavat kaksi päivää ennen höyrylaivan tuloa Pollock vietti koettamalla päästä todenteolla vapaaksi tuosta omaisuudestaan. Hän sai voitetuksi vastenmielisyytensä käydä siihen käsiksi, lähti joen suulle ja viskasi sen meriveteen. Mutta jonkun ihmeen kautta se säilyi krokotiileilta ja sen löysi muuan älykäs puoli-araapialainen, joka saapui juuri yön korvissa kauppaamaan sitä Pollockille ja Pereralle muka merkillisenä esineenä. Alkuasukas pysytteli heidän kintereillään, alentaen hintaa alentamistaan. Mutta lopulta häneenkin tarttui se kauhu, jota nuo valkoihoiset näyttivät tuntevan esinettä kohtaan; hän lähti tiehensä ja kulkiessaan Pollockin hökkelin ohi hän heitti taakkansa sinne, josta tämä sen sitten löysi aamusella.

Tästä Pollock joutui aivan raivoihinsa. Hän aikoi polttaa koko pään. Heti päivän valjetessa hän lähti ulos ja ennen helteen tuloa hänellä oli jo valmiina aimo rovio risuista. Silloin hänet keskeytti pieni Monrovian ja Bathurstin väliä kulkeva siipilaiva, joka saapui puhaltaen rantariuttojen keskitse. "Taivaalle kiitos!" huudahti Pollock suurella hartaudella, kun tuon äänen merkitys selvisi hänelle. Vapisevin käsin hän sytytti hätäisesti risuröykkiönsä, heitti pään siihen ja lähti asettamaan kuntoon matkalaukkunsa sekä sanomaan jäähyväiset Pereralle.

Perinpohjaista helpotusta tuntien näki Pollock sinä iltapäivänä Sulyman rämeisen rannan häipyvän etäisyyteen. Joensuu, joka muodosti aukon pitkään valkoiseen rantahyrskyyn, kapeni kapenemistaan. Tuntui siltä, kuin sulkisi se syliinsä hänen vaivansa, vapauttaen hänet siitä. Kauhun ja kiusan tunne alkoi vähitellen haihtua hänen mielestään. Sulymassa oli usko porroh-miesten pahansuopaisuuteen ja taikavoimaan saastuttanut ilman, hänetkin oli vallannut uhkaava ja kammottava tunne. Mutta ilmeisesti porroh-miehillä oli hallussaan vain pieni alue, pieni musta kaistale meren ja mendien sinertävien ylämaitten välillä.

"Hyvästi, porroh!" virkkoi Pollock. "Hyvästi — eikä näkemiin!"

Laivan kapteeni saapui hänen rinnalleen, nojasi kaidepuuhun, toivotti hänelle hyvää iltaa ja sylkäsi vaahtoavaan vanaveteen teeskentelemättömän ystävyyden osoitukseksi.

"Löysin rannalta kerrassaan kummallisen esineen", puheli kapteeni. "En ole koskaan ennen tavannut sellaista Intian tällä puolen."

"Mikähän se mahtaa olla?" kysyi Pollock.

"Savustettu pää", sanoi kapteeni.

"Mikä?" kysyi Pollock.

"Ihmispää — savustettu. Jonkun porroh-veijarin pää, koristettu viilloksilla. No! Mikäs nyt tuli? Eikö mikään? Enpä olisi uskonut teitä niin hermostuneeksi. Kasvonne kävivät aivan viheliäisiksi. Jumalauta, olettepa huono merimies. Kaikki hyvin? Hitto, kuinka te muutuitte!… No niin, tuo pää, josta juuri kerroin teille, on aika konstikas. Pistin sen käärmeiden joukkoon erääseen väkiviina-purkkiin, jossa säilytän sellaisia merkillisyyksiä, ja piru minut periköön, ellei se viru ylösalasin kääntyneenä. Halloo!"

Pollock oli päästänyt käsittämättömän huudahduksen ja raastoi käsillään tukkaansa. Hän juoksi siipilaatikoita kohti, aikoen puolittain hypätä mereen, ja sitten hän ymmärsi asemansa ja kääntyi takaisin kapteenin kimppuun.

"Hei!" sanoi kapteeni. "Jack Philips, pidähän hänet loitompana. Pysykää erillänne! Ei askeltakaan lähemmäksi, herraseni. Mikä teitä vaivaa? Oletteko järjiltänne?"

Pollock koetteli kädellään päätänsä. Ei sitä kannattanut selittää, "Luulenpa, että olen toisinaan melkein mielipuoli", hän sanoi. "Minulla on täällä särkyä. Se tulee aivan äkkiä. Toivon, että suotte minulle anteeksi."

Hän oli aivan kalpea ja hiessä. Äkkiä hän käsitti täysin selvästi, kuinka vaarallista hänelle oli saattaa järkensä epäilyksen alaiseksi. Hän koetti pakostakin voittaa takaisin kapteenin luottamuksen vastaamalla hänen ystävällisiin kyselyihinsä, ottamalla vaarin hänen ehdotuksistaan, vieläpä maistamalla lusikallisen hänen puhdasta konjakkiansakin. Ja kun siitä asiasta oli selviydytty, hän teki joukon kysymyksiä kapteenin harjoittamasta eriskummallisten esineiden kaupasta. Tämä kuvaili päätä varsin yksityiskohtaisesti. Pollock kamppaili kaiken aikaa itsensä kanssa tukahuttaakseen sen luonnottoman luulon, että laiva oli yhtä läpikuultava kuin lasi ja että hän saattoi selvästi erottaa tuon ylösalasin kääntyneen pään, joka katseli häntä hänen jalkojensa alla olevasta hytistä.

Olo laivalla oli hänelle melkein tukalampaa kuin Sulymassa. Kaiken päivää hänen täytyi hillitä itseänsä, vaikka hän tunsikin elävästi, että tuo kauhea pää, joka synkisti hänen mielensä, oli niin uhkaavan lähellä. Yöllä hänen vanha painajaisensa palasi hänen kimppuunsa, kunnes hän voimakkaalla ponnistuksella pakottautui valveille, kauhun jäykistämänä ja käheän huudahduksen pyrkiessä esiin hänen kurkustaan.

Hän jätti tuon todellisen pään jälkeensä Bathurstiin, missä hän siirtyi Teneriffan laivaan, mutta unet ja ankara luuvalo eivät luopuneet hänestä. Teneriffassa Pollock muutti Kapin linjalle, mutta pää seurasi häntä. Hän pelasi korttia, koetti shakkipeliä, lukipa kirjojakin, mutta väkijuomat hän tiesi vaarallisiksi. Ja kuitenkin — milloin hyvänsä hänen silmiinsä sattui ympyriäinen musta varjo tai joku musta esine, niin hän otaksui sitä pääksi ja — näkikin sen. Hän tiesi varsin hyvin, että hänen mielikuvituksensa rupesi pettämään häntä, ja kuitenkin tuntui ajoittain siltä, kuin olisi laiva, hänen matkustajatoverinsa, merimiehet ja laaja ulappa kuuluneet jonkullaiseen utumaiseen hourekuvaan, joka riippui hänen ja kauhean todellisen maailman välillä, töin tuskin peittäen sen häneltä. Ja ainoa kieltämättömän todellinen esine oli porroh-mies, joka pisti pirullisen päänsä esiin tuon verhon lävitse. Sellaisina hetkinä hän nousi ylös ja kosketteli esineitä, maisteli tai jyrsi jotain, poltti tulitikulla kättään tai pisti itseään neulalla.

Taistellen siten hurjasti ja äänettömänä kiihtyneen mielikuvituksensa kanssa Pollock saapui viimein Englantiin. Hän nousi maalle Southamptonissa ja lähti Waterloon asemalta suoraa päätä ajurilla pankkiirinsa luo Cornhilliin. Siellä hän selvitti asiansa liikkeenhoitajan kanssa yksityisessä huoneessa ja kaiken aikaa pää riippui koristeen tavoin lieden mustalta marmorireunustalta ja tihkui verta tulisijan rautaristikolle. Hän saattoi kuulla pisarain putoilevan ja nähdä niiden punaavan ristikon.

"Sievä sananjalka", virkkoi liikkeenjohtaja, seuraten hänen katsettaan. "Mutta se ruostuttaa ristikon."

"Erittäin sievä sananjalka", vastasi Pollock. "Ja nytpä muistan. Voitteko suositella minulle jotain lääkäriä sairasmielisyyttä vastaan? Minua vaivaa — miksi niitä nimitetäänkään? — hallusinatsionit." Pää nauroi hurjasti, raivoisasti. Pollockia hämmästytti, ettei liikkeenhoitaja kuullut sitä. Mutta tämä vain tuijotti häneen.

Saatuaan lääkärin osoitteen Pollock astui hetken kuluttua ulos Cornhillille. Ei ollut ainoatakaan ajuria näkyvissä ja niin hän jatkoi matkaansa kadun länsipäähän ja koetti kulkea Mansion Housea vastapäätä olevan risteyksen poikki. Se ei juuri ole helpointa tottuneimmallekaan lontoolaiselle: kärryjä, vankkureita, vaunuja, postirattaita ja omnibusseja liikkuu keskeytymättömänä virtana; mutta sille, joka on juuri saapunut Sierra Leonen myrkyllisistä erämaista, se on kiehuvaa, pyörryttävää sekamelskaa. Ja kun jalkojesi väliin yhtäkkiä kimmahtaa kummipallon tavoin ylösalasin kääntynyt pää, jättäen maahan sattuessaan selviä veritahroja, niin tuskinpa voinet välttää onnettomuutta. Pollock nosteli jalkojansa suonenvedontapaisesti, karttaakseen sitä, ja potkaisi sitä sitten kiukkuisesti. Silloin hän sai ankaran sysäyksen selkäänsä ja pureva tuska levisi hänen käsivarttansa pitkin.

Erään omnibussin aisa oli osunut häneen ja yksi hevosista oli kavioillaan murskannut kolme sormea hänen vasemmasta kädestään — ja juuri ne sormet, jotka hän ampui porroh-mieheltä poikki. Hänet vedettiin esiin hevosten jaloista ja hänen musertuneesta kädestään tavattiin lääkärin osoite.

Pariin päivään ei Pollock tajunnut muuta kuin kloroformin äitelää kirpeätä tuoksua, että häntä leikattiin, vaikka ei hän tuntenut mitään kipua, että hän makasi hiljaa ja että hänelle annettiin ruokaa ja juomaa. Sitten hän sai hiukan kuumetta, kävi perin janoiseksi ja hänen vanha painajaisensa palasi uudelleen. Vasta sen ilmetessä hän huomasi, että se oli jättänyt hänet rauhaan yhdeksi päiväksi.

"Jos pääni olisi murskautunut sormieni sijasta, niin kenties siitä olisi päässyt kokonaan", virkkoi Pollock, tuijottaen miettiväisenä erääseen tummaan pielukseen, joka oli ruvennut näyttämään päältä.

Ensi tilassa Pollock kertoi lääkärille mielenhäiriöstään. Hän tunsi selvästi tulevansa hulluksi, ellei keksittäisi jotain parannuskeinoa. Hän selitti nähneensä Dahomeyssa erään mestauksen ja että eräs pää kummitteli nyt hänen mielessään. Luonnollisesti hän ei välittänyt kertoa mitään todellisesta tapahtumasta. Lääkäri näytti vakavalta.

Hetken kuluttua hän virkkoi epäröiden. "Saitteko lapsena paljon uskonnollista ohjausta?"

"Varsin vähän", Pollock vastasi.

Lääkärin kasvot synkistyivät hetkeksi. "En tiedä, oletteko kuullut ihmeparannuksista — tietysti ei niiden silti tarvitse olla ihmeitä — niitä toimitetaan Lourdesissa."

"Pelkään pahoin, etten minä juuri kelpaa uskolla lääkittäväksi", Pollock lausui tuijottaen tummaan pielukseen. Pää väänsi arpiset piirteensä inhoittavaan irvistykseen. Lääkäri siirtyi uudelle uralle.

"Se on pelkkää mielikuvitusta", hän sanoi, ruveten äkkiä puhumaan reippaasti. "Joka tapauksessa hyvä tilaisuus uskoparannukseen. Teidän hermostonne on kurjassa kunnossa, te olette tuollaisessa terveydellisen hämäryyden tilassa, jolloin kummitukset kernaimmin saapuvat. Mainitsemanne vaikutelma oli teille liian voimakas. Valmistan teille hiukan lääkettä, joka vahvistaa hermostoanne — etenkin aivojanne. Ja teidän täytyy hankkia ruumiinliikuntoa."

"Minä en kelpaa uskoparannukseen", sanoi Pollock.

"Ja sen vuoksi meidän on parannettava mieliala. Lähtekää etsimään virkistävää ilmaa — Skotlantiin, Norjaan, Alpeille" —

"Vaikka Jerikoon, jos haluatte" — virkkoi Pollock — "minne Naamankin lähti."

Mutta niin pian kuin hänen sormensa sen sallivat, Pollock koetti urheasti seurata lääkärin neuvoa. Hän yritti pelata jalkapalloa, mutta hänen mielestään se oli raivoisan ylösalasin kääntyneen pään potkimista kenttää pitkin. Hän ei kelvannut siihen kisaan. Hän potki sokeasti, jonkunlaisella kauhulla, ja kun hänet asetettiin maalivahdiksi ja pallo tulla hujahutti häntä kohti, niin hän älähti äkisti ja pakeni sen tieltä. Ne arvoa alentavat jutut, joiden vuoksi hänen oli täytynyt paeta Englannista vaeltamaan kuuman vyöhykkeen maissa, eivät sentään olleet sulkeneet häntä pois miesten seurasta; mutta nyt hänen menettelynsä, joka kävi yhä omituisemmaksi, saattoi miesystävätkin karttamaan häntä. Eikä tuo esine ollut enää vain silmiin kuvastuva kappale, se mongerteli ja puheli hänelle. Häntä rupesi kauheasti pelottamaan, että kun hän tarttui tuohon kummitukseen, se ei enää muuttuisikaan joksikin huonekalustoon kuuluvaksi esineeksi, vaan tuntuisi oikealta katkaistulta päältä. Yksin ollessaan hän sadatteli sitä, pilkkaili ja uhkaili sitä; kerran tai pari hän puhutteli sitä toisten seurassa, vaikka hän koettikin epätoivoisesti hillitä itseään. Hän tunsi epäluulon enenevän niiden silmissä, jotka tarkkasivat häntä — emäntänsä ja palvelijansa. Eräänä päivänä hänen serkkunsa Arnold — hänen lähin sukulaisensa — saapui tervehtimään häntä ja houkuttelemaan häntä ulos — ja tarkastelemaan hänen kuoppaisia kellertäviä kasvojaan uteliain silmin. Ja Pollockista tuntui, että hattu, jota serkku piti kädessään, ei ollutkaan mikään hattu, vaan Gorgon-pää, joko tuijotti häneen ylösalasin kääntyneenä ja uhkasi katseillaan hänen järkeänsä. Mutta hän päätti yhä vielä vapautua siitä. Hän hankki polkupyörän ja ajaessaan routaista tietä pitkin Wandsworthistä Kingstoniin hän äkkäsi sen vierivän hänen rinnallaan ja jättävän tumman juovan jälkeensä. Hän puri hampaansa yhteen ja ajoi joutuisammin. Silloin yhtäkkiä, juuri kun hän laski alamäkeä Richmond-puistoa kohti, kummitus kieri hänen eteensä ja pyörän alle niin nopeasti, ettei hän ennättänyt ajatella mitään. Kääntyessään äkkiä välttääkseen sitä, hän syöksyi rajusti muuatta kiviröykkiötä vastaan ja taittoi vasemman ranteensa.

Juttu päättyi joulu-aamuna. Hän oli maannut kuumeessa kaiken yötä, siteet polttivat hänen rannettaan tulisen renkaan tavoin ja hän oli uneksinut elävämmin ja kamalammin kuin koskaan ennen. Koleassa, värittömässä, epävarmassa valossa, joka vallitsi ennen auringon nousua, hän kohousi vuoteessaan istumaan ja näki pään makaavan eräällä jalustalla pronssimaljan sijasta, joka oli ollut siinä yön aikana.

"Tiedän kyllä, että se on pronssimalja", hän virkkoi, kaamean epäilyksen kouristaessa hänen sydäntään. Ennen pitkää epäilys valtasi hänet kokonaan. Verkalleen ja väristen hän nousi vuoteeltaan ja astui käsi koholla maljaa kohti. Nyt hän saisi varmasti huomata, että hänen mielikuvituksensa oli pettänyt hänet, hän saisi tuntea selvästi pronssin sileän pinnan. Epäröityään kokonaisen ikuisuuden ajan hän laski lopulta sormensa pään uurteiselle poskelle. Hän veti ne takaisin suonenvedontapaisesti. Huippukohta oli saavutettu. Tuntoaistikin oli pettänyt hänet.

Vavisten, kolahtaen vuoteeseensa, potkien jalkineitaan paljailla jaloillaan, kaiken pyöriessä hänen ympärillään tummassa sekamelskassa, hän kulki haparoiden peilipöytänsä luo, otti partaveitsensä esiin laatikosta ja istui vuoteelleen pitäen sitä kädessään. Kuvastimesta hän näki omat kasvonsa verettöminä, kuihtuneina, täynnä äärimmäisen epätoivon katkeruutta.

Nopeasti kuvastuivat hänen lyhyen elämäntarinansa tapahtumat hänen mieleensä. Kurja koti, vielä kurjempi koulu-aika, myöhempien vuosien huono elämä, jossa toinen kunniaton teko seurasi toista; päivänkoiton koleassa valaistuksessa kaikki tuo rietas mielettömyys näkyi nyt niin armottoman selvästi. Sitten seurasivat oleskelu majassa, kahakka porroh-miehen kanssa, paluumatka jokea pitkin alas Sulymaan, mendiläis-salamurhaaja punaisine liinoineen, hurjat yritykset tuhota tuo pää, hänen mielikuvitelmansa kasvaminen. Se oli mielikuvitelma! Hän tiesi sen. Pelkkä mielikuvitelma. Hetkiseksi hän tapaili toivoa. Hän siirsi katseensa kuvastimesta jalustaan, ylösalasin kääntynyt pää irvisti hänelle… Sidotun kätensä jäykistyneillä sormilla hän etsi tykyttäviä valtimoitansa. Aamu oli sangen kylmä, veitsen terä tuntui aivan kuin jäältä.





Helsingin Kaiku 8-10/1908.