Jules Verne kodissaan.
Amerikkalainen R. H. Sherard, joka äskettäin oli käynyt Jules Verneä, tuota mainiota ranskalaista kirjailijaa tervehtimässä, kirjottaa hänestä:
Kuudenseitsemättä vuoden ikäisenä on Jules Verne vielä vikkelä ja reipas. Hänen ulkomuodossaan on paljon, joka muistuttaa Victor Hugo'ta. Hän näyttää hienolta, vanhalta merikapteenilta, on punaposkinen ja täynnä elinvoimaa. Toinen silmäluomi on painunut alaspäin, mutta katse on tyyni ja kirkas. Koko hänen olennossaan ja käytöksessään huomaa tuota sydämmellisyyttä ja hyvyyttä, mikä on omituista miehelle, josta Hector Malot moniaita vuosia takaperin on lausunut: »Paraitten toverien joukossa on hän kaikista paras". Jäykkä ja varova Alexandre Dumas nuorempi rakastaa Jules Verneä kuin veljeänsä. Hänellä ei koskaan loistavasta menestyksestään huolimatta, ole ollut ainoatakaan todellista vihamiestä. Pahaksi onneksi hänen terveytensä ei ole hyvä. Viime aikoina ovat hänen silmänsä käyneet niin heikoiksi, että hänen ajottain täytyy jättää kirjoittaminen siksensä, ja väliin häntä vaivaa vatsakatarri. Mutta hän on luja kestämään. "Olenpa kirjottanut kuusiseitsemättä kirjaa", lausui hän, "ja, jos Jumala suo minulle elonpäiviä, toivon ehtiväni kirjottaa kahdeksaankymmeneen asti."
Jules Verne asuu Boulevard Longuevillen varrella Amiens'issä eräässä kauniissa, tilavassa, Charles-Dubois-kadunkulmassa olevassa talossa, minkä hän on itsellensä vuokrannut. Kun soitetaan pienellä syrjäportilla, avataan ovi ja vieras lasketaan kivitettyyn pihaan. Vastapäätä on keittiö ja varahuone, vasemmalla kaunis, suuria puita kasvava puutarha ja oikealla asuinrakennus, johonka vie leveät, koko talon pituutta pitkin kulkevat portaat. Porstuana on kasvihuone, joka on täynä kukkasia ja palmupuita; sieltä tullaan vierashuoneesen. Tämä on komeasti sisustettu; siinä on vartalokuvia, pronssiteoksia, upeita, kalliita poimuverhoja ja niitä mukavimpia huonekaluja — se on rikkaan ja mukavuutta rakastavan miehen huone, mutta ilman mitään erityisesti luonteen-omaista. Näyttääpä huoneelta, jota harvoin käytetään, ja niin sen kuuluukin olevan laita. Sekä herra että rouva Verne ovat vaatimattomia ihmisiä, jotka eivät pane mitään arvoa komeuteen, kun vaan saavat elää rauhassa. Läheistä, isoa ruokasalia käytetään hyvin harvoin, ainoastansa silloin kun on suuremmat päivällispidot taikka vietetään jotakin perhejuhlaa. Muulloin kirjailija rouvineen syö yksinkertaiset ateriansa kyökin viereisessä, vähäisessä huoneessa.
Ulkona pihalla on eräässä talon nurkassa korkea torni. Kiertoportaat kulkevat tornia ylikertaan, ja ylimpänä on ihan portaitten vieressä Vernen yksityinen huone. Käytävän kautta jonka lattiaa peittää punainen matto, niinkuin portaitakin, viedään vieras karttojen ja taulujen ohitse pieneen kulmahuoneesen, jossa seisoo matala telttasänky. Kaarevan ikkunan ääressä on vähäinen pöytä, jolla on valmiiksi leikattua kirjoituspaperia. Takan otsalla seisoo kaksi vartalokuvaa, toinen Moliéren, toinen Shakespearen, ja niiden ylipuolella riippuu vesimaalaus, joka kuvaa Neapelin lahdella kulkevaa höyryalusta. Se on Jules Vernen työhuone. Vieressä on toinen iso huone, jonka seiniä peittää katosta lattiaan ulottuvat kirjakaapit.
Semmoinen on sen miehen koti, joka on nykyajan suosittuin kirjailija! "Minä nousen joka aamu ennen viittä", kertoi hän, "talvella kentiesi hiukan myöhemmin; kello viisi jo istun kirjoituspöytäni ääressä, jossa työskentelen yhteentoista. Työtä minä teen hyvin huolellisesti ja vitkalleen. Minulla on aina vähintäin kymmenen novellia päässäni, kaikki juonet ja selkkaukset valmiiksi mietittynä, jotta kyllä voin valmistaa nuo luvatut kahdeksankymmentä, jos vaan saan elää. Korjauksiin minä parhaasta päästä tuhlaan aikaani. En tyydy vähempään kuin seitsemään taikka kahdeksaan kokeesen ja korjaan yhä uudelleen, kunnes alkuperäisestä käsikirjoituksesta on tuskin jälkeäkään jälellä. Se vie sekä rahaa että aikaa, mutta olenpa kirjoitustapaan ja muotoon nähden aina koettanut tehdä parastani."
Jules Verne on jäsenenä Amiens'in kaupungin hallituksessa ja harrastaa innokkaasti yleisiä asioita.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa 52/1894.
