Eugéne de Mirecourt - Masaniello - neljäs luku

Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Neljäs luku.
Kapina.
(teoksen alkuun)

Isabella ja Johanna riensivät Masanielloa vastaan, mutta kun he tulivat häntä lähemmäksi, eivät he voineet pidättää kauhistushuudahdustaan.

Tuon nuoren miehen kasvot ilmoittivat rajua sisällistä kapinaa. Hänen silmänsä tuiottivat veristyneinä; selvästi näkyi, että suuttumus, viha ja rajut kärsimykset raivosivat hänen sydämessään.

— Tekö! — huudahti hän, tunnettuaan Isabellan. — Te täällä, teidän armonne? Nyt ei ole aikaa vierastuksiin eikä huvimatkoihin! Palatkaa kaupunkiin ... heti silmänräpäyksessä ja älkää jättäkö isänne huonetta, sillä huomenna täyttää veri ja kuolema Neapelin katuja.

— Laupeutta!— huudahtivat molemmat tytöt.

— Mutta teidän armonne, — jatkoi kalastaja taas puhetta, — olettehan te sanonut minulle, että isänne on upseeri varakuninkaan väessä? Varmaan, minä muistan nyt, että te kerroitte sen minulle matkallamme yli lahden! No hyvä, jos isänne rakastaa teitä, jos ei hän tahdo laittaa teitä orvoksi, niin pyytäkää hänen murtamaan miekkansa tänä iltana — sillä huomenna ei anneta mitään armoa, ei mitään laupeutta — kansa tahtoo rusentaa koko ylivaltaisuuden tuen.

Nämä sanat lausui se nuori kalastaja, niinkuin kansan johtaja, varmana asiastaan.

— Veljeni, oi, rauhoitu! — sanoi Johanna pyhkien niitä kuumia hikipisaroita, jotka peittivät Masaniellon otsan.

— Anna minun olla! — huudahti Masaniello ja työnsi hänen pois.

Hän näytti kuitenkin rauhoittuvan ja lähestyi Isabellaa, joka katseli häntä liikkumatta ja melkein jäykkänä hirmusta.

— Minä peloitan teitä, — sanoi hän, antakaa anteeksi ... mutta älkää unohtako sitä neuvoa, jonka annoin teille. — Mitta on täysi ... koston päivä on tullut ... ja minä en tahtoisi tahrata käsiäni teidän isänne veressä, teidän armonne!

— Onnettomat, — sanoi Isabella. — Siinä veljessodassa, jonka te nostatte, voitte te ehkä tulla ensimmäiseksi uhriksi!

— Jumala suokoon sen! — sanoi Masaniello. — Jos toki minun vereni voisi palauttaa Neapelin vapauden, jos toki meidän hirmuvaltiaat kukistettaisiin, ja tuo laivasto, jonka näette tuolla, veisi ne iäksi päiviksi täältä!

Näin sanoen osoitti hän sitä espanialaista laivastoa, jota johti don Juan Fernandez, ja joka tuskin pari tuntia sitten oli saapunut Neapelin edustalle.

— Huomenna, — lisäsi kalastaja, — käännetään tuon laivaston kanoonat aivan varmaan meitä vastaan, sillä ne ovat sellaisen miehen käskettävinä, jonka luonnollisesti täytyy auttaa varakuningasta.

— Kuka sitte on se mies? — änkytti Isabella.

— Sen miehen nimi on Fernandez, Länsi-Indian entinen kuvernööri ja nyt tulee hän naimaan Arcon herttuan tytärtä, joka saa myötäjäisikseen kolmesataa tuhatta tukaatia, hedelmä siitä inhoittavimmasta kiskomisesta. Eräs merimies, jonka Fernandez oli määrännyt kuolliaaksi tuomittavaksi, pakeni aamulla muutamasta laivasta ja ui maalle. Häneltä olemme me saaneet tietä sen ja siinä siis ei ole mitään epäilemistä. Appi ja vävy ovat toisensa armoiset ja omat hyvin yhtämieliset. Jos Neapeli ei murra kahleitaan, niin saapi se kaksi vampyyriä (verta imevää yölepakkoa) yhden sijaan ... mutta me olemme valmiit ... Kärsimystä!

Onneksi Isabellalle, tarkasti Masaniello tätä sanoessaan vaan laivastoa, muuten olisi hän voinut tuon nuoren tytön kasvoista keksiä sen salaisuuden, jonka tämä oli voinut häneltä tähänasti salata.

Kihlattunsa nimeä kuullessa vaihtelehti tuon hämistyneen tyttö-raukan kasvoilla ruusunpuna ja kuolonkalpeus.

Eikä Johannakaan pitänyt vaaria Isabellasta. Masaniellon sisar seurasi koneellisesti vaan veljensä katsantoa, joka kau’an synkkänä ja uhkaavaisena tuijotettuaan laivastoa kääntyi vähitellen lahdelle.

Yht'äkkiä huomasi hän veneensä, jonka veromiehet päivää ennen olivat vieneet. Mastot paikallaan, purjeet järestyksessä ja rannalle kiinnitettynä killui se keveästi ja miellyttävästi veden pinnalla.

Masaniello hypähti hämmästyksestä.

— Mitä näen minä? — huudahti hän. — Onko se unta?

Johanna antoi Isabellalle, joka oli saanut tilaisuuden tyyntyä, pienen viittauksen

— Ei, veljeni, se ei ole mikään uni ... Sinun poissa ollessasi on Sallima auttanut meitä!

Kalastaja tarkasti molempia tyttöjä. Rintansa ei hengähtänyt, silmänsä olivat kosteat. Hän katsoi uudestaan lahdelle päin ja huudahti:

— Niin, se on sama ... Se on todellakin sama ... minun rakas venoseni ... minun elämäni seuratoveri ... jokapäiväisen leipäni hankkia! Me saamme millä kerran yhdessä rynnistää myrskyssä ja unohtaa kaikki äärettömällä merellä! Tahdon taas alkaa vapaata elämääni! Oi, meren, tuulen, aallot, rajattoman näköalan, vapauteni ... Oi, Jumalani, nämä kaikki olen taas takaisin saanut!

Hän oiensi kätensä rantaan päin ja ilokyyneleet vierimät hänen ahvettuneille poskillensa.

— Tule, — sanoi Johanna, — tule, veljeni, siinä ei ole kaikki! Hän tarttui Masaniellon käsivarteen ja sykkimällä sydämmellä nojasi Isabella toiseen.

— No, Masaniello, — sanoi Isabella, — tahdotteko vieläkin murehduttaa sisarianne? Tahdotteko milläkin puhua murhista ja verilöylyistä? Miksi tahdotte tekin sekaantua näihin levottomuuksiin? Miksi tahdotte te tehdä meitä onnettomiksi, vaikka me teemme kaikki, mitä voimme, palauttaaksemme rauhan ja onnen?

— Masaniello kuunteli tätä ääntä, joka soi hänen korvissansa kuin suloinen soitanto. Hänen sydämmensä tykytti rajusti. Hänestä oli niinkuin kaksi enkeliä olisi tullut taivaasta alas pelastamaan häntä helvetin synkästä pimeydestä ja viemään häntä takaisin taivaan suloiseen iloon.

Tällä välin olivat he ennättäneet mökille ja donna Pedrilla kuiskasi Isabellalle hiljaa:

— Kohta tulee pimeä, rakas lapseni, teidän pitäisi lähteä. Mutta Isabella ei kuullut häntä ja tyytymätön hoitajatar jäi hörhöllä korvin seisomaan ovelle, heittäen silloin tällöin vakoileman silmäyksen sinne sisään.

Varakuninkaan tytär iloitsi huomatessaan Masaniellon hämmästyksen, kun hän taas näki yksinkertaisen omaisuutensa.

— Oi, — kuiskasi hän, — ketä meidän on kiittäminen tästä hyvästä työstä.

— Etkös arvaa, veljeni? — kysyi Johanna osottain lsabellaa.

Masaniello laski kätensä sydämmellensä ja sanoi:

— Määrätkää elämästäni — se on teidän vallassanne!

— Oi, sanoi Isabella, — te ette ole minulle missään kiitollisuuden
velassa! Olenhan minä onnellinen, kun olen voinut pelastaa teidän. Säästölaitoksessani oli pari liikanaista kultarahaa. Enkä minä voinut käyttää niitä millään muulla tavalla, joka olisi tuottanut minulle niin paljon mielihyvää kuin tämä.

Hän oiensi kätensä tuolle nuorelle miehelle, joka polvistuen suuteli sitä.

— Siis, — jatkoi hän katsellen häntä hellästi, — siis teillä ei ole nyt enää mitään syytä epätoivoon! Teidän ei pidä enää palata Neapeliin, muuten kuin rauhoittamaan kansaa ja estämään kapinaa. Luvatkaa se minulle, minä rukoilen sitä.

— Rauhoittamaan kansaa ... estämään kapinaa? — änkytti hän hurmautuneena.

— Veljeni, — sanoi Johanna, — ethän sinä tahdo kieltää sitä hyväntekiältämme?

— Ei sanaakaan enää! Mitä te pyydytte on mahdotonta.

— Mahdotonta? — huudahti Isabella surullisesti.

— Niin ... he ovat saaneet lupaukseni.

— Sinun pitää peruuttaa se! — sanoi Johanna.

— Mitä sinä ajattelet, sisareni! He ovat määränneet minun johtajaksensa! ... se olisi petos heille ... ja sitä minä en voi tehdä! ... Jääkää hyvästi!

Tuo nuorimies astui askeleen ovelle päin, mutta Isabella asettautui hänen eteensä ristissä käsin ja kyynel silmin.

— Seis, Masaniello! ... Äsken te sanoitte, että minä saisin määrätä teidän elämästänne! Oliko se ainoastaan tyhjä sana ... sana, jonka huulenne lausuivat, mutta sydämmenne hyljäsi?

— Ei, valtiattareni, minä olen sen sanonut ja minä uudistan sen vielä: Ottakaa henkeni, ottakaa vereni viimeiseen pisaraan asti ... mutta suokaa minun säilyttää kunniani!

— Kunnianne, Masaniello? Onko teidän mielestänne se kunniaa, että te hävitätte Neapelia murhalla ja poltolla?

— Syy on niiden, jotka ovat pettäneet kansaa ... He pakoittamat jalopeuran jättämään luolansa ... sen pahempi heille, jos se repii heidät kappaleiksi.

— Mutta tehän, Masaniello, kiihoitatte kansaa vihaan! Miksi te tahdotte loiskia öljyä tuleen, jonka te kyllä voisitte sammuttaa?

— Kuulkaa minua, valtiattareni, sanoi Masaniello. Te olette äsken tehnyt meille hyvän työn, josta olette oikeutettu vaatimaan meiltä ikuista kiitollisuutta, mutta, jos se on maksettava petoksella, niin ottakaa se sitten takaisin ... Ottakaa se takaisin, Jumalan tähden, valtiattareni ja antakaa minun käydä omaa tietäni!

— Oi, Masaniello, kuka puhuu minun hyvistä töistäni?

— Te olette espanialainen ettekä siis voi käsittää minun velvollisuuksiani!

— Minä tiedän, että te syöksytte onnettomuuteen!

— Mitäs siitä?

— Arcon herttualla on melkoiset sotavoimat, Neapeli on täynnä sotilaita.

— Jumala on meidän puolellamme. Mutta katsokaa toki Johannaa, joka nyyhkii ja itkee! Te olette hänen ainoa tukensa tässä maailmassa! Mitä mahtaisikaan hänelle tapahtua, jos kuolema kohtaisi teitä.

— Hänellä on Pietro, hänen kihlattunsa! ... Pietro ei voi haavainsa vuoksi ottaa osaa taisteluun, ja hän on hoitava hänen, jos minä kaadun. Sitäpaitsi on Johanna siksi urhokas, että hän voi mieluummin itkeä minun haudallani, kuin nähdä minun väistyvän siitä pyhästä asiasta, jota minä olen aina puollustanut.

— Oi, Jumalani! — huudahti Isabella. — Hän ei aavista minun pelkoani! ... hän on armoton!

Masaniello tarttui liikutettuna hänen käteensä.

— Te kuulitte kyllä, vallastajani, että minun ensimmäinen ajatukseni kotiin tultuani oli teidän isänne pelastaminen.

— Isäni! . . . Mutta jos en minä vapisekaan ainoastaan hänen vuoksensa? Mitä te tarkoitatte?

— Oi, vaara ei ole siltä suunnalta! Te yksin uskallatte kaikki!

— Siis, vallastajani, — sanoi kalastaja vapisevalla äänellä, — koska syy suruunne ei ole se, jota minä ensin arvelin, niin lienee minun luvallinen uskoa ... ei, ei, se on mahdotonta!

— Masaniello, voinko minä tuskailematta nähdä teidän käyvän suorastaan varman häviön kitaan?

— Vallastajani, te ette tiedä minkä häiriön teidän sananne herättävät minun sielussani. .. Oi, mikä armo!

— Masaniello, te olette minun ystäväni, te olette veljeni...

— Ei, — sanoi kalastaja, — minä en ole teidän veljenne... Minä olen unelmissani antanut teille toisen nimen, paljoa suloisemman nimen!

— Ja se on ... minä otan vastaan sen! — huudahti Isabella ihastuen.

— Isabella ... oi, te pilaatte minua. .. Minäkö, köyhä kalastaja-raukka olisin voittanut teidän rakkautenne!

— Kuulkaa, — sanoi se nuori tyttönen vapisten. — Koska minä nyt tunnustan teille sydämmeni heikkouden, niin ehdoitan minä samassa sanoa teille iankaikkiset jäähyväiset, jos te ette myönny minun toivooni!

— Te vaaditte mahdotonta! — vastasi Masaniello katkonaisella äänellä.

— Ei ole mikään mahdottomuus tukahuttaa kapinan, jonka itse on herättänyt.

— Oi, syytöksenne on väärä. Kansan mielikarvaus on herännyt ainoastaan Arcon herttuan petollisuudesta.

Isabella katkaisi sanoen: — Olkoonpa niinkin, Masaniello. Mutta voipiko pienempi paha oikeuttaa suurempaan? Se tekee asiaan aivan vähä kenen puolella oikeus on. Minä olen espanialainen, te neaapelilainen. Antakaa kapinan puheta ja me olemme iäksi päiväksi eroitetut!

Tätä sanoessaan oli hän asettautunut rukoilevaiseen asentoon ja hänen suuret kyyneleiset sillmänsä selittivät paljoa tarkemmin mitä hänen huulensa eivät voineet lausua.

Masaniello oli ankaran sisällisen taistelun saaliina — taistelussa rakkauden ja velvollisuuden välillä, — mutta hän pääsi voitollisesti siitä. Hän lähestyi Isabellaa kyynelsilmin sekä kiivaasti sykkivin sydämmin ja lausui:

— Totuudessa, vallastajani, teillä voipi varmalla tavalla olla oikeinkin. Mutta jos myös kansa ja minä teimme väärin siinä, että suoritimme sen ensimmäisen vallattomuuden, niin on kuitenkin se mies, joka niin konnamaisesti petti meitä ja sitte vielä valoi neapelilaisten verellä kentän Vicarian edustalla, ... niin on kuitenkin se mies, Isabella...

— Tyydy, Masaniello!

— Niin on kuitenkin se mies roisto ja lurjus.

— Oi, minä pyydän teitä, älkää puhuko minulle niin.

— Jos kansallakin on syytä, niin on ainakin varakuningas rikollinen ja minun pitää tavata hänen!

— Oi, Jumalani! — huudahti se nuori tyttö toivotonna.

— Minä sanon ensin: minä rakastan häntä ja hän vastaa...

— Te rakastatte minua, Isabella? Oi, kiitos tästä vilpittömyydestä, joka täyttää minun sieluni ilolla! ... Oi, sittekun minä sen kuulin tahtoisin minä kuolla.

— Masaniello, älä sule korviasi minun rukouksilleni!

— Kalastaja ei vastannut mitään, vaan kallisti päänsä äänettömässä hämmingissä.

— Sinulla on oikein, — puuttui hän taas puheeseen oltuaan tuokio ääneti. — Te olette espanialainen ja minä neapelilainen... Sen, mikä on tapahtuma, pitäisi kohottaa meidän välillemme ylittepääsemättömän välimuurin... Te voitte ehkä vihastua minulle ... mutta olen velvollinen tekemään sen uhrin... että luovun teidän rakkaudestanne!

— Vait’, vait’! — huudahti Isabella nyyhkien.

— Antakaa minun puhua ... antakaa minun sanoa, minkä pyhän ja muuttumattoman tunteen minä tallennan teistä! Siitä kun minä tulin tuntemaan teitä on teidän kuvanne täyttänyt minun sydämmeni...

— Te ette sano totta ... muuten olisi teillä kansakärsimystä minun kanssani!

— Minä kärsin enemmän kuin te, Isabella, mutta voinko minä pettää veljeni?

— Veljenne! Te johdatatte heidät surmaan ja turmioon!

— Minä johdatan heidät vapauteen!

— Oi, ei, ei, te ette ole koskaan rakastanut minua! Juuri sentähden, että rakastan teitä, olen minä näin taipumaton!

— Herra, sinä kuulet sen! — huudahti Isabella ja pusersi kätensä tuskallisesti yhteen.

— Niin, — kertoi Masaniello, — se on sentähden että minä rakastan teitä. Jos minä tottelisin teitä tänään, niin huomenna saisin minä hävetä, ja teillä olisi suora syy ja oikeus sanoa minua raukaksi.

— Masaniello!

— Oikein pelkuriksi, kurjaksi raukaksi! Minä olisin valehdellut omalle tunnolleni, rikkonut valani setä polkenut uskon ja kunnian jalkaini alle! Minä olisin perustanut oman onneni veljeini kärsimyksille — ja heidän kirouksensa jäytäisi sitä.

— Hyvä Jumala! ... Yhdistä toki rukouksesi minun rukousteni kanssa... Sano hänelle että hän on hourupäinen! — huudahti Isabella rientäen virmaisesti Johannan luo ja pudistain hänen käsivarttansa.

Masaniellon sisar itki hiljaisuudessa. Hän pyyhki nyt kyyneleensä, nousi hitaasti ja tähysti taivaalle.

— Minä alan uskoa, — sanoi hän, — että se on Jumalan tahto! Ennenkun te tulitte, rukoilin minä veljeäni ja heittäyin itkein hänen jalkoihinsa. Ainoastaan pyhä velvollisuus voi antaa hänelle niin vahvan voiman vastustaa veljellistä hellyyttään ja sydämmellistä rakkauttaan! Antautukaamme sallimamme valtaan ja rukoilkaamme Jumalaa!

Isabella horjui ja hänen kasvoillensa levisi kuoleman kalpeus. Masaniello riensi turvaamaan häntä ja asetti hänen eräälle rahille mökissä. Hän polvistui hänen eteensä, otti hänen jääkylmän kätensä ja suuteli sitä.

— Hyvästi! — sanoi hän hiljaa, — hyvästi! Taivas todistaa sitä ryhtiä, jonka minä tarvitsin vastustaakseni sinun kyyneleitäsi! Tämä on kukaties viimmeinen kerta, kun me olemme yhdessä tässä maailmassa. Mutta jos en minä enää näe sinua, jos minä sorrun, niin on sinun nimesi ja rakastetun sisareni nimi, minun kahden hyvän enkelini nimi, liitävä minun huuliltani viimmeisen hengenmenon kanssa!

Hän nousi kiireesti, tarttui kivääriinsä ja riensi ulos.

(Jatk.)

Julkaistu alunperin Ahti-lehden numeroissa 26, 28 ja 30 1.7.-29.7.1880.