Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Viides luku.
Pimeys oli peittänyt maan ja ympäröivät maaseudut kätkeytyivät sen varjoon.
Kun Masaniello nyt astui ulos mökistä luuli hän näkevänsä jonkun ihmisolennon istuvan vähän matkan päässä niiden granaatti- ja villien öljypuiden suojassa, joita Johanna oli istuttanut saadaksensa paahtavilta auringon säteiltä rahtusenkin viileää siimestä mökin läheisyyteen.
Hän luuli ensin aluksi, että se oli joku vakooja, mutta kun hänellä ei ollut vähintäkään ai'anrahtua turhaan kuluttaa, niin kävi hän edelleen, ja pari minuuttia senjälkeen astui hän Pietron mökkiin.
Viimme päivinä oli salakaupustaja tullut vähä paremmaksi, mutta kävi vielä sangen vaikeasti Johannan veljeä vastaan ja pusersi hänen kädestänsä.
Hän oli noin kolmenkymmenenvuotias mies vapaalla ja kunniallisella muodolla, ja näytti terveenä olleen ruumiiltaan erinomaisen väkevä; sillä hän oli hyvin harteva ja hänen paljaat käsivartensa näyttivät teräksisiltä jänteiltä.
— lstu alallasi, Pietro, — sanoi Masaniello hänelle.
— Miksi et sinä käynyt minun luonani eilen? — mutisi sairas.
— Siksi että minulla ei olisi ollut sinun kanssasi puhumista mistään muusta, kuin perinpohjaisesta häviöstäni. Tänään on asiat aivan toisin.
— Etkö sinä voi kostaa? — kysyi salakaupustaja änkyttäin.
— Huomenna, vastasi Masailiello, — Huomenna on Neapeli saava taas vapautensa, tahi ei ole minua enää eläjäin joukossa.
— Aiotko sinä saada kansankapinaan? Aiotko sinä tapella? ... Minulla on jo kyllä voimia seuratakseni sinua ... odota vaan!
— Minä pyydän sinua: ole hiljaa ja anna minun häiritsemättä puhua.
— Puhu! — sanoi Pietro.
— Sinä rakastat edelleenkin minun sisartani?
— Voitko sinä kysyä minulta sitä?
— Sinä toivot siis saada hänet vaimoksesi?
— No, varmaankin!
— Siinä tapauksessa et sinä saa seurata taisteluun jos olet terve tahi et.
Pietro hypähti esiin tuoliltaan.
— Sinä et saa olla myötä, — kiirehti kalastaja lisäämään, — koska toisen meistä täytyy jäädä jälelle ollakseen Johannalle tukena. Ymmärrätkös minua, veliseni!
Muuan kirkas kyynel kierähti salakaupustajan poskelle.
— Sinulla on oikein, — sanoi hän hiljaa, — mutta se on kuitenkin kovaa.
— Se on siis päätetty, — sanoi Masaniello. Jos en minä huomenillalla palaa, niin ota sinä Johanna mukaasi ja menkää niin yhdessä benedittolais-luostarille. Te arvoisa isä, don Francesco, on nyt palannut Roomasta, ja minä voin ohimennen mainita hänelle, että sinä aiot tulla pyytämään hänen isällistä siunaustaan sinun ja Johannan yhdistykselle.
— Hyvä! — sanoi Pietro, joka tuskin voi hillitä kyynneleitään.
— Kun sinä, veliseni, et voi taistella meidän kanssamme, voit sinä kuitenkin rukoilla meidän puolestamme. Taivas puollustaa sorretuita, mutta ei sortajia. Uskokaamme se!
Nyt syleilivät he toistaan liikutuksella ja Masaniello läksi.
Hänen tiensä kävi Neapeliin. Hän tämi linnavarustusta myöten Pousipon edustalle.
Yht’äkkiä huomasi hän taas sen epäilyttävän haamun, jonka hän näki lähtiessään omasta mökistään, ja joka nyt tuli häntä vastaan. Masaniello tarttui roistomaisesti kivääriinsä, joka oli hänen olallaan, ja jännitti piihanan ollakseen valmis jos vaara uhkaa.
Silloin soi hänen törmiinsä kolea ääni:
— No, herraseni, minä kuulen, että te jännitätte kiväärinne piihanan. Jumal'auta! Se on oikein kelpo varovaisuus tällaisena aikana ja varsinkin silloin kun suoritetaan niin suuria tehtäviä kuin te nykyään. Älkää kuitenkaan olko lii'an hätäinen ja älkääkä ampuko minua kuulematta ensin. Perhana! Minä asettaudun sitä vastaan ja täydellä todella!
Näin puhuen oli hän tullut lähemmäksi ja seisoi nyt vastakkain kasvoista kasvoihin kalastajan kanssa.
— Kuka te olette ja mitä te tahdotte minulta? — kysyi kalastaja.
— Jalosti, herraseni! Se on suoraa ja mutkatonta puhetta. Mutta te näyttätte aivan sellaiselta kuin nuori hirvi silloin kuin se aavistaa että koirat ovat hänen jälillään! Käykäämme yhdessä eteenpäin, niin annan minä teille vastauksen!
Masaniello heitti kiväärin taas olalleen, päättäen varovaisesti
seurata tuon tuntemattoman kaikkia liikkeitä, joka oli suuri, voimakas mies miellyttävällä ryhdillä ja varustettuna aina hampaisiin asti.
— Te aiotte siis asettaa Neapelin tuleen ja liekkiin, hyvä kalastaja! — sanoi tuo outo tulokas pilkallisella äänellä.
— Teko kysytte minulta? Minä pidän että teidän pitäisi ensin vastaaman minun kysymykseeni!
— Se on oma järjestyksensä ... älkäämme siitä toki kiivastuko! Te kysytte kuka minä olen? No, hyvä Jumala, ettekö aavista sitä?
— Sitä en kiellä, mutta te tekisitte kuitenkin parhain, jos sanoisitte minulle nimenne, sillä enhän minä ole kaikki tietävä.
— Corcelli, ystäväni ... Corcelli teidän palvelukseenne!
— No, sinä olet siis rosvopäällikkö Vesuviolta.
— Aivan niin, herraseni.
— Mitä tahdot sitte minulta?
— No, rakkaimpani, te tahdotte väistyä minun ystävyydestäni? — No, minä seuraan sinun esimerkkiäsi! Mitäkö tahdon sinulta? No enhän juuri mitään, mutta minä aioin esittää sinulle erään asian, mutta minun täytyy ensin tietää, josko sinä todella aiot nostaa kapinan.
— Mitä iloa teille olisi siitä?
— Oikean Neapelilaisen ilon, jota rakastaa isänmaatansa ja vihaa vierasta iestä.
Masaniello katsoi ylös, mutta ei voinut pimeässä nähdä mitkä juonteet liikkuivat puhujan kasvoissa.
— Meidän suuntamme on tosivakava, — vastasi hän.
— Hyvä! — sanoi rosvo. — Mutta, Baccon kautta, herraseni, sinä unohdat että Arcon herttua on asettanut Neapelin piiritystilaan, uusi linna on ympäröity sota kanoonilla, jotka voivat aivan pian sylkeä rakeitaan sinua vasten silmiä.
— Antaa olla, — vastasi Masaniello, — minä tahdon taistella rakeita vastaan.
— Hyvä, mutta oletkos, — herra kalastaja, — ottanut myöskin lukuun nuo lukuisat ratsumiehet ja soturit, jotka seisovat vahtia toisesta linnoituksesta toiseen, meren rannasta Camalldulenseihin asti. Etkös luule, että varakuningas päästää kaikki aseistetut koiransa niskaanne? Baccus vieköön, minä näen teidät kaikki murskattuna yhdessä silmänräpäyksessä niinkuin kaali!
— Ennustukseksi, kunnonrosvo, voivat helposti tulla häpeään! Kun kansan mies nostaa kätensä voipi hän enemmän kuin sotamies kiväärillänsä.
— Joutavia, ystäväni! Sotamiehen kivääri lähettää kuulan kansan miehen pään läpitse, ja jos sinulla on ainoastaan paljaat käsivarret aseinasi, niin kalat tuossa lahdessa saavat muutaman päivän perästä syödä huviksensa niitä, jotka heitä muuten tavallisesti pyytävät. Maistukoon ateriansa — ja hittoon koko vapaus!
— Mutta mistä sitte saisi aseet? — huudahti Masaniello, — johon rosvon huomautukset sattuivat.
— Aseet, rakkahimpani? Niin, näeppäs, Vesuvion rosvo voipia antaa sinulle muutamia! Mutta meidän täytyy ensin tulla selville asiassa!
— Puhu!
— Kuinka monta kivääriä ja jousta sinä tarvitset?
— Siitä minä annan sinulle tiedon tunnin päästä kun olen lukenut joukkoni — vastasi Masaniello.
— Ovatko ne kaikki tuolla alahalla katakampeissa (maan alaisissa kaivoksissa)? — kysyi rosvo.
— Ahaa, — sanoi kalastaja hämmästyen, — tiedätkö sinä meidän kokouspaikkaamme?
— Kuten kuulet!
— Kuka on neuvonut sen sinulle?
— Perhana sinä olet utelias — mutta se kuuluu sinun ikääsi. Mutta muista, että Vesuvion rosvo tietää kaikki, mutta ei sano koskaan tietojensa lähdettä! se on varma keino saada aina luotettavia tietoja. Minä en tiedä ainoastaan salaliittolaisten kokouspaikkaa, vaan voin sanoa senkin minkä tähden sinä seisahdat tuon luostarin portilla.
Korselli osoitti samassa erästä mustaa roukkiota, joka kumotti pimeässä.
— He olivat ehtineet siis benediktolaisluostarin edustalle.
— No hyvä, — sanoi Masaniello, — ja minkätähden siis?
— Sinä tahdot tavata erästä munkkia, jonka minä kerran otan rippi-isäkseni, jos minä joskus — joka ei ole ollenkaan luultava — päätän tehdä tilin saatanan kanssa ja alotan sitte uutta Jumalan kanssa. Sinun munkkisi nimi on don Francesco. Eikö niin?
— Missä sinä olet tullut hänen tuntemaan?
— Luolassani tulivuoren tuulilla, jossa hän oli viimmeksi tänä aamuna.
— Sinä leikittelet!
— Ei, perhanaksi! Minulla oli kunnia tervehtää kunnia-arvoisinta isää eilen illalla luonani, sillä paluu-matkallaan Roomasta olivat minun mieheni vanginneet hänen ynnä viisi muuta matkustajaa Capuan ja Neapelin välillä. Minä pyysin hänen illalliselle, mutta aamun koittaessa päästimme me hänen vapaaksi ottaaksemme häneltä halun käännyttää meitä.
— Se on siis hän, joka puhui sinulle minusta?
— No perhana! Aina tuo kirottu uteliaisuus! Ei, hän ei ole se! ... No, tuostapas johtuu mieleeni eräs toinen asia: Oletko sinä, veikkoseni, nähnyt koskaan varakuninkaan tytärtä?
— En koskaan, — sanoi kalastaja hämmästyen. — Minkä tähden sinä kysyt sitä?
— No, eihän siinä ole mitään tarkoitusta! Jumal’auta! minä aavistin jotakin mutkaa?
— Mitä mutkaa?
— Ole rauhassa vaan... Noilla pienillä Espanialaisilla on ymmärrystäkin... Perhana, hänellä on päälliseksi vielä hyvä aistikin! Miehiä sinun moisiasi ei kasvakaan joka pensaassa!
— Sinä hävität pian minun kärsivällisyyteni! Mitä tarkoitat sinä noilla kiertopuheillasi?
— Minä tarkoitan, ystäväni, että minä muun muassa miellyn sinun asioihisi, ja ethän sinä siitä närkästy, sillä minä annan sinulle keinoja voittaakseni oikein kelpo voiton. Kuule, mene nyt ja tervehdä munkkia. Mene sitten Kotakombiaan, määrää hyökkäyksen aika ja tapaa minua sitten Vesuviolla. Minä luulen, ett'et sinä aio nukkua tänä yönä? Me voimme siis käyttää lopun siitä sopiaksemme asiasta. Sinä saat nähdä minun sotavarani. Sinä saat tarkastaa miehet, jotka minä annan sinun käytettäväksesi ja minä esitän minun ehtoni.
Masaniello mietti.
— Minä toivon, kalastajani, ett'et sinä luule minun aikovan viritellä pauloja sinun eteesi?
— Ei, — sanoi Masaniello, — mitäs hyvää sinulle siitä olisi!
— Aivan oikein, ystäväni! Ryövärinäkin olen minä kunniallinen mies ja sinulla ei ole mitään pelkäämistä.
— Siinä vakuutuksessa on minulle kylläksi, sanoi kalastaja hymyillen. — Minä tulen tapaamaan sinua kun minä tulen katakombeista!
— Odota, anna minulle tuntosana!
— Ja se on?
— Masaniello!
— Mikä kunnia minulle!
— Etkös sinä ole yrityksen urho? — Hyvästi!
— Hyvästi! — sanoi kalastaja.
Ja he menivät kumpikin tahollensa.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 30, 31, 32 ja 36 29.7.-9.9.1880.
