Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Ensimäinen luku.
Kävely rannalla.
Kun Neapelin kuningaskunta oli useampia vuosisatoja ollut taukoamattomana riidan aineena Franskan kuninkaille ja Aragonian ruhtinaille, niin joutui se lopuksi Espanian hallituksen valtaan, Kaarlo viidennen voitto Frans ensimäisestä vahvisti Ferdinand katoolisen valloitusta; ja tämän uuden espanialaisen alueen hallinto uskottiin varakuninkaille, joiden ehdoton luottamus kansastoon tuotti yhden niistä rajuimmista vallankumouksista, mitä historia on aikakirjoihinsa merkinnyt.
Don Luis de Haro oli Filip neljännen aikana seurannut setäänsä Olivarez'ia ensimäiseksi ministeriksi.
Hän teki Don Nodrigo de Leon'in, Arcos’in herttuan, joka oli yksi hänen elukoistaan, Neapelin varakuninkaaksi ja tämä uusi hallitsia kunnosti hallituksensa kohta uusilla veroituksilla, joilla hän köyhempiä luokkia ankarasti rasitti.
Heinäkuun kuudentena p:nä 1647, kun jo oli jotenkin päivä, hiipi kaksi naista ulos Vicaria-palatsista, joka oli molempain Siciliain kuningasten vanha asunto ja joka vielä tänäpäivänä nimitetään Castel-Carpians ja käytetään oikeustopalatsina nykyisessä Neapelissa. Kun he olivat astuneet monien pitkien ja pimeäin porstuain läpitse, tulivat he eräälle pienelle portille, johon heistä toisella oli avain.
Vanha espanialainen sotilas, joka syvissä ajatuksissaan nojasi piilukeihääseensä, oli vahdissa tällä portilla.
Hän hypähti esiin, kun kuuli avaimen kääntyvän lukossa, oikaisi vartalonsa hätäisesti, väänsi viiksiänsä ja tervehti molempia naisia ominaisella tuttavuudella, jonka jossakin määrässä taisi anteeksi antaa hänen harmaat hiuksensa. — Se on oikein, Huesca, minä olen tyytyväinen sinuun, sanoi se nainen, joka portin avasi. — Mutta ole vaiti ja viivy täällä siksi, kunnes me tulemme takaisin! —
Olkaa rauhassa, donna Pedrilla, ja luottakaa minuun aina ja täydellisesti! — vastasi espanialainen.
Tämän korupuheen lopulla huomasi hän, että se toinen nainen käänsi selkänsä, niin hän käyttäen tätä suotuisaa hetkeä eduksensa tarttui donna Pedrillan käteen ja painoi sen hellyydellä huulillensa. Mutta pahaksi onneksi kaäntyi hänen seuraajansa yht'äkkiä takaisin ja huomasi tuon rakkauden osotteen.
Hämillään siitä, että heitä oli tavattu niin suorastaan, pyörähti tuo espanialainen sotilas vasemmalla kantapäällään ympäri ja donna Pedrilla punestui aina kornia myöden.
Se nuori tyttö hymyili noiden vanhain rakastajain hämmingillä, mutta ei tehnyt vähintäkään sopimatonta huomautusta.
— Tule nyt, amma, — sanoi hän tarttuen donna Pedrillan käsivarteen ja veti hänen pois portilta.
He menivät erääseen ahdas- ja jyrkkä-katuiseen suppiloon, johon Neapelin kansa paahtavan päivän perästä alkoi virtailla kaikilta suunnilta.
Näissä joukoissa huomattiin ominainen rauhattomuus, joka ei ollut tavallista, ja johon nuo molemmat naiset näyttivät tietävän syyn, sillä he kiirehtivät askeleitaan nähtävällä pelolla ja ahkeroivat päästä ulos tungoksesta.
Kymmenen minutia astuttuaan saapuivat he satamaan; silloin säikähti se nuori tyttö yht'äkkä ja veti ammaa takaisin.
— Mitä näen? — huusi hän. O, Jumalani, katso tätä! —
Ja samassa osoitti hän pitkää riviä espanialaisia aluksia joiden kirjavat liput häälyivät iltatuulessa. Se on Juan Fernandezin laivasto!.. Hän tulee! — lisäsi hän äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta.
— Armias Jumala! Kääntykäämme takaisin palatsiin, rakas lapseni... Palatkaamme kohta tällä minuutilla... tahi muuten olemme hukassa! —
— Kuinka niin, — kysyi se nuori tyttö, jota oli ensi hämmästyksestään jo vähän toipunut.
— Ja sitäkö kysytte? — vastasi se vanhempi nainen hämmästyksissään. Niin luonnollisesti, — mitä sitte meillä on pelkäämistä? —
— Mutta silmänräpäyksessä on teidän tuleva puolisonne astuva maalle.... Varakuningas kutsuttaa varmaankin teitä.
— Mitäs siitä, Inetz tietää kyllä mitä hänen pitää vastaaman: minä olen kipeä... ja pääsy minun huoneisiini on kielletty.
— Isabella, tyttäreni, ajatelkaa toki likemmin! Näin tärkeässä tilaisuudessa, kun teidän vastaisen puolisonne tulo, tahtoo varakuningas varmaankin päästä sisään; hän tahtoo nähdä ja puhutella teitä!
— Ei toki! Inetz sanoo, että minä makaan ja isäni kavahtaa häiritä minua.
Argon herttuan tytär — sillä se oli hän itse, jonka me tapaamme täten luhjaamassa pitkin Neapelin katuja porvarillisessa pukeessa — otti taas amman käsivarren ja jatkoi matkaansa pitkin rantasillan pituutta.
Heti olivat he tulleet kaupungin edustalle ja kävivät nyt hietaisen rannikon sille osalle päin jota Margellinaksi nimitetään.
— Me olemme hukassa! — valitti Pedrilla.
Isabella ei vastannut ensin aluksi tähän valitus-huudahdukseen, vaikka hänen kasvonsa vaalenivat ja jäsenensä vapisivat tuskasta.
— Me olemme hukassa! huusi hoitajatar toilvottomasti. — Me olemme
hukassa!
— Voi, taivahinen, sinä jaarittelet niin, että minun kärsivällisyyteni loppuu, — sanoi se nuori tyttö lopuksi äkkiä seisahtaen ja jalkaa polkien. — Minä käyn vapaasti miettien kaikki, mitä tästä voipi seurata... Vaiti siis! —
Donna Peorllla huokasi — Me emme saa unohtaa itsiänne vaan ajatelkaamme likemmin asiaa... Minä olen aina antanut teille älykkäitä ja järkeviä neuvoja!
— Se on tosi, ja te'e minulle se ilo, että minä saan seurata niitä niinkauvan, kun ne eivät ole lii'an älykkäitä ja lii’an järkeviä. Tänään olet sinä aamullisten rauhattomuuksien perustuksella vaatinut minua palautumaan kävelyltämme tavallista aikaisemmin; ja me menemme kotiin ennenkun tulee aivan pimeä. Kuuleppas, mikä oikeastaan oli se rauhattomuus? Isäni on pitänyt oikeutta koko päivän ja minä en ole ollut tilaisuudessa auttaa häntä yhdelläkään selityksellä.
Isabella koki antaa keskustelulle toisen käännöksen ja hajottaa ammanpelkoa.
Se onnistuikin hänelle.
— Minä luulin, että te olette saanut tietää sen täydellisesti, — vastasi Pedrilla.
— Keltäs minä olisin saanut sen tietää? — Sinähän yksin vaan olit ulkona palatsista pyytämässä Huescan toimittamaan niin, että hän itse asetettaisiin vartioon pikku portille, niinkuin tavallisesti meidän salaisesti ulos luikahtaessamme. Mutta se näytti siltä, kun sinun olisi ollut vaikea löytää häntä, sillä sinä tulit ensin takaisin, kun minä jo olin valmisna lähtemään.
Isabella äänsi tämän viimeisen lauseen pienellä pilan ja konnuuden vivahduksella, jonka Pedrilla kyllä huomasi vaikka hän ei ollut ymmärtävänään sitä ja sanoi: — Se on tosi, minun hakuni mahtoi tulla teille melkoisen pitkäksi, mutta pää-syy minun viipymiseeni oli se ihmistunko, joka ahdisti kaikkia Vicarian ovia.
— Kansa on siis tyytymätön isääni?
— Niin kyllä, mutta varakuningas nauraa sillä, ja siinä tekee hän oikein.
— Ei, ei, hän tekee väärin siinä! — sanoi Isabella.
— Oi, niinkö te puhutte! Olisihan mitä ikävintä surustua tuollaisesta kansan rähinästä. Joukko juoppo- ja paljasjalka-raukkoja, jotka kaikki yhteensä eivät ole penninkään arvoisia.
— Vaiti, sinä tiedät, että minä en kärsi sellaista puhetta.
— Sen tiedän, sillä Johannan veli, teidän kaunis kalastajanne istuttaa teihin kaikkea tätä ja esittelee teille, ikäänkuin kaikki nuo lurjukset olisivat pyhimyksiä, vaikka ne kaikki ilman poikkeusta olisivat hirtettävät.
— Mutta jos nyt pakotetaan heitä rikoksiin ylenmääräisellä kovuudella, jolla heidän onnettomuudellensa on annettu alku.
— No, se ei merkitse mitään! — vastasi Pedrilla.
— Me emme sovi koskaan yhteen tässä asiassa, hyvä amma. Mutta sano, mikä oli syy tuohon meteliin?
— Kyllä, aamulla oli eräs talonpoikais-vaimo tullut torille hedelmiä myymään, mutta ei voinutkaan suorittaa maksuja. Tulli-virasto otti sentähden hänen tavaransa ja ajoi hänen pois.
— Ihmis-rauka.
— Olisihan hän voinut pysyä kotona? — sanoi Pedrilla.
Ottaa häneltä hänen omenansa! Kukaties olivat ne hänen ainoa omaisuutensa estääksensä nälkäänkuolemista!
— Noh! Se oli tarkoin edellä sanottu valmistettu! Tuskin oli edeltäpäin takavarikko tehty, kun koko joukko tyhjäntoimittajia yhtyi vaimon puolueeseen, ryösti maksun-ottomiesten viraston ja ryntäsi vihaisesti pyhälle dominicanilaiskirkolle, jossa varakuningas paraillaan kuunteli messua. He odottivat häntä kirkon ovella, piirittivät hänen pelottamalla metelillä ja pakottivat uhkauksilla häneltä lupauksen, että maksu hedelmistä peruutetaan.
— Uhkauksilla?... oletko varma siitä?
— Minä otaksun sen. Olisivatko ne niin säädyllisiä, että toimittaisivat asiansa sävyisästi? Kun varakuningas tuli palatsiinsa, antoi hän ampua rahvasta — ja maksu pysyy edelleen.
— Vaikka hän oli antanut sanansa! huusi se nuori tyttö. — Onko se mahdollista?
— Onko, aivan varmaan! Ne menivät ulvoen pois... Ja hymä asia sai voiton..
— Hyvä asia? Se on juuri kysymys! — sanoi Isabella huokaten. Mutta joutukaamme! Minä olen utelias kuulemaan, mitä minun ystäväni ajattelevat tästä.
— Kuinka? — kysyi Pedrilla. — Ai’otteko te tänä iltana vielä mennä kalastajamajalle? — Kyllä.
Mutta mitä te aiotte, lapseni? — Kun te kerran pääsette puheeseen Johannan ja häne veljensä kanssa, niin ei siitä tule koskaan loppua. Aurinko on jo melkein laskemallaan. Yht'äkkiä saavuttaa meidän vielä pimeä, ennen kun olemme kotona, joka nyt on vielä sitä pahempi, kun Italian kadut tämän päiväisten tapausten johdosta eivät ole ta’atut.
— Se on yhden tekevä! Meidän täytyy antaa saattaa itseämme paluumatkalla. Päälliseksi ei meidän rauhattomuutemme don Juan Fernandez’in tulon suhteen ole ollenkaan mikään rikos itsestään. Eivatkös kaikki Espanialaiset laivat ole salpauksen alaiset?
— Kyllä, teillä on oikein, — sanoi Pedrilla — sitä en minä huomannutkaan.
— Älyät siis, että me aivan hyvin saatamme mennä majalle. On jo enempi, kuin kahdeksan päivää siitä, kun minä näin tuon Johanna raukan.
— Lapseni, lapseni, onko se todellakin Johannan vuoksi, kun me niin usein teemme näitä kävelyitä. Onko se todellakin Johannan vuoksi, kun Espanialainen aatelisneiti, kun Arcon Isabella rikkoo kaikki sievätapaisuuden vaatimukset ja pukeutuu asuun, joka on hänen korkealle arvolleen ja suvulleen sopimaton.
— No kenenkäs vuoksi sitten? — kysyi se nuori tyttö.
— Varokaa! — sanoi hoitajatar. Teidän i'ässänne on vielä aivan vähän kokemusta. On pauloja, jotka eivät näy, ja teidän kalastajallanne on lipeä kieli. Hänen verkkonsa eivät ole vaarallisia ainoastaan kaille lahdessa.
— Minä ymmärrän sinua, Pedrilla, — sanoi Isabella ylevästi ja heitti hänelle muutamia silmäyksiä loukatusta ylpeydestä.
Donna Pedrilla huomasi pahan vaikutuksen muistutuksestaan ja änkytti:
— Anna anteeksi, rakas lapseni… Minä tahdoin vaan sanoa... ei, kaukana siitä, että minä ajattelisin sellaista!... Mutta kuitenkin se paha on onkela... Nuoret ja vanhat käyvät jokapäivä hänen verkkoihinsa.
— Niin, sen näin minä äsken, kun me tulimme siitä pienestä portista, — vastasi lsabella kylmästi.
Tällä kertaa oli amma se, jota punestui.
— Taivahinen, — sanoi hän, — pitääkö minun vastaaman tuon vanhan veitikan Huescan tyhmyyksistä? Onko se minun vikani, että hän minua kosioimuksillaan kiusaa? Koska hän on yhteydessä meidän erityisten luikahdustemme kanssa, niin olen minä aivan pakotettu säästämään häntä, lapseni, ja muistutuksenne on siis liian kova.
— Se voipi olla totta, — sanoi Isabella — Ja minä teen väärin, kun en kiitä sinua suuresta suosiollisuudestasi.
Se varjo, joka pimitti hänen otsaansa, katosi ja hän astui edelleen iloisesti naureskellen.
— No, älähän nyt ole närkästyksissä, — sanoi hän ammalle ja oiensi hänelle kätensä. Tiedäthän, että minä olen tuollainen huikentelevainen lapsi; muistutukset eivät vaikuta minussa mitään hyvää. Minä annan anteeksi sinulle, mutta älä puhu enää siitä.
Donna Pedrilla suuteli hallitsiattarensa kättä ja päätti hiljaisuudessa, parjata jokapäivä tuota vanhaa rakastajaa, joka niin kevytmielisesti saattoi hänen maineensa vaaraan.
Kun viha oli loppunut ja kaikki rauhattomat ajatukset poistetut, alkoi varakuninkaan tytär juosta ranteen hienoa reunaa onnellisena kuin nunna, joka on hylännyt koppionsa, iloisena kuin leivonen, joka on päässyt metsästäjän verkosta ja keveänä kuin vuohi, joka on katkonut siteensä.
Silloin tällöin pysähtyi hän odottamaan ammaa. Hän tarkasteli sitä majesteetista näytelmää, joka kaikilta tahoilta esiytyi hänelle. Edessään näytti meri loitolta ne pienet vehreät saaret: Procida, Iscia ja Capri, kolme kaunista vehreäkiveä, jotka näyttivät varttavasten asetetun sinne koristamaan siniulapan yksitoikkoisuutta.
Vasemmalla kohousi Vesuvio arvokkaana keilana, ja laskeva aurinko seppelöitsi sen kulta- ja tuli-loistoisella tähdistöllä.
Kaltevilla kunnaillaan kohousi Neapeli hänen takanaan amfiteaterillisesti, tämä kappale taivasta, joka erehdyksestä oli laskenut maahan, se i’ankaikkisesti hymyilemä kaupunki, jonka jalkoja huuhtelee maapallon ihanin meri ja joka kätkee päänsä kuten Metsätär Ponsilippon siimeksessä.
(jatk.)
julkaistu alkujaan: Ahti n:ot 5 ja 6 5. ja 12. helmikuuta 1880.
