Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Kuudes luku.
Benediktolaisluostari, joka sijaitsi Pausilippon rannalla, ulkopuolella kaupungin muuria, oli ympäröity lujilla muureilla sekä kaivoksilla ja muilla varusteilla; sangen nerokas varovaisuus-teko sen vuosisadan muureilta, joten heidän jälkeläisillään ei olekaan syytä valittaa, maassa, missä sotilaista tulee aina ryöväreitä samalla kuin ryöväreistäkin toisinaan sotilaita.
Masaniello tapasi nostosillan vielä laskettuna, mutta ristikon jo suljettuna. Hän rämisti sitä ja luostarin portinvartia riensi kiireesti paikalle.
Pari tuokiota senjälkeen oli kalastaja don Francescon kammiossa, jossa munkki istui tutkimuksiinsa kiintyneenä.
Hän nosti lamppunsa varjostimen ja äännähti ilosta, kun hän tunsi tuon nuoren kalastajan Margellinasta.
— Poikani, rakas poikani! — huudahti hän ja pusersi hänen rintaansa vasten. — Sinä olet siis saanut tietää minun palanneen?
— Niin, kunnia-arvoinen isä, minä olen sitäpaitsi saanut kuulla, että Vesuvion rosvot uskalsivat ottaa teidän kiinni tiellä Capuan ja Neapelin välillä.
— No ... keltä sinä olet saanut sen kuulla, poikaseni?
— Corcellilta itseltä.
— Pyhä Maria! Sinä olet siis nähnyt hänen?
— Juuri äsken erosin hänestä. Kuinka kohteli hän teitä,
isäni?
— Oikein hyvin! Hän päästi minun aamulla aivan ilman ehtoja. Paitsi muuta tietävät he kyllä, että munkeilla on vallan vähä rahoja mutta paljo saarnoja.
— Se on tosi korkea-arvoinen isä. Te kuulette, että minulla on selvä kaikesta mitä on tapahtunut minun ja Teidän välillä on aivan pieni, mutta tarkka eroitus.
— Mitä tarkoitat sinä?
— Ettekö ole kuullut mitään mutta Neapelista.
— En, — vastasi munkki. — Tosin on kyllä kerrottu eräästä varakuninkaan sotaväen nostamasta melskeestä.
— Onko siinä kaikki? — kysyi kalastaja.
— Minä en tiedä muuta! Olitko sinä tuossa kahakassa saapuvilla?
— Minähän olin etunenässä siinä, arvoisa isä.
— Sinäkö? — huudahti munkki.
Hän veti kalastajan istumaan eräälle pienelle rahilla, joka oli sen isolla nahalla päällystetyn sarjatuolin vieressä, jossa hän itse istui. Hän tarkasti Masanielloa läpitunkevalla silmäyksellä ja sanoi:
— Puhu ... se on siis painava asia?
— Niin, arvoisa isä! Minä kiitän sallimaa, joka johdahti teidän takaisin meille! Te olette minun johdattajani ja nenvon-antajani? Jos minun käsitteeni omat laajenneet, ja jos valo on tunkenut minun ymmärrykseni pimeyteen, niin ketä on minun kiittäminen siitä? Teitä, don Francesco, teitä, jo’a etseitte köyhää kalastajaa hänen mökissään rannoilla, teitä, joka etitte kansan poi'an käteen johdattaaksenne häntä i'ankaikkisen totuuden lähteelle.
— Poikani, minä olen siis kylvänyt hedelmälliseen maahan... sato on siis tuleva runsas!
— Isäni, hetki on tullut, että meidän pitää ymmärtää toistamme. Teidän neuvonne ja ne kirjat, joita Te olette antanut minun lukeakseni, ovat johdattaneet minun ajatukseen, toimittaa Neapelille hänen entinen vapautensa ja lievittää kansan kurjuutta, jota vieraat imevät luonnottomilla kiskomisilla. Hyväksyttekö te tämän suunnan?
— Vaikene, Masaniello, vaikcne ... rakas lapsi! Kuinka voisi se onnistua sinulle?
— Siitä ei ole kysymys, isäni! Hyväksyttekö suuntani?
— Kyllä, jos sinulla on keinoa täyttää se.
— Hyvä, — sanoi Masaniello. — Tästä ei ole vielä kaikki. Te olette avannut minun silmäni huomaamaan kärsimystemme syyn, te olette osoittanut minulle tien pelastukseen.
— Se on tosi, poikaseni, minä olen lukenut sinulle esitelmän: ”Evankeliumi sovitettuna valtio-elämään," eli saman teokseni, jonka minä nyt juuri olen jättänyt Roomalaisen hovin tutkittavaksi.
Kalastaja nousi.
— No hyvä, don Francesco, nyt tarvitsee vaan käyttää teidän oppianne. Oletteko valmis siihen.
— Poikani, poikani, ala hurmaa minua petollisella aivolla! Sinä olet nuori ja sinun mielikuvitteesi lumoaa sinun. Taidatko sinä pelastaa kansan ja todista Kristuksen pyhän opin: ”Kaikki ihmiset ovat veljeksiä."
— Me toteutamme sen! — sanoi Masaniello.
— Osota minulle keino ja tie, Masaniello, niin minä seuraan sinua kaikessa!
— Kuulkaa, isä! Te olette tuntenut minun kauvan. Minun sieluni uhkuu hellyydestä sellaiseen kansaan, jota on valmis käyttämään oikeuksiansa ja ravistelee kahleitaan odottaen hetkeä, jona voisi murtaa ne.
— Sinulla on ehkä oikein! Tänä iltana olen minä tutkinut Neapelin kansaa. Joka mies ajattelee niinkuin minäkin. Tuosta salaperäisestä sanasta ”Vapaus" omat heidän sydämmensä elähtyneet, heidän kätensä kohouvat taivasta kohden. Te kysytte minulta, minkä vakuuden sinä voit antaa voitosta? Millä en pyydä mitään muuta kuin sen.
— Jatka, Masaniello ! — sanoi munkki sykkimällä sydämmellä.
Tuo joukko lazzaroonia ja kalastajia, tuo joukko Neapelin auringon paahtamia aivoja, asettautuu aseelliseen vastustukseen. Minun tarvitsee sanoa ainoastaan yhden sanan, antaa ainoastaan viittauksen, niin tuli-tuisku on valmis.
— Poikani, — minä kuulen sinua ja kysyn itseltäni, onko se unta!
— Huomena jatkoi Masaniello, — on Neapeli vapaa! Minä olen kaatanut öljyä kapinan liekkiin. Minun veljeni etukaupungissa ja Margellinassa, koko tuo päivän paahtama, paljastettu kansa odottaa ainoastaan merkkiä julistaaksensa vapautensa.
— Mutta missä sinä olet puhutellut kansaa, Masaniello?
— Satamassa, kohta varakuninkaan konnamaisen petoksen jälkeen.
Don Francesco kuunteli häntä ihmetellen. Ukon silmät kastuivat kyynneleissä. Kun Masaniello lopetti puheensa polvistui hän hartaaseen rukoukseen kaikkein Herralle ja Isälle.
Noustuaan otti hän kalastajan käteen ja sanoi:
— Masaniello, minä olen ajatellut sivun puhettasi ja tunnustan, että oikeus on kansan puolella.
— Te ette siis vastusta minua, isäni?
— Minä annan sinulle suostumukseni kaikesta sydämmestäni, poikani!
— Jos minä tällä hetkellä epäisin kansan pyhää asiaa, niin olisin minä pelkuri konna!
— Niin juuri, aivan kuin Juudas myisit sinä toisen Kristuksen ja vuosisatain kirous painaisi sinun muistoasi iankaikkisesti!
— Oi, — sanoi Masaniello, — ja kuitenkin olen minä vähältä nääntyä!
— Mitä sanot?
— Nainen, jota minä rakastan, heittäytyi itkein minun jalkoihini. Hänen sydämmensä sykki minun sydäntäni vasten ja rakkauden taivas aukeni minulle.
— Rakkauden? — sanoi munkki. — Minkä tähden tuo ajatus nyt juuri tunki sivun sydämmeesi, kun minä toivoin, että se tykyttää ainoastaan vapaudelle?
— Oi, sanoi kalastaja, — vapaus on voittanut rakkauden, ei kuitenkaan ilman taistelua ... Minä olen musertanut oman onneni!
— Kuka on se nuori nainen?
— Oikea enkeli, isäni, suloinen, nuori tyttö, jonka rakkaus loi yhtäkkiä säteensä minun elämälleni. Minä hurmohduin hänen katseestaan ja hänen äänensä soinnusta. Hänen kuvansa ei jättänyt minua, näin sen kaikkialla sekä valvein että unessa. Se seurasi minua veneessäni, minä katselin sitä meren kuvastimessa, hattarat asettautuivat hänen muotoonsa ja tuuli lauloi hänen nimeänsä!
— Onneton ... ja sinä uskallat sanoa, että sinä tahdot luopua hänestä?
— Sitä en minä sanokkaan, mutta minulla on voimaa ja ryhtiä. Noinhan minä kun kerran olen valmis uhraamaan elämäni, yhtä hyvin uhrata rakkautenikin?
— Oi, poikani, rakkaus hellyttää sydämmen. Se on työntänyt suurimpiakin miehiä turmioon.
— Niin, kun he ovat antaneet myötä sille.
— Ole varoillasi! Oletko sinä niin varma itsestäsi?
— Olen, minä vastaan sydämmeni puolesta ... Se voipi kyllä kyynnelehtiä kauvan ... Mutta hän, josta minä puhun, on antanut minulle ehdon valita rakkauden tai velvollisuuden. — Minä olen valinnut velvollisuuden.
— Tule syleilläkseni, poikani! ... Minä uskon sinua, Masaniello, minä uskon sinua!
— Sanoakseni kaikki,— jatkoi tuo nuori kalastaja, — ja kerrassaan karkoittaakseni pelkonne, ilmoitan että hän on espanialainen ja erään varakuninkaan kaartiin kuuluvan kapteenin tytär. Huomenna voin minä ehkä taistella hänen isänsä kanssa. — Se tekee juovan minun ja hänen välille! Antaa hänen olla meidän julmurin puolella! ... Minä olen Neapelilainen, minä olen teidän oppilaisenne ... kansa on valinnut minun johtajaksensa ... Eläköön Neapeli ja vapaus!
— Mitä aiot sinä nyt tehdä, poikani!
— Liittolaiseni odottamat minua kotakompeissa!
— Hyvä, minä tahdon seurata sinua sinne.
— No, te siis siunaatte meidän aseemme!
Munkki sävähti.
— Herra! — sanoi hän hiljaa — kohottain vapisevat kätensä taivasta kohden, — Sinä olet todistajani, etten minä ole verenjanoinen, vaan kansa kärsii, hirmuvalta on saattanut sen epätoivoon! O, Jumalani, älä tuomitse meitä!
— Lähtekäämme nyt, isä!
— No, — vastasi munkki. — Mutta vielä yksi sana. Minkätähden olet sinä valinnut kotakompit kokouspaikaksesi?
— Ett'ei meidän salaisuutemme tunkisi ulos niiden hiljaisesta syvyydestä!
— No hyvä, mutta, jos varakuningas olisi kuitenkin saanut vihiä siitä ja miehittää aukon väellään, mitä siis on tehty vapaan palautumisen vakuutukseksi?
— Ei mitään, isäni!
— Se on varomattomasti. Teet älykkäästi, jos otat kokeneen ukon neuvonantajaksesi. Rohkeus ilman viisautta johdattaa turmioon! Tule, minun asiani on nyt korjata se.
Kalastajan seuraamana kävi munkki luostarin läpitse ja seisahtui erään kostean käytämän suulle, jonka astimet johtivat syvälle rakennuksen alle.
— Mihin me menemme, isä? — kysyi Masaniello.
Munkki tarttui kalastajan käteen ja astutti häntä muutamia askeleita alaspäin. Täällä pysähti hän raskaan rautaportin eteen, jonka hän avasi ja sanoi:
— Poikani, Neapelin katakompeissa on neljä kulkuaukkoa. Sen pakotien, jota et sinä tietänyt, osotan minä nyt sinulle. Jos teille hätä tulee, niin pakene tämän luostarin kautta ja voi sitten vihollisianne, jos he arvaavat seurata teitä näihin eksyttäviin soppiloihin!
Näin puhuen sytytti hän kaksi soihtua. Ukko otti yhden ja antoi toisen kalastajalle, töykkäsi rauta-oven auki sellaisella ryminällä, että holvit kumisivat. Nyt kiinnitti hän ovipieleen nuoran, jota mennessään pärvötti vähitellen rullalta.
— Tämä uusi Ariadnon lanka pelastaa meidät, — sanoi hän, — jos varakuninkaan sotilaat miehittäisivät käytämän Paosilippon puolella.
— Vielä yksi sana, — sanoi Masaniello. — Se on toden tosi, että tuhannet vaarat ympäröivät meitä! Huomenna … ehkä illalla olen minä jo kuollut!
— Mitä sanot sinä? Poista sellaiset ajatukset?
— Minä voin kuolla, — kertoi kalastaja matalalla äänellä, — ja minä en tahdo jättää sisar-raukkaani, Johannaa, turvattomaksi maailmaan! Te tunnette Pietron? Jos minä kuolen, niin siunatkaa heidän yhdistäksensä.
Munkki puserti hänen kättänsä ja pyhkesi postiltaan hiljaisen kyynneleen.
Sitten kulkivat he hyvän puoli tuntia äärettömissä holveissa. Kolme rautaristikkoa ihmisluineen kohosi oikealle ja vasemmalle. Vuosisadat olivat tässä hiljaisessa paikassa saanet lukemattoman määrän kuoleman jäseniä ja koko sukupolvet lepäsivät täällä iankaikkista untaan. Pian kuulivat he etäältä kohinan, hämmästyttävän jyminän, joka läheni joka askel, ja jonka syy ei voinut olla epäiltävä.
— Veljemme ovat täällä, — sanoi Masaniello.
— Oletko sinä määrännyt Diocletiaanon ympyrän kokouspaikaksenne? — kysyi munkki.
— Olen, isä.
— Käykäämme siis oikealle!
Heti sen jälkeen saapuivat he erääseen kumman laatuiseen saliin, joka oli louhittu itse kallioon, ja jonka kimaltamat tippakivillä peitetyt seinät säteilivät soihtujen valossa, kuin tiamanttiset muurit.
Täällä olivat nyt kokoontuneina ne lazzaronit ja kalastajat, joita Masaniello oli edellisenä päivänä satamassa kiihoittanut. Hänen tultuaan näkyviin kaikui riemuitseva tervehdyshuuto kaikilta sivuilta.
— Se on hän!
— Se on meidän nuori johtajamme!
— Eläköön Masaniello!
Tuokiossa ympäröitsi hänen tuo ryysyinen joukko ihmisiä, joiden paljaat jalat polkivat kotakombin kosteaa pohjaa, ja joiden vihaiset kasvot varjon puoleksi peittämänä ja soihtujen valo puoleksi valaisemana, esittivät sellaisen näyn jonka moista Rembrandtin sivellin ei milloinkaan olisi voinut kuvata.
Se ääretön sali, jossa tuo räyhäävä joukko häilyi, oli kehäkäs ympyrä. Eräs vanha kansan taru kertoo, että keisari Diocletianus, aikomuksessa asettaa sinne hautansa, oli kolmannella vuosisadalla antanut louhia sen Paosilippon kallioon.
Mutta kun hän kyllästyneenä hallitukseensa piti parempana hoitaa kaalimaata Salonassa, niin antoi hän haudata itsensä toiselle puolelle Adrian merta ja jätti ainoastaan nimensä tuolle maanalaiselle holville.
Keskellä luolaa oli sangen suuri kivi ja tälle harmaalle paadelle astui Masaniello. Kansa tunkeutui tiheään ryhmään hänen ympärillensä ja syvä, juhlallinen hiljaisuus vallitsi tuossa sekavassa joukossa. Kaikki päät paljastettiin.
— Toverit, oletteko te tulleet tänne eri teitä, kuten minä kehoitin? — kysyi Masaniello.
— Me olemme seuranneet sinun käskyjäsi! Oletteko varmat siitä, ett'ei mitään vakoojaa ole seassanne?
— Ole huoleti, me tunnemme kaikki toisemme.
— Tulkoot ne, joilla on aseet, tänne!
Kymmenen miestä toiset keihäillä, toiset joutsilla ja piilukeihäillä varustettuna astui esiin.
— Asettukaat katakombien aukoille ja jos ulkoa päin tehdään hyökkäys niin antakaa vaikka henkenne, ennenkun kenenkään päästä sisään.
He tottelivat. Nyt osoitti Masaniello munkkia, joka seisoi hänen oikealla puolellansa, ja sanoi:
— Ystäväni, te näette tässä minun herrani ja teidän kaikkeinkin herranne!
— Niin, niin me tunnemme hänen! — huusivat useat.
— Hän on don Francesco!
— Hän on kansan ystävä!
— Eläköön Benedictolais munkki!
— Se en ole minä, jolle te olette suostumuksenne antaneet! — Minä olen ainoastaan kaiku tästä pyhästä miehestä! Se on hän, joka puhui teille minun kauttani. Jo aikaisesta nuoruudestani on hän alati istuttanut minuun rakkautta Jumalaan ja kansaan.
— Eläköön don Francesco! — huusi joukko.
Koko joukko tunkeutui munkin ympärille hartaasti suudellaksensa hänen vaatteensa lievettä.
— Veljet, se on tosi, — sanoi munkki liikutettuna, — että teidän onnenne on ollut kaikkein minun toivojeni päämääränä. Kiitetty olkoon Herra, että hän antaa minun elää siihen päivään, jona minä saan todistaa kansan vapautuksesta ja nähdä teidän kahleenne murrettuna! Niinkuin Heprealaiset Egyptissä olette te työskennelleet ahmateille ryöväreille, jotka mässäävät teidän hiellänne ja juovat teidän kyynneleitänne! Toinen Mooses kohouu nyt heti voimallisena ja vastustamattomana, valmiina musertamaan Faraon ikeen, valmiina johdattamaan teitä vapauden luvattuun maahan!
Viime sanoissa ilmautui munkin äänessä jotain profeetallisuutta ja liittolaiset vastasivat yhteisellä myönnytyshuudolla:
— Eläköön vapaus!
— Ei mitään kahleita enää!
— Eläköön vapaus;
Masaniello viittasi ja kaikki vaikenivat.
— Sinä, Neapelin kansa, tulet vapaaksi, sen lupaan, sen vannon! — huudahti hän. —Mutta kova taistelu syntyy, meissä täytyy löytyä martyyriä! Oletteko valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta?!
— Me olemme valmiit!
Vaik'en minä voisikaan hankkia teille aseita, voitteko sittekin vaalenematta rynnistää varakuninkaan sotajoukkoja vastaan
— Kyllä, kyllä!
— Linnoitusten kanuunat?
—Me rynnistämme niitä vastaan!
— Hänen vartiaväkensä kiväärit?
— Me tahdomme valloittaa ne!
— Tahdotteko suorin tein, paljain rinnoin vastustaa espanialaisten keihäitä ja saksalaisten tuliluikkuja?
— Kyllä, — vastasi joukko taas.
— Tahdotteko te minun kanssani murtaa Vicarian portit ja lausua Arcon herttualle voittoisan kansan oikeutetut vaatimukset?
— Sen tahdomme!
— Oikein, veljet! Siis esiytykäämme, vannoen kautta pyhän evankeliumin ja siunatun ristin!
Kaksi miestä laski raamatun munkin eteen. He avasivat sen ja asettivat pronsisen ristiinnaulitun kuvan sen päälle. Nyt astuivat liittolaiset yksittäin esiin, polvistuen ja oientaen kätensä ristiä kohden sekä kertoen valan, jonka kalastaja
edellä saneli.
Kun he olivat valan vannoneet, lausui Masaniello:
— Veljet, paljastakaatte tikarinne!
— Tikarit, jotka olivat kätkettynä heidän vaatteidensa alla, välähtivät samassa tuokiossa heidän päidensä ylitse, heiastaen tuhatkertaiset vilaukset soihtujen valossa.
— Tähän saakka, — jatkoi Masaniello, — ovat nämä tikarit olleet ainoat aseemme! Minä huomautan teille, veljeni, että jos emme voi saada parempia, niin olkoot nämä meille kylliksi! Ne pakoittavat meidän kysymään vihollisen henkeä ja käymään rinta rintaa vasten! Mutta vannokaatte, että jos joukossanne olisi joku petturi, käytätte niitä ensiksi heidän rintaansa lävistääksenne!
— Sen vannomme!
— Nyt, isäni, — sanoi kalastaja, ja polvistui munkin eteen, — rukoile taivaan kaitsemusta meille ja siunaa aseemme!
Kaikki polvistuivat johtajansa kanssa.
Munkki oiensi kätensä liittolaisten ylitse. Hänen olennossaan ilmestyi jotakin ylönluonnollista ja salaperäistä ja hänen mustista silmistään loisti innostuksen tuli.
— Käy, — huusi hän, — käy kansani ja taistele! Asiasi on oikea ja pyhä! Älä säästä omaa vertasi, mutta säästä voitetuita, niin voiton Jumala suojelee sinua! Ne aseet, jotka sinä käytät vapautesi eduksi, ne minä siunaan ... Minä siunaan ne taivahan nimessä!
— Kiitoksia, isä, kiitoksia! — sanoi johtaja ja nousi.
— Veljet, — sanoi hän, — käykää nyt levolle ja antakaa Margellinan kalastajan tavata teidät huomen aamulla auringon noustessa ko’ossa mökkinsä edustalla.
Soihdut sammutettiin ja muutamassa minuutissa vallitsi taas pimeys ja hiljaisuus katakombien syvyydessä.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 36-39 9.9.-30.9.1880.
