Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Toinen luku.
Varakuninkaan tyttärellä oli täydellinen espanialainen viehättämä miellytys yhdistettynä franskalaisella rakastettavaisuudella ja iloisella luonteella.
Jo kehdossa ilman äitiä ja melkein isääkin, Arcon herttuaa, jonka kunnianhimo puuhaili muissa velvollisuuksissa, oli hän päässyt täydellisen vapauden makuun ja seurasi edistyksessään vähemmän järkeä kuin omia mielijohteitaan.
Oliko se nyt vakavuuden puutteesta vai ylöllisestä hellyydestä, että varakuningas antoi tyttärensä edellä oman mielensä mukaan, minkä hän piti hyvänä ja tästä selkiää meille se omituinen asema, jossa me tapaamme Isabellan tämän kertomuksen alussa.
Vastenmielisenä tuon pienen Neapelin hovin tympeyteen, joka luonnollisesti tahtoi olla aivan Madrid'in hovin kaltainen, oli tuo nuori tyttö vetäytynyt pois hovinaistensa vakavasta ja yksitoikkoisesta seurasta muodostaakseen itselleen seurustuspiirin, joka paremmin sopii hänen tunnollineen ja aatteilleen.
Tästä ei kuitenkaan saa johtaa sitä loppupäätöstä, että Arcon Isabella oli niitä kevytmielisiä naisia, jotka karkottavat säällisyyden tunteen antautuaksensa sitten liikutusten ja vaarallisten mielikuvitusten virtaan. Kaukana siitä. Isabella oli jalo ja puhdas sielu. Hänen vaillinainen kasvatuksensa antoi hänen toimilleen ehkä jonkin odottamattoman omituisuuden, mutta se ei tehnyt sitä koskaan rikolliseksi. Lyhyesti sanoen, hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kun se, että hän oli varakuninkaan tytär sen sijaan kun hänen olisi pitänyt kuulua johonkuhun kohtalaiseen ja kunnialliseen kansalaisperheeseen, jossa se, joka nyt pidettiin sopimattomana hänelle, olisi kyllä esiytynyt jalona kuin koko joukko rakastettavia omaisuuksia, niinkuin viaton vilkkaus, miellyttävä käytös ja taukoomaton iloisuus.
Niinä kolmena vuotena, joina Arcon herttua hallitsi Neapelin kansaa oli hän useamman kuin yhden kerran kuullut valituksen ja hätähuudon saapuvan korviinsa. Kun hän tuli tuntemaan, että nämä tuskan huudot tulivat kansasta, oli hän tuntenut osanottoa siihen; hän toivoi oppia tuntemaan sen tarvetta ja likeisellä tavalla saada tietää sen kurjuuden, ja tämä oli yksi syy hänen kulkuihinsa palatsin edustalla.
Hänen kaksi liittolaistansa olivat Pedrilla ja eräs nuori, veitikkamainen kastiliniatar nimeltä Juetz, juuri sama, jota tässä silmänräpäyksessä suoritti Cerberuksen tehtävää Isabellan huoneen ovella, ettei kukaan pääsisi sisään ja saisi tietää hänen olevan poissa.
Pukeutuneena asuun, jossa häntä oli aivan mahdoton tuntea, hahitti varakuninkaan tytär Neapelin vaahtoisia ja törmäisiä katuja, noita iankaikkisia portaita, joissa täytyy vuorotellen nousta ja laskea. Toisinaan pistäytyi hän työväen joukkoon satamassa, ja kun näytti siltä, että joku hätä voitiin huojentaa, veti donna Pedrilla esiin kukkaron ja muutamia espanialaisia tukaatia kierähti sen onnettoman käteen, mutta sitte katosi antaja taas niin hätää, että avun saaja ei saanut aikaa kiittää hyvän tekiätärtänsä, ja siten vetäytyi hän pois kaikista kiitollisuuden-osotteista.
Mutta Isabellan hyväntekeväisyys etsii etunenässä sitä kalastajain luokkaa, joka tähän aikaan asui kaupungin edustalla, ja jonka kurjuus, la Mergelinan hajanaisissa majoissa, ilmaisi mitä suurinta tarvetta ja puutosta kaikkialla.
Eräänä päivänä kun Isabella iloisena ja tyytyväisenä astui ulos eräästä tällaisestä mökistä — sillä hän oli pelastanut kokonaisen perheen velkaryöstön hävittämästä perikadosta — lausui hän toivonsa tehdä huvittavan purjehdusmatkan lahdelle ja syödä appelsiinia Procida-saarella.
Hän ja Pedrilla lähestyivät siis rantaa ja pyysivät erästä nuorta kalastajaa, joka oli verkkonsa korjaamisen touhussa, ottamaan heidän venheseensä ja saattamaan saarelle.
Mielelläni, — vastasi tämä, työstään taukoamatta. — Meri on tyyni tänään ja minä olin juuri aikeissa tehdä pienen purjehduksen sisareni Johannan kanssa. Tahtoisitteko te senvuoksi olla hyvät ja käydä parisataa askelta täältä tuonne minun mökilleni noutamaan häntä, niin saamme heti lähteä.
Isabella riensi heti pois sille osotetulle paikalle ja palasi lohta erään kauniin ja nuoren tytön keralla, jolla oli vakava näky ja ylevä katsanto sekä vivahti valepuettuun ruhtinattareen.
Nähtyään hänen nousi kalastaja seisomaan.
— Hyvää iltaa, Johanna! sanoi hän.
— Hyvää iltaa, veli! — vastasi Neapelitar ja kurotti otsansa sen nuoren miehen huulille suudeltavaksi. — Sinun kalastuksesi ei ole onnistunut tänään, näen minä.
— Ei, Johanna! Tosin olin minä saamaisillani oikein hyvän saaliin, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun minä nostin sitä veneeseen, repesi verkko. Se on taas voittanut vapautensa ja maksaa minulle kahden päivän työn. Mutta en minä valita siitä. Kun orja katkaisee kahleensa, niin täytyyhän haltian kärsiä siitä; — se on oma järestyksensä.
— Onko don Francesco tullut?
— On, veljeni, ja hän on lähettänyt tämän kirjeen sinulle.
— Nuori kalastaja otti sen paperin, jonka sisarensa hänelle tarjosi, korjasi arvokkaasti villa-lakkiaan ja luki sen sisällön
huomiollisesti.
— Don Francesco, — sanoi hän, — ei voi tulla kahdeksaan päivaän ja pyytää minun käymään hänen luostarissansa. Mahtaneeko hän olla kipeä?
— Oi, — sanoi Johanna, — ainoastaan se onnettomuus puuttu!
— Oles maiti! Nyt muistan, että hänen täytyy olla kotona valmistaaksensa suuren teoksensa ja antaaksensa sen roomalaisen hovin arvosteltavaksi. Mutta sinä näytät niin toivottomalta, Johanna... Mitä sinulta puuttuu? — En minä kysy Pietroa. Hän lupasi käydä katsomassa sinua eilen ja hän on poikkeuksetta pitänytkin sanansa.
— Pietron on varakuninkaan sotaväki viime yönä pahasti haavoittanut! — sanoi Johanna toivottomasti.
— Taivas, mitä sanot?
— Hänen isänsä tuli itse sitä minulle sanomaan. Minä riensin heti hänen mökillensä — ja olen sitonut hänen haavansa.
— Hyvä, kiltti tyttö! Sinun läsnäolosi mahtoi olla kelpo lääke hänelle. Tähän tekoon on sinua johdattanut oma sydämmesi, mutta en minä kiitä sinua sentähden vähemmän. Kiitos!
Hän otti Johannan käteen ja astui hänen kanssansa muutamia askelia pois vieraista.
— Onko se erittäin tärkeä sinulle tehdä Prosidalle tuon matkan, jonka sinulle lupasin? — kysyi hän hillityllä äänellä. Etkö sinä ole siitä mielestä, että minä tekisin paremmin, jos menisin katsomaan sitä haavoitettua?
— Ei, hän nukkuu. Päälliseksi ei ole koko huoneessa yhtään ropoa; kaikki Pietron tavarat ovat takavarikoidut ja hän on paljastettu kaikesta. Mitä minuun kuuluu, en minäkään ole voinut mennä torille Neapeliin. Voipi mennä sinultakin parin päivän työ ennenkun saat verkkosi kuntoon, — millä elänemme me niin kauan? Nuo kaksi naista, jotka sinä olet luvannut viedä ylitse saarelle, maksamat varmaankin sinun ansiosi kyllin.
— Sinä olet oikeassa, siskosein; meidän pitää tehdä kaikki, ettemme nälkään nääntyisi.
— Hänen venhensä oli kiinni rannalla, ja sitte, kun hän oli pannut verkkonsa kokoon, päästi hän sen irti ja Johanna auttoi Isabellaa ja Pedrillaa kädestä alas venheesen.
— Kohta olivat he paikallaan perässä. Kalastaja seisoi keulassa, levitti kolmikulmaiset purjeensa, tarttui ruoriin ja se keveä vene, joka kiiti eteenpäin yli lahden niinkuin kalalokki, riensi Procidaa kohden.
Veljen puhuessa sisarensa kanssa ennen lähtöä, oli Isabella, kuten on helppo ymmärtää, hämmästynyt muutamista Johannan sanoista. Hän toivoi tietää minkätähden hänen isänsä sotamiehet olivat kuluneena yönä haavoittaneet miehen, jonka kohtaloon nuo molemmat velisiskoset näkyivät ottavan niin suurta osaa.
Hän epäili kuitenkin kauvan, ennenkun teki heille mitään kysymystä. Veli oli ääneti, sisar ajatuksissaan. Kumpikaan heistä ei näyttänyt oleman taipuvainen mihinkään laveampaan keskusteluun. Kuitenkin koetti Isabella katkaista äänettömyyden.
Ehkä pidätte minua liian rohkeana, — sanoi hän sille nuorelle miehelle, — jos minä pyydän kysyä: mikä on teidän nimenne? Minulla on useoita ystäviä, joille minä mielelläni tahtoisin toimittaa sen pienen huvin, että me jonkun kerran saisimme pienen huvimatkan merelle ja jos minä silloin saisin lähettää teille tiedon siitä päivää ennen, koska minä tahdon ilahuttaa heitä tällä huvituksella.
— Minun nimeni on Thomas Aniello, — vastasi kalastaja. — Mutta kun minun ystäväni omat tehneet näistä kahdesta nimestä yhden, niin sanotaan minua aina sekä täällä että kaupungissa Masanielloksi. Ja jos te tahdotte antaa minulle tiedon päivää ennen, niin olen minä varmaan aina teidän palvelukseenne valmisna, vallastajani.
— Miksi sanotte te minua vallastajaksenne? — kysyi Isabella.
— Sentähden että teillä on espanialainen puhemurre. Ja sitä paitsi puhuitte äsken muutamia kastilianilaisia sanoja tälle naiselle, joka on teidän seurassanne.
— Onko niin! — sanoi Isabella hämmästyen, — te ymmärrätte siis kostiliniaa.
— Kyllä, — vastasi Masaniello, — orjan pitää aina taitaa herransa kieltä. Se on keino palvella häntä sitä paremmin, jos hän on hyvä, mutta taas sitä paremmin saattaa häntä vastuuseen, jos hän on huono tahi hirmukas.
Elokas punastus leimahti sen nuoren tytön kasvoille.
Sillä ai'alla kun Masaniello ja Johanna olivat puhuneet omista asioistaan, oli hän lausunut ammallensa espanian kielellä:
— Mika vahinko, että tuon kauniin ja nuoren miehen täytyy käydä villalakissa ja rumassa aivinaismekossa, niinkun merimiehet tuolla satamassa. Ei hovissakaan ole täydellisempiä miehisteliöitä.
Hänen hämmästyksensä oli siis paljoa suurempi, kun hän sai tietää, että Masaniello oli ymmärtänyt hänen puheensa.
Eikä muuta; — se nuori mies pysyi vakavassa muodossa ja näkyi aivan vähän huolivan sen vieraan naisen lauseista, niin rupesi Isabella taas puheeseen:
— Minä olen todellakin espanialainen ja minun isäni on upseerina aiman vähäpätöisessä vartiovirassa varakuninkaan väessä. Minä siis kummastuin kovin, kun kuulin, että muutamat sotilaat, jotka mahdollisesti omat isäni hoidossa, ovat haavoittaneet miehen, jota te näytte niin paljon huolehtivan ja rakastavan. Sanokaa minulle, missä tilaisuudessa hyökkäys tapahtui ja mihin joukkoon ne sotamiehet kuuluivat.
— Näinä sotamiehet ovat totelleet sitä käskyä, joka heille oli annettu ja heillä ei ollut siis mitään syytä. Emme me pidä kiinni mistään muusta hirmuvallan tahdollisesta tahi tahnottomasta aseesta kun itsestä hirmuvallasta.
— Varakuninkaasta siis? — änkytti se nuori tyttö hämmästyksissään.
— Te olette sanonut sen, valtiattareni, varakunikaasta.
— Mistä on hän sitten soimattava?
— Minä syytän häntä siitä, että hän köyhdyttää kansan liiallisilla veroituksilla.
— Mutta hän toimii Espanian nimessä, eikä hän siis ole siitä syytettävä.
— Se on kuitenkin hän, jota minä syytän! Espanialla on kuitenkin liian paljon tuloa pitää voittomaataan ja hylätäkseen tuollaista ylivaltaa, joka lopuksi vielä pakottaa Neapelin kansan raivoon.
— Taivahinen, mitä te sanotte?
Te otatte osaa minun vakuutukseeni, kun vaan kuulette tuon Pietron kertomuksen.
— Minä kuuntelen sen huomiolla, — sanoi Isabella sykkivällä sydämellä.
— Pietro, alkoi kalastaja, —on minun lapsuuteni ystävä. Me olemme molemmat Amalsista ja viime vuonna tuli hän Neapeliin hankkiakseen työllänsä elatusta. Mutta työnteko Neapelissa tuottaa ainoastaan harmia ja häviötä.
— Miksi niin? — kysyi Isabella.
— Sen saatte nyt kuulla! —vastasi kalastaja. Hän työskenteli ensin satamassa, jossa hän toivoi ansaitsemansa niin paljon, että hän voisi rakentaa itsellensä venheen sillä. Se onnistin hänelle suurella ponnistuksella ja puutteen kärsimyksellä ja hän muutti erääseen mökkiin likelle minua. Mutta aivan samaan aikaan antoi varakuningas kaksi uutta sääntöä. Toinen niistä sisälsi, että jokaisen kalastajan, jolla on vene, pitää maksamaan vuotuista veroa neljäkymmentä hopea-reaalia. Toinen taas vaati, että kaikista niistä mökeistä, jotka omat rakennetut rannalle, pitää suuruutensa ja arvonsa mukaan maksettavan vuotuista veroa kahdestakymmenestä tukaatista kolmeenkymmeneen. Me kaksi, Pietro ja minä, olemme siis pakotetut vuosittain maksamaan noin kaksisataa reaalia —-ja se on paljoa enemmän kun me kaloista saamme.
— Hyvä Jumala! Mutta ettekö te ole tehneet siitä valituksia varakuninkaalle?
— Varakuningas ummistaa korvansa meidän valituksille ja kokee vaan rikastua meidän kustannuksella. Hänellä on sadan tuhannen tukaatin palkka ja lähettää espaniaan joka vuosi kolmekymmentä laivaa, joista jokaisessa on kolme miljonaa piasteria! Laskekaapa tuo hirmuinen summa! Ja se on Neapelin kansa, jota hän näin nylkee.
Isabella vaaleni ja vaikkeni.
— Pursi killui nyt keskellä lahtea, luoteistuuli täytti purjeet ja kiidätti sitä pientä venosta vilppaasti matkan päämäärää kohden. Masaniello jätti siis ruorin ja istui Johannan viereen, joka kuunteli ääneti ja askaroitsi ahkerasti sen revenneen verkon korjaamisessa.
Kun tuon katalan veron maksu-aika tuli — jatkoi kalastaja — voin minä Jumalan ja sisareni avulla maksaa sen; sillä Johanna on hyvä ja toimekas tyttö, joka nousee joka aamu jo päivän hämärässä ja menee Neapelin torille myömään hedelmiä. Sillä tästä kaupasta ei ole vielä veroa nostettu. Hedelmä on kansan melkein ainoa elatus, ja nähtävästi epäillään ottaa sitä viimeistä palaa sen suusta, mutta ylivaltiasten mieliteko voipi mennä pitkällekin.
Johanna nosti kauniit syvämieliset kasvonsa ja tarkasti veljeään:
— Vero hedelmistä pannaan käytäntöön tällä viikolla, sanoi hän. — Sitä puhuttiin eilen torilla.
— Hyvä Jumala! Onko se mahdollista! — huudahti varakuninkaan tytär.
— Kaikki on mahdollista sellaiselle järjettömälle vallalle, joka ummistaa silmänsä valolle! — sanoi Masaniello. — Kun Jumala tahtoo syöstä voimalliset turmioon, niin lyö hän ne sokeudella! Mutta palatkaamme taas Pietron kertomukseen!
— Minulla oli siis minun kaksisataa realiani, mutta häneltä, tuolta onnettomalta puuttui vielä paljo. Hän heittäytyi itsein veromiesten jalkoihin, kun ne tahtoivat ottaa hänen irtonaisomaisuutensa, ja rukoili, että kuitenkin edes hänen vanha isänsä saisi pitää sänkynsä.
Kun ne armottomat kielsivät sen, niin tuli hän vihasta raivoon, mutta minä pääsin hyvissä ai’oin apuun ja sain hänen töin tuskin estetyksi tekemästä murhan, sillä hän jo tarkotti heitä muskotillansa. Mutta jos hän nyt todella olisi tehnyt tuon murhan, niin kyllä mar te tuomitsisitte hänen.
— Ei, — vastasi Isabella.
— Ajatelkaa, lapseni! — änkytti Pedrilla hämmästyen.
— En, tuhannen kertaa en! — huudahti varakuninkaan tytär. — Rikos tulee takaisin niille, jotka ahdistavat kansaa toivottomuuteen.
— Se on minunkin uskoni, — sanoi se nuori kalastaja kylmästi, — ja kun minä estin Pietron käden, sanoin minä hänelle: Kärsimystä, veljeni! Nämä eivät ole ne, joita pitää rangaistaman! — Hänen venheensä otettiin pois, niinkuin kaikki muukin omaisuutensa. Hän oli lii'an nulomielinen käydäksensä taas uudestaan siihen kovaan työhön satamassa, ja taas kalastaminen ilman venhettä on luonnollisesti ihan mahdotonta. Yksi keino oli hänellä enää jälellä, nim. joko ruveta salakaupusteliaksi tahi rosvoksi. Kahdesta pahasta valitaan aina se vähemmän paha. Hän rupesi salakaupusteliliaksi. Pidättekö te häntä sentähden vähemmän kunniallisena miehenä.
— En,— vastasi Isabella taas.
— Kiitoksia, valtiattareni, kiitoksia! — sanoi Johanna hätäisesti ja tarttui kiitollisella katseella sen nuoren tytön käteen. Pietro on minun kihlattuni ... minä rakastan häntä... Ja se, mitä te sanoitte, ilahuttaa minua.
Oi isäni, minun isäni!— ajatteli Argon herttuan tytär, — jos sinä voisit kuulla, mitä minä nyt kuulin!
— Se nuori miesraukka, — jatkoi Johanna, — sai eilen mahdeilta miekanpiston Chianiote-portilla, siitä että hän tahtoi veroa maksamatta tuoda kaupunkiin muutamia nauloja tupakkaa ja muutamia pulloja likööriä. Häneltä otettiin kaikki hänen tavaransa sekä kolmekymmentä meronedia, koko hänen ansionsa kolmena päivänä; ja päälliseksi annettiin hänen maata kuin kuolleen. Yöviileässä toipui hän tuntoonsa ja ryömi kuolevaisena mökillensä, jossa minä toimitin hänen haavallensa ensimmäisen siteen.
— Uskotteko te, valtiatar, — lausui kalastaja taas puuttuen puheeseen, — ettei viisikymmentätuhatta miestä kansasta, jotka samoin kuin Pietrokin ovat saatetut tuohon surulliseen liiallisuuteen, vielä ikäänkuin palkittuina nousee turmelemaan sitä, joka heidän on köyhdyttänyt.
— Minä luulen, — vastasi Isabella, — että Argon herttua, kun hän saa likemmän tiedon mistä on kysymys, estää metelin, siten että hän tekee kansalle oikeuden ja vähentää sen rasitukset.
— Jumala suokoon sen! sanoi kalastaja ja tarttui taas ruoriin.
Nyt lähestyttiin saarta ja hetki oli käsissä väistää niitä salakaria, joilla tämä osa rannasta oli täytetty.
Viittä minuttia myöhemmin hyppäsi Isabella maalle ja otti Masaniellon sisaren käteen viedäkseen häntä mukanaan Procidan ihaniin lehtoihin.
Turhaan koki Pedrilla matalalla äänellä huomauttaa häntä, kuinka se on sopimatonta, että hän näin tutustui niin halvan tytön kanssa; sillä varakuninkaan tytär ei nyt enempää kuin tavallisestikaan huolinut siitä mitä amma sanoi, vaan käski hänen olla vaiti.
Noin tunnin perästä pitivät Isabella ja Johanna olevan aian palata venheelle; he ottivat mukaansa appelsiinit, joita he olivat ostaneet saaren tytöiltä.
Masaniello oli pysynyt venheessä. He näkivät hänen jo kaukaa lieputtavan eräällä purjekankaan kappaleella ikäänkuin hädän merkiksi.
Tuuli oli kääntynyt etelään ja sangen musta pilvi esiytyi taivaanrannalla.
Joutukaa, joutukaa! — huusi hän, kohta kun he ennättämät niin likelle että se moi kuulua.
— Taivas on uhkaava ja meri alkaa tulla rauhattomaksi. Joutukaamme, tahi minä en voi vastata mistään.
— Armias Jumala! — sanoi Pedrilla ja teki ristin merkin. — Ehkä teemme parhain, jos pysymme saarella.
— Mikä tyhmä ehdotus! Ajattele jos vielä huomennakin myrskyää?— sanoi Isabella.
— Voi toki! — huokasi hoitajatar.
— Päättäkää! — sanoi Masaniello, — mitä Johannaan ja minuun tulee, lähdemme me kaikissa tapauksissa. Haavoitettu miesraukka odottaa meitä ja meidän apuamme.
— Te ette luule siis oleman mitään vaaraa? — kysyi varakuninkaan tytär.
Kalastaja tarkasti taivaan rantaa.
Minä luulen myrskyn tulevan, mutta me koetamme rynnistää sitä vastaan... Eikö niin, Johanna?
— Niin, veljeni!
— Niin minäkin! huudahti Isabella rivakasti ja kapsahti veneeseen. — Miksi minulla olisi vähemmän rohkeutta kuin teillä?
— Lapseni, lapseni, se on hulluutta! — valitti Pedrilla toivottomasti.
— Jääkää siis! — sanoi kalastaja hoitajattarelle, — ja antakaa meidän rientää!
Isabella lähestyi nyt venheen laitaa, kurotti kätensä ammalle ja sanoi käskevällä äänellä:
— Astu alas, minä käsken sen!
Pedrilla totteli, mutta hän uskoi varmaan, että hänen viimeinen hetkensä oli koittanut. Hän otti rukousnauhan taskustaan ja alkoi avuksihuutaa kaikkia pyhiä mitä hän tunsi.
Melkoisen kova tuuli puhalsi etelästä. Se pilvi, joka aluksi näytti maan pieneltä pilkulta, suureni suurenemistaan ja levitti hiljakseen mustia siipiään.
Lähtekäämme! huusi Masaniello sisarelleen.
Vene työnnettiin aalloille ja melkein samassa silmänräpäyksessä kuului etäinen ukonjyrähdys. Pedrilla vaaleni. Hän risti silmänsä taas ja uudisti rukouksensa Januariukselle*) moninkerroin.
— Kaksi kumpaankin päähän venettä! — huusi kalastaja.
Isabella kiirehti ottamaan sijansa kalastajan viereen ja sanoi hänelle:
— Jos tarvitsette minun tekemään jonkun toimen, niin olen minä väkevä ja vakava. — Älkää epäilkö kutsua minua apuun!
— Hyvä; — sanoi Masaniello. — Te olette yhtä urhokas kuin Johanna. Olkaa huoleti; minä vastaan teistä!
Tämä lupaus näytti jotenkin uskalletulta, sillä mene oli pieni ja ne rauhattomat tuulennujaukset ennustivat myrskyä, jonka ylivoima saattaisi voittaa tarkimmatkin purjehdussäännöt. Aurinko oli kadonnut ja meri sai mehrättämän värin, joka todistaa, että syvässä on kuohu. Kalalokit, jotka lensivät matkustajain ylitse päästivät miiltämiä korjauksia, ja aallot murtuivat vaahdoten veneen sivuihin.
Isabella tarkasteli tuota nuorta kalastajaa äänettömällä kummastuksella. Ei koskaan ollut hän nähnyt niin jaloa muotoa ja niin rohkeaa katsantoa. Tällä juhlallisella hetkellä ei hänen olennossaan ilmautunut pienintäkään sisällistä liikutusta. Hän oli riisunut yltään merimies-mekkonsa ollaksensa notkeampi liikkumaan ja piti peräisintä kovalla ja vakavalla kädellä, kun Johanna yhtä pelotonna hoiti purjetta siihen tapaan, että itse tuulen vallattomuuden täytyi lisätä veneen kulkua,
— Minkätäyden te, — kysyi Isabella Masaniellolta, pysytte maan kalastajana, kun te varmaan olisitte kelvollinen muuhunkin vähemmän määrälliseen ja tuotteliaampaankin toimeen?
— Sentähden, että minä sellaisena olen vapaa, — vastasi se nuori kalastaja, — sentähden, että minä vieraan ikeessä voin löytää ainoastaan yhden ainoan toimen, johon minä punestumatta voisin ryhtyä.
—- Mitä te tarkoitatte? Jos köyhä ei elätä itseään omalla kättensä työllä, niin on hänellä ainoastaan kaksi ehtoa: joko palvella tahi ruveta sotilaaksi.
— Se on tosi, — sanoi Isabella.
— Ja palvella on se kurjin orjuus kaikista; palvella orjia on liian alentavaista.
— No, hyvä... entäs sotilassääty?
— Sotilassääty, — sanoi Masaniello, — on pyhä, kun sen velvollisuus on suojella isänmaata, vaan rietas ja hävytön, kun se palvelee sen sorroksi ja rasitukseksi.
Nyt seurasi tuokion äänettömyys. Taivaanrannalta nousi pilvi yhä korkeammalle ja korkeammalle ja salama risasi tämän tästäkin sen paksua rintaa.
— Niin, jatkoi kalastaja taas, — yksi ainoa ammatti olisi minua kuitenkin miellyttänyt! Se kaunein, se jaloin, se vapain — taide! Monta kertaa on tuo kuuluisa maalari Salvator Rosa tullut minun luokseni tähän venoseen piirtämään noita juhlallisia ympärysseutuja täällä. Minä olen nähnyt hänen haamuavan myrskyn salaisuuksia! Mitä hän piirsi paperille, sen tunsin minä omassa sielussani, minä tunsin — että minäkin voisin olla taiteilia!
— No hyvä, miksi ette siis ole ruvennut hänen oppilaisekseen?
— Minä tyydyn siihen, että olen hänen ystävänsä. Minun kasvatukseni olisi kuitenkin liian myöhäistä. Samate kuin te, neuvoi Salvator Rosa minua rupeamaan sotilaaksi, mutta hän ymmärsi minun vastenmielisyyteni, sillä hänkin rakastaa vapautta ja vihaa hirmuvaltaisuutta. Palvella varakuninkaan joukoissa? — sanoin minä hänelle. Ennen puute, ennen kurjuus, ennen kuolema!
— Te vihaatte siis varakuningasta?
— Minä vihaan vääräneuvoisuutta ja ylenvaltaisuutta. Isabella huokasi.
— Mutta mikä todistaa sen, että varakuningas on vääräneuvoinen.
— Hänen tekonsa.
— Kukaties ei hän tunnekaan kansan kärsimyksiä.
— Sitte on hänellä sitä suurempi syy. Hallitsian ensimmäinen velvollisuus on hankkia itselleen selviä tietoja eikä luottaa imartelioihin ja juonittelioihin.
— Se on tosi, — sanoi Isabella huoahtaen.
Näin keskustelivat he ukon-iskujen humistessa ja meren raivotessa. Vaahtoamat aallot nostivat sen vähäisen veneen aina harjansa huipulle ja syöksivät taas syvyyteen, mikä joka silmänräpäys uhkasi sen niellä.
— Minä pysyn siis kalastajana, — jatkoi Masaniello — Kun minä olen veneessäni yksin ulkona täällä ulapalla aukealla, niin silloin olen minä vapaa! Silloin unohdan minä ihmiset ja heidän pahuutensa! Kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa kuulen minä Hänen äänensä puhuvan sydämmelleni; minä näen sallivan iankaikkisessa kirjassa meidän kärsimystemme lopun tulevaisuudessa. Minulle haamuttaa toinen maailma, parempi yhteiskunta, jossa voimallinen ei enää uskalla sortaa heikompaansa, jossa rikas ojentaa kätensä köyhälle, ja jossa sana ”Veljellisyys" on kansallisuuksien tunnussana. — Hylätä kalastusammattini? Miksi? Nekin olivat kalastajia, jotka Kristus valitsi opetuslapsiksensa; ne olivat kalastajia, jotka levittivät sen jumalallisen totuuden. Kun Jumala tahtoo opettaa ihmisiä tahi rangaista niitä, niin lainnaa hän valonsa oppimattomille ja voimansa heikoille. Kuka tietää! Neapelinkin vapautus taitaa ehkä vielä olla jonkun kalastajan työ.
— Isabella ei kuullut enää kohisevaa myrskyä, hän ei nähnyt enää kuohuvaa merta, joka raivosi hänen ympärillään. Kalastajan sanat olivat valloittaneet koko hänen sielunsa.
— Kuinka hän on kaunis! Kuinka hän on suuri, — ajatteli hän. Ja tässä silmänräpäyksessä olikin Masaniello todellakin kaunis. Hänen musta tukkansa liehui tuulessa ja salama, mikä joka silmänräpäys levitti kirkkaan loisteen hänen ylemille kasvoillensa, näytti ympäröivän häntä erityisellä kunnialla, niin että katsoja voi luulla näkemänsä myrskyjen kuninkaan.
Yht'äkkiä huusi Johanna:
— Veljeni, minä en voi enää kauemmin hallita purjetta!
— Katkaise nuora! — huusi Masaniello.
Johanna totteli ja myrsky korjasi purjeen kohisemaan valtaansa. Pedrillo, joka oli enemmän kuollut kuin elävä, makasi veneen pohjalla.
— Veljeni, usko minua, — sanoi Johanna, — se lienee paras, että me koetamme päästä Pozznolin satamaan! Sinä olet oikeassa, siskoseni, emme saa kiusata Jumalaa!
Ukkosen iskut tulivat vielä hirveämmiksi ja ne pilven korkuiset aallot kohenivat suhisten. Eräässä silmänräpäyksessä, kun muutama noista liikkumista vuorista näytti tahtovan niellä tuon heikon matkuen, valloitti kauhistus Isabellan ja hän vaipui tunnotonna kalastajan syliin. Tuossa tuokiossa värähti varmaankin omituinen sähkövirta noissa kahdessa nuoressa ja kauniissa olennossa.
Hispanian korkeasukuinen tytär ja kansan poika tunsivat — että he rakastavat
toistansa.
(Jatk.)
*) Janus (Januarius) muinais Italialainen auringon jumala. Suom. muist.
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehdissä n:o 6, 7, 8, 10 ja 22 12.2.-3.6.1880.
