Olimme miltei lopettaneet päivällisemme ravintolassa, kun Laboullée sanoi minulle: Myönnän, että kaikki nämä seikat, jotka ovat meille vielä tuntemattoman elimistön tilan yhteydessä, kaukonäköisyys, ajatuksen kulkeminen pitemmän matkan päähän ja ennustavat aavistukset, ainakin suuremmaksi osaksi kaipaamat vielä riittäviä todistuksia tyydyttääkseen tieteellisen arvostelun vaatimuksia. Ne nojautuvat melkein kaikki todisteluihin, jotka, vaikka näyttävätkin todenmukaisilta, jättämät kuitenkin epävarmaksi ilmiön luonteen. Nämä seikat ovat muuten riittämättömästi ilmaistuja, se täytyy minun tunnustaa. Vaan niiden mahdollisuutta minä en enää epäile, sitte kun itse olen ollut yhtä näkemässä. Muuan onnellinen sattuma saattoi minut tilaisuuteen yhdistämään kaiken ainehiston huomion tekooni. Voit uskoa minua kun sanon, että olen menetellyt hyvin järjestöllisesti ja huolellisesti erottanut pois kaiken, mikä saattaisi harhaan viedä.
Kun nuori lääkäri Laboullée lausui viimeisen lauseen, löi hän molemmilla käsillään sisäänpainuneeseen rintaansa ja kurotti minua kohti pöydän yli kaljun päänsä.
— Niin ystäväni, hän jatkoi, harvinaisen sattuman kautta on yksi näistä ilmiöistä kuuluva siihen luokkaan, mitä Myers ja Podmore kutsuvat elävien olentojen varjokuvaksi, kaikilta puoliltaan näyttäynyt tiedemiehelle. Minä olen tarkastanut kaikki, merkinnyt kaikki muistoon.
— Olen paljasta korvaa.
— Tapauksien kultu kääntyy takaisin vuodelle 1891, alkoi Laboullée jälleen. Hyvä ystäväni Paul Buquet, jolle usein olen sinusta puhunut, asui siihen aikaan vaimoineen pienessä huoneustossa Rue de Grenellin varrella, vastapäätä suihkulähdettä. Sinä et tunne Buquetä?
— Olen häntä nähnyt pari kolme kertaa. Iso ja kookas, partaa silmiin asti. Hänen rouvansa oli kalpea tummatukkainen, suuret piirteet ja pitkän kapeat harmaat silmät.
— Se tietää: ärtyisä ja hermostunut luonne, kumminkin jotakuinkin tasapainossa pysynyt. Mutta naisesta, joka asun Pariisissa, saavat hermot ennemmin tahi myöhemmin vallan, ja sitten on mennyttä ... Näitkö häntä koskaan Adrienne?
— Tapasin häntä kerran Rue de la Paixilla, jolloin hän miehensä kanssa seisoi erään jalokivikauppiaan akkunan edessä tuikkivin silmin katsellen muutamia safiireja. Kaunis hän oli ja hiivatin hieno ollakseen naimisissa köyhän miehen kanssa, joka on kaivautunut teollisuuskemian kellarikerrokseen. Ei kai milloinkaan onnistunut päästä parempiin oloihin tuon Buquetin?
— Buquet on palvellut toiminimi Jakobilla, mikä Boulevard Magenton varrella myy valokuvaustarpeita. Hän odotti ennemmin tahi myöhemmin liikekumppaniksi pääsevänsä. Ei hän ansainnut juuri monta tuhatta, mutta hänen asemansa ei kuitenkaan ollut huono. Hänellä oli tulevaisuus. Kärsivällinen hän oli, yksinkertainen ja suora ja hyvin ahkera. Hänen tapaisensa ihmiset luonnistavat aikaa myöten.
No, tätä odottaessaan ei hänen tarvinnut huolehtia vaimonsa takia. Ehta pariisittarena tuli hän vähällä toimeen ja löyti aina tavattoman edullisia loppuunmyyntipaikkoja, joista sai liinavaatteita, leninkejä, pitsejä ja jalokiviä. Hän ihmetytti miestään taidolla pukeutua erinomaisesti mitä vähimmillä kustannuksilla. Vaan mitä nyt kerron, ei mahda sinua huvittaa.
— Kyllä, päinvastoin, rakas Laboullée.
— Nämä yksityiskohdat vievät meidät joka tapauksessa pois päämäärästä. Minä olin, kuten hyvinkin tiedät, Paul Buquetin koulutoveri. Olimme oppineet toisemme tuntemaan toisella luokalla ja olimme pitkin aikaa tuttavuutta jatkaneet, kunnes hän kahdenkymmenen kuuden vuotiaana nai Adriennen rakkaudesta. Hänellä ei ollut vielä minkäänlaista tuloa, ja morsian oli köyhä kuin kirkonrotta.
Avioliitto ei häirinnyt meidän ystävyyttämme. Adrienne osotti minulle kernaammin ystävyyttä, ja minä olin usein päivällisella nuorten ystävieni luona. Minä olen, kuten tiedät, näyttelijä Larochen lääkäri; olen paljon yhdessä näyttelijäin kanssa, ja vähän väliä antavat he minulle pilettejä. Adrienne miehineen kävi mielellään teatterissa. Kun minulla oli käytettävänäni aitio jonakin iltana, menin minä heille päivälliseksi, ja sitten lähdimme yhdessä Comédie Francaiseen. Aina saatoin olla varma, että päivällisaikaan tapaan Buquetä, joka säännöllisesti tuli liikkeestä puoli seitsemän, hänen vaimonsa ja ystävä Géraud.
— Géraud, kysyin minä, Marcel Géraud, joka oli pankkiliikkeessä?
— Aivan sama — hän oli talossa hyvä ystävä. Koska hän oli vanhapoika ja hauska seuraihminen, söi hän siellä päivällistä joka päivä. Hänellä oli mukanaan hummeria, piirakoita ja kaikellaisia herkkuja. Hän oli kohtelias ja miellyttävä, mutta hiljainen. Buquet ei viihtynyt ilman häntä, ja hän seurasi tavallisesti mukanamme teatteriin.
— Kuinka vanha hän oli?
— Géraud? En tiedä. Kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä … Eräänä päivanä siis, kun Laroche oli antanut minulle aition, menin minä tavallisuuden mukaan Buquet-ystävien luo Rue de Grenellelle. Olin hiukan myöhästynyt, ja sisään tultuani oli päivällinen jo valmis. Paul marisi, että hänellä on nälkä, mutta Adrienne ei voinut istuutua pöytään ennenkuin Géraud oli tullut.
”Lapseni", huudahtin minä, ”minulla on aitio Comédie-Francaisessa — näytetään Denise!
”Mainiota", sanoi Buquet, ”sitten me syömme pian, ettemme jää pois ensimäisestä näytöksestä."
Palvelija tarjosi keittoa. Adrienne tuntui hajamieliseltä, ja näki, kuinka joka ruokalusikallinen, minkä hän vei suulleen, oli hänestä vastenmielistä. Buquet harppasi ja mauskutteli makaruunejansa tavotellen kielellään joka viipaletta, mikä tarttui hänen viiksiinsä.
”Naiset ovat kumminkin konstikasta väkeä", huudahtihän. ”Ajatteleppas, Loboullée, että tässä istuu Adrienne levotonna, kun Géraud ei ole tullut tänä iltana päivälliselle. Jumala ties, mitä hän kuvittelee. Sano hänelle, että hän on hassu. Géraud on varmaankin saanut esteitä. Hänellä on omat huolensa. Hän on naimaton; hänen ei tarvitse kenellekään tehdä selkoa, kuinka hän aikansa viettää. Siksipä minua päinvastoin ihmetyttää, että hän varustaa meille kaikki iltansa. Se on kunnon teko. Onhan oikeus ja kohtuus, että suomme hänelle hiukan vapautta. Minä en puolestani tahdo sekaantua siihen, mitä ystäväni tekemät. Mutta naiset omat toiseen tyyliin.
Rouva Buquet vastasi liikutetulla äänellä: ”Ei minä en saata olla levollinen, minä pelkään, että herra Géraudille on jotain tapahtunut." — Buquet kiirehti vain päivällistä. ”Sophie!" huusi hän palvelijalle. ”Härkäpaisti, salaatti! Sophie, juusto kahvi!" — Minä huomasin, ettei rouva Buquet syönyt mitään. ”Kas niin", sanoi hänen miehensä, ”mene nyt pukeutumaan! Koeta nyt joutua, ettemme jäisi pois ensimäisestä näytöksestä. Dumasin kappale ei ole kuten nuo operetit — kun niistä saa pari kolme aariaa ja kuplettia, niin siinä on ihmeesti. Tässä on loogillinen jakso johtopäätöksiä, jotka pitää kuulla alusta loppuun. Mene nyt, kultani! Minähän vain tarvitsen ottaa pitkän nuttuni."
(Jatk.)
Mikkeli n:o 50 1.5.1905.
