II
Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä
— Muutama päivä myöhemmin, sanoi Jean Marteau, satuin minä viettämään yötä Wincennes-metsän kankaalla. En ollut syönyt kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin.
Herra Goubin pyyhki silmälasejaan. Hänellä oli heikot silmät ja kova katse. Hän katseli tutkistellen Jean Marteauta ja sanoi nuhtelevalla äänellä:
— Mitä? Ettekö nytkään ole kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt?
— En, en nytkään, vastasi Jean Marteau. Mutta siinä minä tein väärin. Ei sovi olla leivän puutteessa. Nälästä pitäisi olla rangaistus kuten irtolaisuudesta. Itse asiassa käyvät nämä hairahdukset käsikädessä, ja pykälä 269 tuomitsee varattomat kolmen jopa kuudenkin kuukauden vankeuteen. Irtolaisuus, sanoo lakikirja, on irtolaisten tila, näiden yksilöjen, joilla ei ole pysyväistä asunnon eikä toimeentuloneuvoja ja jotka harvoin harjottavat mitään tointa. Ne ovat suuria rikollisia.
— On huomattava, sanoi herra Bergeret, että näiden irtolaisten tila, jotka ovat joutuneet kuuden kuukauden vankeuteen ja kymmeneksi vuodeksi poliisin valvonnan alle, on vallan soma kuin, mihin hyvä Pyhä Fransiscus määräsi seuraajansa. Ja pyhän Klaaran tyttäret, pyhä Assisin Fransiscus ja Paduan Anttonius, jos he meidän päivinämme tulisivat Pariisiin saarnaamaan, olisivat suuressa vaarassa joutua vanginvaunuun prefektuurion tarkastusvankilaan vietäviksi. En sano tätä, tahtoakseni kiinnittää poliisin huomion kerjäläismunkkeihin, joita meillä nykyään vilisee. Heillä on kyllä toimeentuloneuvoja ja he harjottavat kaikenlaisia elinkeinoja.
— He ovat kunnioitettavia ainoastaan siitä syystä, että ovat rikkaita, ja kerjääminen on vain köyhiltä kielletty. Jos minut olisi tavattu sieltä puun alla makaamasta, olisi minut pantu kiinni, ja se olisi ollut oikein. Kun minä en mitään omistanut, pidettiin minua kapitaalin vihollisena, ja on oikein puolustaa kapitaalia sen vihollisia vastaan. Tuomarin korkea kutsumus on turvata jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu, rikkaalle rikkautensa ja köyhälle köyhyytensä.
— Minä olen ajatellut oikeuden filosofiaa, sanoi herra Bergeret, ja minä olen huomannut, että koko yhteiskunnallinen oikeus lepää näillä kahdella selviöllä: varkaus on tuomittava; varkauden tuotanto on pyhä. Nämät ovat ne pääperusteet, jotta tukevat yksilöiden turvallisuuden ja jotka ylläpitävät järjestyksen valtiossa. Jos toinen näistä suojaavista perusteista menettää arvonsa, suistuisi koko yhteiskunta. Muuan karhunnahkaan puettu päällikkö, aseenaan kivikirves ja pronssimiekka, nousi seuralaisineen eräälle kivimuurilla aidatulle paikalle, missä heimokunnan lapset pidettiin suljettuina yhteen naisten ja porokarjan kanssa. He kuljettivat mukanaan nuoria tyttöjä ja poikia naapuriheimoista ja kokosivat taivaalta pudonneita kalliita, kiviä, joista piti tehtävän miekkoja, mitkä ei koskaan taipuneet. Päällikkö nousi pienelle kunnaalle aitauksen keskelle ja sanoi:
”Nämä orjat ja tämä rauta, jotka minä heikoilta ja halveksittavilta ihmisiltä olen ottanut, kuuluvat minulle. Kuka ojentaneekin kätensä niitä tavottaakseen, hänet minä kirveelläni lyön kuoliaaksi."
Sellainen on lakien synty. Niiden henki on ikivanha ja raakalainen.
Tuomari saatta olla hyvä, sillä eivät kaikki ihmiset ole pahoja; laki ei milloinkaan saata olla hyvä, sillä se on vanhempi kuin jokainen käsitys hyvyydestä. Ne muutokset, joita aikain kuluessa on tehty, eivät ole muuttaneet sen alkuperäistä luonnetta. Lakimiehet ovat tehneet sen hiuksenhienoksi, mutta jättäneet sen raakalaiseksi. Epäihmisellisyyttään sen on kiitettävä siitä, että sitä pidetään arvossa ja että se tuntuu majesteetilliselta. Ihmiset ovat taipuvaisia pahoja jumalia palvelemaan, ja mikä ei ole julmaa, ei heistä ole kunnioituksen arvoista. Ne, jotka kuuluvat lain alle, uskovat lakien oikeutta. Heillä on vallan sama moraali kuin tuomareilla, ja heistä on kuten näistäkin, että rangaistu teko on rankaisun arvoinen teko. Usein olen minä poliisilaitoksella ja rikostuomioistuimessa tuntenut itseni liikutetuksi nähdessäni, kuinka täydellisesti samaa mieltä rikollinen ja tuomari ovat hyvästä ja pahasta. Heillä on samat ennakkoluulot ja sama moraali.
— Muutoin ei saatakaan olla, sanoi Jean Marteau. — Köyhä raukka, joka kylttilaudalta on varastanut makkaran tahi parin kenkiä, ei varmaankaan ole naarannut lain alkulähdettä eikä tunkeutunut oikeuden perustoille. Ja ne, jotka kuten mekin, eivät pelkää nähdä väkivallan ja vääryyden pyhittämistä lakeja laadittaessa — ne eivät saata varastaa kuparikolikkaakaan.
— Kaikessa tapauksessa, sanoi herra Goubin, löytyy kuitenkin oikeudellisia lakeja.
— Luuletteko? kysyi Jean Marteau.
— Herra Goubin on oikeassa, vastasi herra Bergeret. — Löytyy oikeudellisia lakeja. Mutta laki, joka on laadittu yhteistunnon suojaksi, ei saata oman tarkoituksensa nojalla, olla oikeudellisempi kuin tämä yhteiskunta. Niin kauan kuin yhteiskunta on perustettu vääryydelle, tulee lakien tehtävänä olemaan vääryyden puolustaminen ja tukeminen. Ja mitä vääryydellisempiä ne ovat, sitä kunnioituksen arvoisemmilta ne tulevat tuntumaan. Huomatkaa myöskin, että koska ne suurimmaksi osaksi ovat ijäkkäitä, niin eivät ne edusta aivan nykyistä vääryyttä, joka on vielä kovempi ja raaempi. Ne ovat muistomerkkejä pahoilta päiviltä, jotka tulevat säilymään vielä humaanisempaankin aikaan.
— Mutta niitä parannetaan, sanoi herra Goubin.
— Aivan oikein, niitä parannetaan, vastasi herra Bergeret. — Kamari ja senaatti tekevät sen eteen työtä, kun niillä ei ole muuta tehtävää. Mutta alkusydän pysyy. Totta puhuakseni, en niinkään huonoja lakeja, jos vain niitä sovelluttamasta olisi hyviä tuomareja. Laki on taipumaton, sanotaan. Sitä minä en usko. Ei löydy mitään kirjotettua, joka ei sovittelua sallisi. Laki on kuollut, mutta tuomari elää —— laki on suureksi osaksi hänen vallassaan. Valitettavasti käyttää hän sitä harvoin hyväkseen. Tavallisesti asettuu hän vielä kuolleemmaksi, vielä kylmemmäksi, vielä tunnottomammaksi, kuin mihin lain kirjain hänet pakottaa. Hän ei ole humaani, hän ei tunne armahtavaisuutta. Luokitushenki tukahuttaa hänestä ihmisellisen osanoton. Puhun tässä yksinomaan rehellisistä tuomareista.
— Sellaisia on suurin osa, sanoi herra Goubin.
— On todellakin suurin osa, vastasi herra Bergeret, jossa puhumme tavallisesta rehellisyydestä ja yleisestä moraalista. Mutta onko siinä kyllin, että ollaan jotakuinkin rehellisiä ilman erehdystä ja harhaanjoutumista tuota kammottavaa rankaisemista harjottamaan? Hyvällä tuomarilla tulisi filosoofinen ajatustapa ja teeskentelemätön hyvyys kulkea käsikädessä. Se on paljon pyydetty mieheltä, joka on nousemassa ja tahtoo kohota arvoasteissa. Sitäpaitsi on meidän ajateltava, että jos hän osottaa korkeampaa oikeudenkäsitystä kuin hänen ympäristöstään olevat, tulevat hänen ammattiveljensä häntä vihaamaan ja hän herättämän yleistä suuttumusta. Siellä kaikkea moraalia, joka ei ole meidän, kutsumme me epämoraaliseksi. Kaikkia niitä, jotka ovat tuoneet maailmaan hiukan tähän saakka tuntematonta hyvyyttä, on kohdannut rehellisien ihmisten ylenkatse. Ja juuri sitä on tehty presidentti Magnaudille. Minulla on tässä hänen tuomionsa koottuina pieneen vihkoon Henry Leyretin lisäyksillä varustettuina. Kun nämä tuomiot julistettiin, herättivät ne kaikkien ankaroiden virkamiesten ja hyveellisten lainlaatijain vastustuksen. Ne todistavat mitä ylevintä ymmärrystä ja lampimintä sydäntä. Ne ovat täynnä osanottoa, ne ovat ihmisellisiä, ne ovat hyveellisiä. Presidentti Magnaudilta katsottiin puuttuvan juriidillisia lahjoja. Ja totta on, että ne ovat hyvin omituisia. Sillä jokaisella rivillä niissä kohtaa vapaan hengen ajatuksia ja lämpimän sydämmen tunteita.
Herra Bergeret otti pöydältä pienen punakantisen niteen, selaili sitä ja luki:
”Oikeudentunto ja hienotunteisuus ovat kaksi hyvettä, äärettömän paljon helpommat toteuttaa silloin kun ei mitään kaipaa kuin olla kaikkea vailla".
”Sitä, mitä ei voi väittää, ei pitäisi rangaista."
”Voidakseen oikein arvostella puutteenalaisen rikosta, on tuomarin hetkeksi unhotettava nauttimansa hyvinvoipaisuus ja koettaa mikäli mahdollista asettautua tuohon säälittävään asemaan, kun on kaikkien hylkäämä.
”Kun tuomari lakia tulkitsee, ei hänen yksinomaan ole syvennyttävä tuohon yksityiseen tapaukseen, joka on jätetty hänen harkittavakseen, vaan on hänen myöskin otettava huomioon ne hyvät tai huonot seuraukset, jotka hänen tuomiostaan saattavat johtua alalla, joka on yleisempää laatua.
”Työmies se on ainoastaan, joka luo uutta ja panee terveytensä ja henkensä alttiiksi yksinomaan työnantajan hyväksi; tällä ei ole vaarassa muu kuin pääoma."
— Mitä olen lukenut on vain sieltä täältä otettua, lisäsi herra Bergeret, pannessaan kirjan kiini.
Siinä on tähän saakka kuulumattomia sanoja, jotka puhuvat jalosta sielusta.
Mikkeli n:o 55-56 12.-15.5.1905.
