Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Seitsemäs luku.
Ennenkun kalastaja läksi ympyrästä, kuunteli hän vieläkin kerran don Francescon neuvoa, sanoi sitten jäähyväiset ja riensi tapaamaan Corcellia, jonka hän oli saanut puolelleen.
Munkki poistui pimeihin holveihin ja palasi vitkalleen takaisin luostariin.
Masaniello tapasi muutamia liittolaisistaan, jotka olivat vartioina katakombien aukoilla, ja kun oli jo melkein puoli yö sekä pitkä Vesuviolle, käski hän heidän hankkia hevosen itselleen.
— Ystäväni, — sanoi hän, — tärkeä asia kutsuu minua Vesuviolle! Me tapaamme taas huomenna!
Masaniello astui hevosen selkään ja oli heti matkalla.
Kuu valaisi vanhaa Campaniaa, joka herättää niin monta muistoa; täällä mietti Sulla sulo-elämäänsä, täällä Spartacuskin miekka kädessä haki vapautta, mutta kohtasi kuoleman. Masaniellon oikealla kädellä oli tyyni meri, missä pieninkin liikahdus muodosti hopeaviirun; vasemmalla taas teaaterillinen vuorijono sekä edessä Vesuvius, joka ylevästi kohousi kohden taivasta.
Tuo jättiläisvuori oli jo aikoja uinahtanut. Ei kukaan enää muistanut sen raivoa. Ainoastaan savu tuoksui hirviön kidasta, joka vieläkin yhä näytti vihaavan vanhain jumalain olympiaa. Laavalähteet näyttivät ehtyneiltä ja ihminen tuo muistamaton maatiainen, joka ei tule varovaiseksi hirveimmästäkään hävityksestä, ja jonka rakkaus unohtaa eileisetkin surulliset kokemukset, kiipesi taaskin hirviön kylkeä ylöskäsin, joka vähimmälläkin täristyksellä olisi voinut pettää.
Masaniello ratsasti ravakasti Porticon läpitse, seuraten muutamia minuuttia erästä vanhaa roomalaista tietä ja saapui vihdoin muutamaan rappeutuneesen ravintolaan, johon matkustajat tavallisesti jättivät hevosensa.
Siitä alkoi hän kiipeämään ylöspäin polkua, jonka hän luuli vievän Corcellin luo. Hän oli pääsemäisillään vuoren huipulle, kun vartia huusi hänelle.
Masaniello ilmoitti nimensä.
— Mene! — sanoi vartia. — Lähellä tuuttia tapaatte johtajamme, joka odottaa teitä.
Neljännes tunnin kuluttua oli Masaniello ehtinyt matkansa perille ja huomasi valon eräästä vuoren kolosta.
Neljä- tahi viisikymmentä miestä seisoi onkalon seinustalla, ja heidän keskellään loimusi nuotio, joka valaisi heidän teräviä ja miehekkäitä muotojansa.
Eräs pitkätukkainen mies, jonka viheriäinen samettitakki oli vyöllä sidottuna, käännyskeli milloin selin milloin päin nuotioon. Kädessään olemalla lyijykynällä piirsi hän hämmästyttävällä taitavuudella kuvia paperille, joka oli pöydällä edessään.
— Olen, herra taiteilia, seisonut täällä jotenkin kauan, liikkumatta paikaltani, — sanoi eräs tukeva saksalainen. — Saattehan pian minun kuvani valmiiksi?
— Vait', lurjus, — vastasi maalari, — ja seiso hiljaa! Pyhän Januariuksen nimessä, älä pilaa tuota juopporatin näköä, jota niin kauan olen uneksinut!
Masaniello tunsi ystävänsä, Salvator Rosan äänen ja astui luolaan kenenkään huomaamatta. Herra maalari, — jatkoi saksalainen, joka maan kiertäjästä oli tullut ryöväriksi, — ette vaan saa jättää maalaamatta viiksiäni, joista Schvadin tyttöset niinpaljo pitivät!
Salvator Rosa vastasi tätä puhetta kepin lyönnillä.
Ryöväri sieppasi tikarinsa.
— Tahdotko pistää sen tuppeen takaisin, narri! huusi Corcelli, asettautuen Salvatorin ja hänen kaavansa välille.
Samassa silmänräpäyksessä laski Masaniello kätensä kapteenin olalle.
— Ahaa! — huusi tämä. — Tuossa on kalastajamme Margellinasta! Lurjukset, tervehtäkää armon Masanielloa!
Tämän nimen kuultuansa kääntyi Salvator Rosa ja pusersi kalastajan kättä.
— Sinä täällä? — sanoi hän.
— Niin, minulla on jotain puhumista Corcellille, mutta te, Salvator,... mikä pahan onnen tähti on teidät kulettanut tuollaiseen seuraan?
— Minä matkustin kolme päivää sitte Neapelista tutkiakseni vuoriseutuja, mutta nämät lurjukset ovat minun vangineet...
— Ja saat olla varma siitä, ettet täältä pääse, ennenkun maksat lunnaasi! — lisäsi ryövärikatteini.
Salvator Rosa puhkeusi nauramaan.
— Katsopas tässä, Masaniello raukkani, — sanoi hän, — naurettavin mies kun milloinkaan olen tavannut. Tämä mies kuvitteleitse, että kuvamaalarillakin olisi rahoja ja voisi lunastaa itsensä irti! Oletko kummempaa kuullut? — Sinulla on
vahva mielikuvitus, kunnon Corcelli.
— Salli minun puhua silmänräpäyksen kanssasi, — sanoi Masaniello ja veti katteinin kanssansa luolan ulkopuolelle.
— Ensiksikin ja paitsi muita ehdoituksia, — sanoi kalastaja, — vaadin ja pyydän minä, että maalari päästetään vapaaksi.
— Vai niin, ja minä siis olisin hänelle antanut ruoan ja asunnon ilmaiseksi?
— Eikös hän ole piirtänyt melkein kaikkein miestesi kuvat?
— Kaunis sukutaulu!
— Salvator on minun ystäväni!
— Mutta hän on hirmuisen itara?
— Päinvastoin, hän tuhlaa!
— Noh, maksakoon sata tukaatia, niin saa mennä!
— Sata tukaatia! Hyvä Jumala, sellaista summaa ei ole koskaan ollut minkään taiteilian taskussa!
— Menköön sitte viidelläkymmenellä!
— Vangitse, abottia, korkeita herroja, ja maksakoot ne mielesi mukaan ... mutta maalari! ...
— Salvator Rosa on siis virittänyt minulle paulan?
— Miksi olet hänen vanginnutkaan? Kuule minua ja pane muistoon sanani! Kun näet ihmisen ulkona päivänvarjon alla kuvaamassa maakuntia, niin saat olla vakuutettu, että sillä ei ole ropoakaan taskussa!
— Eikö viittäkymmentäkään tukaattia? Eikö kahtakaankymmentä?
— Sinä lasket oikein suuntäydeltä, Corcelli! Sinä olet ryöväri ja sinun on helppo saada kolikoita.
— Hyvä, otappas vanki ... Ei niitä niin saada ...
— Onko keisar kadottanut oikeutensa!— lisäsi Masaniello. — Nyt olemme yksimieliset pää-asiassa. Sano minulle montako miestä sinulla on?
— Kaksisataa!
— Urhoollisia?
— Kuten jalopeurat!
— Uskollisia?
— Kuten koirat!
— Kestäväisiä?
— Kuten aasit!
— Entäs aseet?
— Minä olen tänä yönä Apennini-vuorllta tuottanut kolmesataa kivääriä ja viisisataa tikaria.
— Ja annat suostumuksen mukaan ne meille?
— Nii'in!
— Millä ehdoilla? Minä en pyydä mitään, se on ei mitään, rakas Masaniello!
— Mutta kuitenkin?
— Kahden tunnin ryöstön!
— Entäs vielä?
— Ei enempää!
— Minä olen päättänyt hakkauttaa maahan jokaisen, joka taistelun loputtua valtaa henkilöitä eli omaisuutta. Olemmehan siinä yksimielisiä?
— Mutta minkätähden sitte tahdotte vallankumousta. Te pienet enkelit?
— Vapauttaaksi Neapelin, eikä hävittääksi!
— Tahdotko siis sanoa minulle minkä hyödyn takia minä tahtoisin Neapelin vapautta?
— Sinä saat takaisin kansallisen kunniasi!
— Ah ... Corcelli, kunniallinen kansalainen ja perheenisä! ... Ja muuta?
— Sinä saat johtaa osaa kansan sotajoukosta minun luutnanttini arvoisena.
— Minä olen jo katteini ja sinä pyydät minua uskaltamaan nahkanikin tullakseni luutnantiksesi?
— Väkesi saa suuren palkkion.
— Kuinka paljo päiväänsä?
— Kaksi tukaatia.
— Keneltä se ne saisit?
— Minulta!
— Voi, veikkonen, sepä on kaunis vakuus, jonka minulle annat! Nimitäpä minulle se juutalainen, joka seuraisi sinun neuvoasi. Hän kai makaa vielä kapalossaan.
— Tahdon maksaa puhtaalla rahalla.
— Millä?
Masaniello näytti ryövärille niitä espanialaisia laivoja, jotka olivat lahdella ankkurissa.
— Kolmesataa tuhatta tukaalia! — huusi Corcelli vääntäin viiksiänsä.
— Meksikon Intiaanit ja Flanderin kauppajutkurit saavat nyt luopua niistä rahoista, jotka he ovat hiessä ansainneet; he saavat nyt maksaa voittomme. Huomenna valloitamme Juan Fernandez’in laivaston!
— Noh, kas, hyvä Masaniello, nythän me alamme ymmärtää toisiamme! Sen, mitä minä aioin saada palatsista, luulet sillä saavasi laivoista. Se riippuu vaan siitä, miten voimme me oikein täysin kourin päästä tuohon laivastoon?
— Minulla on valmis suunta.
— No sano, veikkonen. Sen täytyy olla rytevän, ja minua ilahuttaa olla siinä mukana.
— Muut ottavat suorittaaksensa sen tehtävän.
— Sinä, saituri! — päätti Corcelli, — sinä olet Espanian kuninkaan yhtä mustasukkainen kuin joku rakastaja rakastettavastaan. — Mutta minä kuolen, niinkuin lauhomunkki, jollen minä ota osaa kahakasta — Pää asian tehtävän näytelmässä. Minkä toimen sinä Masaniello meille uskot aamulla? — kysyi hän täten korkealla äänellä.
— Sinun pitää miehittää laivaston portti.
— Oivallista.
— Sinun täytyy odottaa siksi kun ryntäys kello kaikuu Franciskanolais luostarista.
— Entäs sitten?
— Sen merkin kuultuasi tulee sinun raivata itsellesi tie torille. Siellä löydät meidät käsikahakassa varakuninkaan joukkojen kanssa.
— Pyhän neitsyen nimessä, ei puutukkaan sinulta työtä? Sinä saat valita joko vartioita, joutsimiehiä taikka ratsuväkeä.
— Ole huoleti! Minun väkeni syöksyy vaistomaisesti kuumimpaan kahakkaan!
— Sinä tahdot, että minun täytyy varustaa sinun lazzaroniasi kivääreillä ja tikareilla, mutta tuskin ne lurjukset, pitänevätkään suurta kiirettä niiden takasi antamisesta.
— Sinä saat maksun niistä!
— Laivastonko rahoista?
— Niistä juuri!
— Voi polonen pikku laivasto.
— Muista vaan täsmälleen seurata määräyksiäni.
— Tappelun jälkeen täytyy sinun mennä satamaan odottamaan minua siellä.
— Minä tottelen ole huoleti veikkoseni, ... kuitenkin ...
— Mitä nyt?
— Jos väkesi, joka ahdistaa laivastoa asettaisit takaisin, niin saanko minä sekaantua asiaan?
— Corcelli, Corcelli! — vastasi kalastaja, — minä pelkään, ajatus tuosta laivastosta työntää sinun onnettomuuteen.
— Noh! huudahti ryöväri nauraen. — Mutta kas, päivä alkaa jo koittaa! Minä kokoon väkeni, ja neljännestunnin kuluttua seuraan minä sinua!
Masaniello palasi luolaan, missä ystävänsä, taiteilia, yhä jatkoi piirrustustyötään tulisoihtujen valossa. Niinkuin Orpheus, joka kantelonsa sävelillä houkutteli jalopeurat ja tiikerit jalkojensa juureen, oli Salvator lumonnut nuo villit olennot, jotka nyt ympäröivät häntä. Ryövärit tunkeutuivat hänen ympärilleen, kun hän päätti työnsä. Hänen piirrustuksensa kävi kädestä käteen ja jokainen ihmetteli sitä lapsellisella kummastuksella.
— Ähää, kas pitkää Conraadia, hänen tyhmiä korppimaisia silmiään ja takkuisia viiksiään.
— Minun viikseni omat uljaat! — muistutti Conrad.
— Minä kuvaan sivun istumassa asennossa kapakan pöydän ääressä! — keskeytti Salvator Rosa. — Sinun pitää istua miekka polvillasi ja olla valmis tyhjentämään oluthaarikon. Oletkos tyytyväinen sitten?
— Olen, herraseni. Minä tyhjään kyllä oluthaarikon, mutta sen täytyy olla hyvää, ymmärrättehän!
— No kuinkas te tahtoisitte minun asettaa, herra maalari? — kysyi eräs toinen, jonka muodossa oli vielä vähän miehellisen kauneuden jälkiä!
— Minä puettaisin sinun ratsumieheksi, asettaisin sinun valkean hevosen selkään ja kuvaisin sinun menossa raivoisaan taisteluun. Sinä antaisit galabrialaiselle ystävällesi aika iskun rintaan ja se irvistäisi sitten hirveästi. Te esittäisitte siten kummallisen ryhmän taulussani.
— Salvator, nyt lähdemme me! — sanoi kalastaja astuessaan sisään.
— Sinä olet siis saanut tuon hupsun järkeensä? — kysyi taiteilia osottain Corcellia.
— Mene, sinä maalarituhrus, — sanoi rosvo, — mene takaisin Neapeliin ja päästä meitä noista papereista, lyijykynistä ja väreistä, jotka hurmaavat minun väkeni pääkallot ja estää sen täyttämästä velvollisuuksiansa. Te, lurjukset, — jatkoi hän kääntyen rosvoihinsa, tarkastakaa vanki tarkoin ja muistakaa hänen muotonsa.
Kaikkein silmät tähystivät Salvatoria.
— Se teistä, joka joskus vielä tuopi hänen tänne, saa sata muksausta. Muistakaa se!
— Miekkani? — kysyi Salvator Rosa.
— Antakaa se hänelle takaisin ja antaa hänen mennä, — vastasi Corcelli kärsimättömästi.
Maalari sitoi miekan vyölleen, heitti laukun olalleen, otti raudoitetun keppinsä ja seurasi Masanielloa.
— Salvator, — sanoi kalastaja seuraajalleen, — te ette ole kysynyt minulta, syytä matkaani Vesuviolle?
— Sinä olet kaikissa tapauksissa tullut sangen sopimaan aikaan minulle, — vastasi taiteitia.
— Minä sanon sen teille, — jatkoi Masaniello. — Te olette ollut pois kolme päivää ja sillä alalla on Neapelissa tapahtunut sangen painavia asioita. Tuo espanialainen julmuus meni liian pitkälle. Eilen puhkesi meteli.
— Ja Arcon herttua on kukistanut sen samalla hävyttömyydellä, jota hän on jo niin usein osoittanut.
— Minä olin kansan etunenässä, Salvator. Herttua keskusteli meidän kanssamme. Hän houkutteli meidät palatsin edustalle, jossa hänen hevosväkensä käskettiin ampua meitä. Neljä tai viisi surmattiin meistä.
— Entäs sitten?
— Minä kiersin kaupunkia ja sytytin vihan tulta kaikkein rintoihin. Tänä yönä olemme me olleet koossa katakombeissa ja eräs hurskas pappi on siunannut aseemme. Ennen kello kolmea valmistamme me espanialaisille aika taistelun!
— Oikein, hyvin! — huudahti taiteilia. — Pyhän Januariuksen kautta, tahdon minä päästä joukkoonne! Ei pidä sanottaman, että Salvator Rosan miekka makasi tupessaan, kun taisteltiin Neapelin vapaudesta. — Mutta tämä ei selitä
minulle sinun matkasi tarkoitusta Vesuviolle.
— Corcelli on liittynyt meihin! Hänen rosvonsa taistelevat kansan rivissä ja hän on luvannut meille aseita.
— Sinä olet tehnyt oikein siinä, ettäs otit vastaan hänen apunsa, pyhäh velih! Kaikki keinot omat hyvät, kun ne vaan käytetään vastustamaan hirmuvaltaa. Jumala ei ole luonut ihmistä orjaksi syöttämään muutamia ylimyksiä sametissa ja pitseissä. Neapeli on kuitenkin ollut vuosisatoja kukistettuna ja koko Europan vaihtosaaliina! Masaniello, vetäkäämme miekkamme! Kuolkaamme, jos niin vaaditaan, mutta kuolkaamme niinkuin vapaat miehet! Johdata sinä toveriasi, minä lazzaronia!
Se näky, joka ilmaantui kummankin seuralaisen silmissä, oli kyllin riittämä selitys Salvator Rosan sanoista. Aurinko oli juuri noussut; heijastamilla säteillään valaisi se vuorten kukkulat ja kuvasi koko seudun purppuralla ja kullalla.
Masaniello ja hänen ystävänsä olivat nyt saapuneet siihen ravintolaan, johon hän mennessään jätti hevosensa. Aika oli tärkeä. Liittolaiset odottivat johtajaansa levottomalla kärsimättömyydellä hänen mökkinsä edustalla Margellinassa. Salvator asettautui Masaniellon ta'a hevosen selkään ja eläin kiiti täyttä neljää.
(Jatk.)
Julkaistu alunpitäen Ahti-lehden numeroissa 39-41 30.9.-14.10.1880.
