Masaniello
Eugéne de Mirecourt
suomentanut. - D -
Kahdeksas luku.
Kun Isabella jällen tointui ja näki olevansa yksin Masaniellon mökissä, päätti hän, että tuo nuori kalastaja tahtoi peräytymättömästi erota hänestä. Hän oli itkenyt hänen jalkainsa juuressa, hän oli myönnyttänyt hänelle rakkaittensa — mutta tuo taipumaton sielu ei kuullut häntä.
Nuori espanialainen kopeus voitti yhtäkkiä hänen epätoivonsa. Hän vapautui ylpeästi, poisti muutamalla käden liikutuksella ne lohdutus-sanat, joita Johanna aikoi lausua hänelle, ja lähti kotimatkalle suureksi iloksi Pedrillalle, joka oli hirmuisesti suutuksissa siitä näytelmästä, jonka hän näin oli joutunut näkemään.
— Huomatkaa nyt, lapseni, — sanoi hän, että aina käy hullusti, jos ei vielä teidän i'ällänne kuule kokeneempia ihmisiä. Minä olen viidenkymmenen vuotias ja olen nähnyt paljo; ja jos te olisitte ai'oissa kuullut minua, niin ei olisi tämäkään tapahtunut. Mutta onnettomuus ei, Jumalan kiitos, ole niin suuri! Teidän pitäisi viisastuneen paljon tuosta Tuomas Aniellosta! ... Minusta tuntuu todellakin aivan siltä, kuin olisin nähnyt jonkun pahan unen. Te, Isabella, te rakas lapseni, te lemmitte halpaa kalastajaa! Hyi! Luuletteko te sellaistenkin ihmisten ymmärtämän rakkautta? He eivät tiedä edes missä sydänkään on. Oi, tyttäreni, mikä läksy teille. Ja mitähän Arcon herttua sanoisikaan, jos hän voisi aavistaa, että hänen jalosukuinen tyttärensä on tehnyt sellaisen tunnustuksen tuollaiselle mokomalle roistolaiselle, kapinannostajalle, työmiehelle, joka huomenna tai ylihuomenna voi roikkua hengetönnä tuossa uudessa hirsipuussa torilla! Niin, tyttäreni, ja se olisikin oikein! Että Masaniello ja kaikki ne, jotka liittyvät häneen, joutaisivat niinpian kuin mahdollista hirteen, rukoilen minä Herraa sekä varakuninkaan että meidän kaikkien eduksi. Tapahtukoon niin, Amen!
Sydämmensä ajatukset näin vuodatettuaan risti hän otsansa ja rintansa teeskennellyllä hurskaudella.
Muuten olisi hän saanut aivan vapaasti keskeytystä pelkäämättä jatkaa puhettaan kuinka kauan tahansa, sillä Isabella ei ollenkaan kuunnellut häntä. Kun pöyhkeys oli hetkisen juhlallisesti hallinnut, pääsi rakkaus taas pian uudestaan voitolle ja vallan omituiset ajatusalat risteilivät Isabellan mielikuvitteissa. Hän ajatteli heittäytyä Arcon herttuan jalkoihin, ilmaista rakkautensa hänelle ja rukoilla hänen suostumustaan, jollei hän tahdo nähdä ainoan lapsensa kuolevan. Hän ajatteli tavata Juan Fernandetz'ia hänen laivastollaan ja vetoa hänen hienotunteisuuteensa sekä kunniaansa siten luovuttaaksensa häntä vapaehtoisesti tuosta ai'otusta yhdistyksestä. Mutta näistä aikeista hylkäsi hän toisen toisensa perästä ja ainoastaan se ajatus, että hän vielä kerran saisi tavata Masaniellon, jäi voitolle hänen mielessään.
Donna Pedrilla jatkoi sillä välin estämättä puhettaan ja antoi sille oikein aika vauhdin, luullen hallitsiattarensa äärettömyyden olevan varman todistuksen sen erinomaisesta vaikutuksesta. Neapelin kadut olivat autiot. Se kansa, joka ne tähänaikaan tavallisesti täytti, oli nyt mennyt katakombeihin. Isabella ja hänen hoitajattarensa saapuivat rauhassa sille pienelle portille, josta he joku tunti sitten olivat tulleet ulos Vicariasta. Se vanha espanialainen sotilas seisoi täällä vielä nojaten piilukeihäänsä varteen.
— Hyvä, — sanoi Pedrilla, — sinä olet uskollinen, Huesca.
Sitten astui hän lähemmäksi ja kuiskasi hänelle:
— Minä kiitän ... mutta ole vaiti ... sinä olit vähällä saattaa minun pulaan ... älä uudista enää sinun hulluutuksiasi ... kahdeksantoista vuotias rakastaja käyttää itsensä viisaammin kuin sinä.
Joku minuutti sen jälkeen astui varakuninkaan tytär taas loistamaan asuntoonsa, johon tuon nuoren castiliattaren, Inez'in, oli kielletty ketään päästämästä.
— Hyvä Jumala, kuinka te näin myöhään, valtiattareni? — kysyi Inetz.
— Vait'! — sanoi donna Pedrilla ja ohjasi hänen syrjään ... Ei mitään kysymyksiä, ystäväni.
Sitten läheni hän Isabellaa ja sanoi:
— Minä onnittelen teitä, lapseni, että te niin tarkkaavaisesti kuuntelitte minun sanojani! Viisaus on puhunut teille minun suustani. Seuratkaa minun neuvoani, tyttäreni, seuratkaa tarkoin! Ensimmäinen tehtävämme on nyt tavata isänne. Hänen tottumuksensa on valvoa myöhään. Ilmoita hänelle tuon kurjan kalastajan vehkeet, että hän ja hänen joukkonsa hirtettäisiin mitä pikemmin.
— Mitä uskallat sinä sanoa? — huusi tuo nuori tyttönen vihasta hehkuen.
— Minä sanon, — änkytti donna Pedrilla hämillään siitä tavasta, millä hänen neuvonsa nyt vastaan otettiin, — minä sanon samaa, mitä minä jo lukemattomat kerrat sanoin tuolla tiellä, lapseni: tuo Tuomas Aniello ja koko hänen rikoskuntansa pitää viivyttelemättä hirtettämän isänne ja meidän rauhamme säilyttämiseksi!
— Katala olento! — huusi Isabella säihkyvin silmin.
— Mutta, — sanoi Pedrilla aivan hämillään, — taisinko minä arvata, että te olette muuttanut ajatuksenne? Olihan teidän vaitiolonne äänetön myönnytys ja minä en ymmärrä ...
— Mene tiehesi, mene! — vastasi Isabella, — ja älä tule enää minun näkyviini!
Donna Pedrilla meni toivotonna allapäi, pahoilla mielin, voimatta selittää tuon epäsuosion syytä ja aavistamatta, että hänen pitkä siveyssaarnansa oli mennyt vallan hukkaan.
Kun Isabella nyt oli yksin Inetz'in kanssa, puhkesi hän itkuun ja kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut mökissä.
Tämä ei ollut esikerta, kun Inetz oli hänen uskottunsa, ja tämän nuoren tytön ajatus asiasta ei vivahtanut juuri aivan paljon siihen viisauteen ja älyllisyyteen, joka johdatti, jos ei donna Pedrillan tekoja, niin kumminkin hänen kieltään.
Inetz hyväksyi Isabellan esityksen, että vielä kerran tavata ja puhutella Masanielloa.
— Paneutukaa levolle, vallastajattareni, — sanoi hän, ja minä herätän teidän päivän koettaessa. Sitten seuraan minä teitä Margellinaan!
Auringon ensimmäiset säteet, jotka kuultasivat lahden, tapasivat nuo molemmat nuoret tytöt matkalla Masaniellon asunnolle.
Mutta kuinka suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät mökin edustalla lukemattoman ihmisjoukon. Täällä olivat nyt ko'olla ne lazzaronit, kalastajat ja merimiehet, jotka edellisenä iltana olivat tehneet liittovalansa katakombeissa.
He olivat tarkalleen saapuneet paikalle, jonka Masaniello oli määrännyt, ja odottivat jo kärsimättömästi nuorta johtajaansa.
Ne, jotka tiesivät hauen matkastaan Vesuviolle, alkoivat pelätä, että rosvo oli virittänyt hänelle jonkun paulan ja ilmoittivat huolensa toisille liittolaisille.
Isabella ja Inetz menivät pelolla näiden joukkojen lävitse, joissa he näkivät vaan rääsyisiä ulkonäöltään epäilyttäviä jylhiä kasvoisia miehiä; mutta varakuninkaan tytär arvasi oivan hyvin syyn, minkä tähden tämä meluava joukko oli kokoontunut. Kapina, näet sen, oli jo muodostunut.
Kuka olisi toki voinut uskoa, että tuo kokoon haalittu joukko voisi aseetonna uskaltaa taistella niitä pataljoonia vastaan, jotka Neapelista olivat Arcon herttuan tukena? Isabella ei pelännyt vähääkään, että hänen isänsä olisi vaarassa. Hän vaan surkutteli kaikkia näitä ihmisiä, jotka hänen vakuutuksensa mukaan syöksyivät turmioon. Voisikohan estää rakastettunsa sortumasta heidän kanssansa? Olisikohan hän yhäti taipumaton hänen rukouksilleen?
Hän astui mökkiin, missä Johanna oli yksinään Pietronsa kanssa.
Salakaupustaja tukahutti sitä tuskaa, jonka hänen haavansa vielä vaikuttivat. Hän ei tahtonut Masaniellolle antamaa lupaustansa vastaan ottaa osaa taisteluun, mutta olla kuitenkin avullisena voimiensa mukaan.
Isabella riensi hänen morsiammensa luokse, suuteli häntä ja pyysi anteeksi sitä epäkohteliaisuutta, jolla hän edellisenä iltana oli hänen jättänyt. Sitten kysyi hän vapisemalla äänellä?
— Missä on hän, Johanna?
Ennenkuin Johanna ehti vastata, kajahti vahva riemuhuuto ulkona olevasta joukosta, ja joka taholta kuului:
— Masaniello! Masaniello!
Se oli todellakin hän, joka nyt palasi Vesuviolta taideniekan kanssa.
— Oi, rakas sisareni, — sanoi Isabella, — sano hänelle, että minä rukoilen häntä kuulemaan minua viimmeisen kerran!
Johanna riensi täyttämään hänen pyyntöään. Kun hän läheni veljeään liittolaisjoukon keskellä ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, säpsähti hän ja teki kädellään hätäisen poisto-liikahduksen.
Mökin kynnykseltä näki Isabella tämän liikahduksen ja suonenvedon tapainen väräys sälähti hänen sydämmensä läpitse.
— Ystäväni, — sanoi Masaniello Salvator Rosalle syvällä liikutuksella, — minä pyydän teidän seuraamaan sisartani, hän vie teidän erään nuoren tytön luokse, jonka kyynneleet jo kerran melkein voivat muuttaa minun päätökseni. Hän on espanialainen. Minä en tahdo tavata häntä enkä puhua hänen kanssansa! Saattakaa hän ymmärtämään, että minä tällä hetkellä en voi antaa mukaan!
Taiteilia meni mökkiin ja Masaniello pudisti päätään ikäänkuin karkoittaaksensa jonkun rasittaman ajatuksen. Hän antoi joukolle merkin ryhmistyä hänen ympärilleen.
— Kaikki on järjestyksessä, — huusi hän, — ja meillä on aseita!
— Missä ne omat?
— Marinportilla, kätkettynä kolmeen olkikuormaan, joita muutamat maanmiehiksi puetut Corcellin miehet kulettavat.
— Hyvin! — huusivat liittolaiset.
— Kuulkaa nyt, — sanoi johtaja, — minun viimmeiset määräykseni!
Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat.
— Jakautukaa kahteen osastoon. Toinen niistä jää aseettomaksi ja on minun johdatettavanani. Toinen menee Marinportille, missä aseet jaetaan. Älkää herättäkö huomiota, älkää melutko, vaan odottakaa merkkiä! Rynnätkää kaupunkiin samalla hetkellä kun katedralikirkon iso kello soi.
— Sinua totellaan! — huusivat kaikki.
— Sen toisen osaston päälliköksi nimitän minä suuren Salvator Rosan, jonka te kaikki tunnette. Hänkin on meikäläisiä.
— Eläköön johtajamme! — Eläköön Salvator Rosa!
Tätä huudettaessa tuli taiteilia ulos mökistä.
— Veli, — sanoi hän Masaniellolle niin hiljaa, ett'ei kukaan muu voinut sitä kuulla, — missä olet sinä tutustunut tuon nuoren tytön kanssa, jota minä äsken puhuttelin tahtosi mukaan?
— Täällä, tässä paikassa, näin minä hänen ensikerran, vastasi kalastaja.
— Tunnetko sinä hänen kotonsa.
— En!
— Onko hän sanonut sinulle kuka on hänen isänsä?
— Hänen isänsä on kapteni espanialaisessa joukossa.
— Se on vale!
— Mitä sanotte?
— Minä sanon, että hän on valehdellut sinulle. Hän on Arcon Isabella ... Hänen isänsä on Neapelin varakuningas !
Masaniello säpsähti ikään kuin kärmeen puremasta.
— Neapelin varakuningas! — huudahti hän.
— Minä olen varma siitä, — sanoin maalari. — Hän ei tuntenut minua enää, vaikka minä olen niin monta kertaa maalannut kuvia Vicariassa. Minä sitä vastoin tunsin hänen kohta. Ole varoillasi, Masaniello, ole varoillasi! Arcon Isabella, joka hiipi ulos palatsistaan, tuntemattomana tavatakseen kalastajaa hänen mökissään ... Se näyttää minusta sangen epäilyttävältä ... Ole varoillasi!
— Oi Jumalani, Jumalani, — huokasi Masaniello. — Minun päätäni pyörryttää! ... Hän ... Ylenvaltiaan tytär... minun luonani! — Nyt ymmärrän kaikki! Saattaa minua kurjaksi pelkuriksi, se oli hänen tuntomerkkinsä.
— Rauhoitu, veljeni!
— No, minä rauhoitun! — vastasi kalastaja.
— Minä luulen, — lisäsi Salvator, — että sinun velvollisuutesi on puhua itse hänen kanssansa. Jos hän matkassaan on jotakin petosta, niin ota hän panttivangiksi. Ei mitään hellyyttä, ei mitään heikkoutta!
— Minä antaisin ennen kiskoa sydämmen rinnastani, — vastasi Masaniello.
Hän pusersi taiteilian kättä ja meni taas liittolaistensa joukkoon.
He olivat jakautuneet kahteen osastoon, niinkuin oli käsketty. Salvator Rosa asettautui toisen joukon johtajaksi ja läksi sen kanssa sinne, missä aseet jaettiin. Kun tämä oli lähtenyt, meni Masaniello tupaan.
Hänen silmänsä säihkyivät, hänen rintansa liehtoi rajusti. Hätäisellä liikahduksella viittasi hän Johannan, Inetz'in ja salakaupustajan ulos.
Isabella, joka maalarilta oli saanut kuulla, että Masaniello ei tahdo tavata eikä puhutella häntä, oli mietiskellyt itsekseen mennä ulos ja etsiä Masaniellon tuon uhkaaman joukon seasta, mutta hänellä ei ollut uskallusta siihen, ja ne kaikuvat huudot, joita hän kuuli, vaikuttivat hänessä yhä suurempaa epäilystä. Kun hän nyt noin odottamatta sai nähdä sen, jota hän ei enää toivonutkaan saamansa nähdä, loisti hetkisen ilon salama hänen silmistään, mutta hän loi silmäyksensä alas kohta, kun se kohtasi kalastajan katkeraa katsantoa.
— Arcon Isabella, — alkoi Masaniello, — mitä teillä on täällä tekemistä?
Jos uskos-isku olisi lyönyt tuota onnetonta tyttö-raukkaa, niin eipä se olisi tehnyt hirveämpää vaikutusta. Horjuen nojautui hän erääseen tuoliin, ett'ei olisi kaatunut lattialle, ja änkytti katkonaisella äänellä:
— Armoa, Masaniello, armoa! ...Kuka on ilmoittanut teille sen salaisuuden, jota ei teidän olisi pitänyt vielä saaman tietää?
— Te myönnätte siis? Te ette koeta pettää minua muuta, kuin yhden kerran? No, sitä parempi! Selitys on siis lyhyt! Minulla on tärkeä aika, etten voi siitä rahtuakaan tuhlata. Älkää siis tehkö mitään mutkia eikä mitään kierroksia! Arcon Isabella, Neapelin varakuninkaan, minun isänmaani sortajan tytär, minä vaadin teidän sanomaan, mitä te tahdotte minulta, yksinkertaiselta kansan mieheltä, joka inhoan ja vihaan isäänne vielä kuolemassakin.
— Masaniello, älkää puhuko niin! ... Te surmaatte minun ... Oi, minä tahdoin ainoastaan vielä viimmeisen kerran kokea pelastaa teitä!
— Se ei ole totta! Mitä minun kohtaloni koskee teihin?
— Ja sitä kysyt sinä minulta! ... Oi, Jumalani! ...
Nämä sanat lausui hän niin todellisella epätoivolla ja niin syvällä surulla, että Masaniello ehdottomasti säikähti — ja viha oli kadonnut.
— Oi, — sanoi hän hiljaa, — toivotteko te vielä voivanne eksyttää minua? Teidän käytöksenne minua kohtaan on anteeksi saamaton. Aivan mahdotonta on; että te milloinkaan olisitte voinut rakastaa minua, köyhää kalastajaa, te, Espanian kuninkaan sijaisen tytär, te, joka olette yhtä hyvä kuin kuningatar.
Isabella rohkaisi mieltään ja astui askeleen lähemmäksi häntä. Masaniello, luuletko sinä, että minä olen tavallinen nainen? Mitä huolin minä sinun halvasta säädystäsi ja mitä köyhyydestäsi, kun sinun sielusi on ylevä ja jalo, kun minä olen sinussa löytänyt niin korkeita tunteita, etten vertaisissani ole vielä koskaan sellaisia tavannut?
— Ei, ei — huudahti nuori kalastaja, — turhaan koetatte te vietellä minua imarruksilla! Te olette tullut tänne myrkyttääksenne minun elämääni juonilla ja uteliaisuudella, vaikka kyllä ymmärrätte, ett'en minä milloinkaan voi kuulua teille! Mutta mitä sanontaan? Suokoon Jumala, ett'ei teillä olisi huonompiakin tarkoituksia!
— Selitä likemmin, Masaniello, — sanoi Isabella väristen.
— Minä arvaan millä te puollustatte itseänne, valtiattareni. Mutta jos lapsen rakkaus tekee teidän puhtaaksi omissa silmissänne, jos te olette alentuneet teeskentelyyn varjellaksenne isäänne siitä vaarasta, joka häntä uhkaa, … niin olisi teidän kuitenkin pitänyt säästää minun sydämmeni!
Vaaleana ja loistavin silmin kuunteli Isabella hänen puhettaan.
— Se ajatus ei tule sinusta itsestäsi, Masaniello! Myönnä se! Puhu, sano, että sinuun on istuttanut sen joku vieras, henkilö, joka ei voi arvostella meidän suhteitamme, ja joka tuntemattaan parjaa minua.
Nuoren tytön ääni vapisi ja hänen rintansa kohoili rajusti.
— Se on totta, — änkytti Masaniello.
— Kuka on se panettelia?
— Se sama, joka äsken puhutteli teitä minun nimessäni, ja joka tunsi teidän.
Varakuninkaan tytär laski kätensä rinnalleen ja päästi syvän huokauksen, ikään kuin hän olisi päässyt jostakin suuresta kuormasta.
— Oi, — sanoi hän, — minun olisi täytynytkin halveksia sinua, jos sinä olisit antanut sielussani sijaa niin arvottomille ajatuksille! Jumalalle olkoon kiitos! Minä voin vastaisestikin kunnioittaa sinua. Kuule, Masaniello, nyt tahdon minä kerrassaan paljastaa koko minun sieluni ja ajatukseni sinulle! Minä käsitän kyllä, että säätyni ja sukuni ilmitulo on hurmannut sinua, etkä sinä voi minun käytöstäni oikein selittää. Mutta yksi ainoa sana on kyllin riittävä selitys siitä. Kun en minä voinut alentua sinun kannallesi, niin olen minä keksinyt keinon kohottaa sinun minun säätyyni ja jonakuna päivänä esittää sinun isälleni ja sanoa: tässä on se mies, jota minä rakastan!
— Isabella ... Oi, älä sano enempää! — huudahti kalastaja tuskissaan.
— Niin, — vastasi hän, — minun täytyy selittää ajatukseni, koska sinä syytät minua … Se oli minun unelmani! … Sinulla on kaikki, mitä ikänä tarvitaan luodakseen pian mitä loistavimman onnen. Eilen puhuit sinä minun kanssani kunniasta. Sinä et tahtonut pettää kansan asiaa. Onkos se siis petosta, jos toimitat sovintoa niiden kanssa, joita moitit, ja koetat järellisellä tavalla voittaa sen, mitä järetön kapina ei voi milloinkaan aikaan saada? Oi, minä vaivaan sinua, päästä minua siitä tuskasta, että näkisin sinua pideltävän niinkuin pahantekiää! Sinä, jonka elämä voisi tulla niin onnelliseksi, sinä, josta minulla on niin suloisia toiveita ...
— Mahdotonta! — huudahti Masaniello, joka muutamaksi tuokioksi oli antautunut Isabellan puheen hurmattavaksi, mutta nyt jälleen voitti koko jäntevyytensä päästäksensä voittajana taistelusta.
— Siis pysyt sinä aikomuksessasi?
— Niin!
— Sinä hylkäät minun rakkauteni?
— Vallastajattareni, don Juan Fernandez ankkuroitsi eilen laivastonsa tuonne lahdelle. Hän tuli tänne viettämään häitään varakuninkaan tyttären kanssa!
— Mutta minä vihaan sitä miestä ... Minä en ikipäivinä mene hänelle!
Sanomaton ihastus viehätti kalastajaa ja hänen otsansa selkisi.
— En, — jatkoi Isabella hiljaisella nyyhkytyksellä, — en, minä en milloinkaan mene hänelle, sillä sinä olet se, jota minä rakastan! Oi, kuule, taivu! Se, joka musertaa naisen sydämmen ja hylkää hänen innostuksensa sekä hellyytensä, ei tule koskaan onnelliseksi.
— Voi olla mahdollista, mutta se, joka hylkää kansan asian, kirotaan sekä taivaassa että maassa!
— Kansan asian? Minä olen juuri osoittanut sinulle keinon, miten sinä voit paljoa paremmin palvella sitä!
— Se on tyhjää mielikuvitusta! Ja paitsi sitä, jos minä voisinkin kohoutua sinne, mihin teidän unelmanne ovat minun asettaneet, niin pitäisikö minun sen vuoksi antaa onnen-kohtalon hurmata itseni setä ruveta petturiksi ja taivaltajaksi? Minä tahdon olla vaan kalastaja Masaniello.
— Masaniello, Masaniello! niin on siis kaikki mennyttä meidän keskenämme?
— Niin, vallastajattareni! Neapelin varakuninkaan tyttären ja Margellinan kalastajan täytyy unohtaa tuon hetkellisen suru-unelman. Minun sydämmeni kyynnelehtii verta kauan! Mutta kansa, joka kärsii, odottaa vapautusta minulta. ... Voi hyvin!
(Jatk.)
Julkaistu alunpitän Ahti-lehden numeroissa 41-42 14.-21. lokakuuta 1880.
