Niin kuin voi olettaakin, herätti koko seudulla suurta huomiota se seikka että Cloomber Hall saisi uusia vuokralaisia, ja kaikki ihmettelivät, tulisivatko nämä viihtymään siellä ja miksi he tahtoisivat asettua sinne asumaan. Wigtownista tuli käsityöläisiä, ja Cloomber Hallista kuului vasaranpauke aamusta iltaan. Hämmästyttävän pian pantiin korjaukset toimeen, ja selvästi näytti siltä ettei kenraali säästänyt rahaa.
Kun minä isäni kanssa aamiaispöydässä puhuin asiasta, huomautti hän:
”Kenraali Heatherstone on ehkä oppinut mies ja on valinnut tämän piilopaikan kirjoittaakseen tieteellisen kirjateoksen. Jos niin on laita annan minä ilolla hänelle luvan käyttää kirjastoani.”
Esteri ja minä nauroimme tuolle juhlalliselle nimelle, jonka hän antoi meidän vähäpätöiselle kirjavarastolle.
”Voipa niin olla”, vastasin minä, ”mutta kun näin kenraalin, ei hän minusta näyttänyt opintojen harrastajalta. Minä uskon pikemmin että hän on tullut tänne saadakseen lepoa ja rauhaa sekä raitista ilmaa, sillä hän näytti sairaalta ja heikkohermoiselta ja katsoa tuiotti minuun kummallisella tavalla.
”Minua arveluttaa, onko hänellä vaimoa ja lapsia”, puhkesi sisareni puhumaan. Miten yksinäiseltä ja kolkolta tällä seudulla oleskelu noista kurjista olennoista tuntuisikaan. Täällä ei koko seitsemän peninkulman alueella löydy muita kuin me, joitten kanssa he voisivat seurustella.”
”Kenraali Heatherstone on erinomaisen taitava upseeri”, huomautti isäni.
”Kuinka isä tietää sanoa hänestä mitään?”
”Oi lapseni, te olitte äsken valmiit nauramaan, kun minä puhuin kirjastostani, mutta se voi kuitenkin joskus minua hyödyttää.”
Puhuessaan nousi hän seisomaan ja otti kirjahyllyltä punaisen kirjan, jota hän rupesi selailemaan.
”Tässä on luettelo Indian armeijasta kolme vuotta sitten”, sanoi hän, ”ja tässä luetaan juuri siitä miehestä, jota me haemme, J. B. Heatherstone on Bathordenin varakansleri ja komentaja. Hän on ollut Indian jalkaväen översti, mutta on ottanut eron virastaan ja saanut kenraalimajorin arvon. Sitten on tässä hänen ansioluettelonsa. Viisi kertaa on hänen nimensä mainittuna pikasanomissa. Minä luulen, lapseni, että meillä on hyvinkin syytä ylpeillä uudesta naapuristamme.”
”Eikö kirjassa mainita, onko hän nainut”, kysyi Ester.
”Ei. Tietoa naimisestaan ei ole otettu kappaleeseen, jonka otsakkeena on ”urhokkaita tekoja”, vaikka oli voinut olla paikallaan, jos se olisi sinne otettu.”
Kaikki meidän tätä kohtaa koskevat epäilykset haihtuivat pian, sillä samana päivänä, jona korjaukset päättyivät, oli minulla asiaa Wigtowniin, ja minä tapasin vaunut, joissa kenraali Heatherstone perheineen istui matkalla uuteen kotiinsa. Hänen vieressään istui vanhahtava rouva, jolla oli kärsivät kasvonpiirteet, ja vastapäätä heitä istuivat nuori mies ja nuori tyttö. Mies näytti olevan minun ikäiseni, mutta tyttö tuntui muutamaa vuotta nuoremmalta.
Minä nostin hattuani ja aioin juuri ratsastaa heidän ohitsensa, kun kenraali huusi ajajan seisahtumaan ja ojensi sitten minulle kätensä. Minä saatoin nyt täydessä päivänvalossa huomata että hänen ankarat kasvonsa kykenivät osottamaan ystävällisiäkin eleitä.
”Kuinka voitte, herra Fothergill West”, huudahti hän. ”Pyydän anteeksi, jos osottauduin vähän ankaraksi, kun viimeksi tapasimme toisemme. Te saatte antaa anteeksi vanhalle sotilaalle, joka suurimman osan ikäänsä on ollut palveluksessa. Mutta kaikessa tapauksessa täytyy teidän tunnustaa että olette liian tummaihoinen voidaksenne olla skotlantilainen.”
”Meillä on myös espanjalaista verta suonissamme”, vastasin minä, hämmästyneenä siitä että hän uudestaan puuttui tähän asiaan.
”Se selvittää asian”, lisäsi hän.
Sitten kääntyi hän vaimoonsa ja jatkoi:
”Salli, ystäväni, minun esittää sinulle herra Fothergill West. Ja tässä näette poikani ja tyttäreni. Me olemme tulleet tänne lepäämään, herra West, oikein lepäämään.”
”Siinä tapauksessa olisi teidän mahdoton löytää parempaa paikkaa kuin tämä”, vastasin minä.
”Vai luulette te niin”, sanoi hän. ”Minäkin luulen että täällä on hyvin tyyntä ja yksinäistä. Yöllä saa kai kulkea pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan olentoa?”
”Useimmat pysyvät pimeän tultua huoneessa.”
”Eivätkö maankulkijat ja kerjäläiset teitä ahdista? Eikö täällä tapaa kattilanpaikkaajia, tyhjäntoimittajia tai mustalaisia?"
”Minusta tuntuu kylmältä”, sanoi rouva Heatherstone ja kääriytyi paremmin paksuun hylkeenkauhtanaansa. Sitten hän lisäsi: ”Lähtekäämme matkaan, sillä me viivytämme herra Westiä.”
”Sinä olet ihan oikeassa. Sen me todella teemmekin. Ajakaa, ajomies! Hyvästi herra West!”
Vaunut vierivät siihen suuntaan, jossa linna oli, ja minä jatkoin mietteisiini vaipuneena ratsastustani pieneen kaupunkiin.
Kun ajoin isoakatua, juoksi herra Mc Neil ulos liiketoimistostaan ja viittasi minua pysähtymään.
”Meidän uudet vuokralaiset muuttavat jo tänään asuntoonsa. He ovat nyt matkalla Cloomber Halliin”, sanoi hän.
”Minä tapasin heidät tiellä”, vastasin minä.
Silmäillessäni pientä miestä huomasin että hänen kasvojaan kuumotti ja että hän nähtävästi oli ottanut ylimääräisen lasillisen.
”On hauskaa tehdä kauppoja todellisen herrasmiehen kanssa”, sanoi hän ja pyrskähti nauramaan. ”Semmoinen ymmärtää minua ja minä häntä.” ”Kuinka paljo minä panen tähän”, sanoo kenraali, ottaa vekselin taskustaan ja panee sen pöydälle. ”Kaksisataa”, sanon minä.
”Minä luulin teidän saaneen maksun Cloomber Hallin omistajalta”, sanoin minä asioitsijalle.
”Sainpa kyllä, mutta ei haitannut, vaikka hänkin minulle muutaman kolikan antoi. Sillä tavalla kaksi herrasmiestä kaupoista sopii. Ettekö tahdo tulla sisälle, herra West, maistamaan vähän konjakkia?”
”En, kiitoksia! Minulla on asia toimitettavana.”
”Niin, liikeasiat ennen kaikkia. Eikä minun tarjoomani ryyppy ole juuri mikään aamuryyppy. Mitä minuun itseeni tulee, en koskaan maista väkiviinaa päivällisen edellä, paitsi aamijaisen edellä lasillisen, koska se antaa minulle ruokahalua ja ehkä yhden tai kaksi lasillista jälkeenpäin edistämään ruoansulatusta. Mutta sanokaa minulle, herra West, mitä te pidätte kenraalista.”
”Minulla on tuskin ollut tilaisuutta arvostella häntä”, vastasin minä.
Mc Neil napsutti etusormellaan kynäänsä.
”Minä ajattelen hänestä”, sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten, ”että hän epäilemättä on ihmeellinen mies. Jos kenraali kysyisi teiltä, montako peninkulmaa on lähimpään satamaan ja laskevatko itämaiset laivat sinne, ja jos kiertolaisia liikkuu teillä, ja jos hänellä vuokralaisena on oikeus rakennuttaa korkea muuri puiston ympärille, niin mitä te kaikesta tästä ajattelisitte?”
”Minä pitäisin häntä haaveksijana”, vastasin minä.
”Jos hänelle tehtäisiin oikeuden mukaan, olisi hän – tarvitsematta maksaa ainoatakaan ropoa – pian huoneessa, jonka puutarhan ympärillä on korkea muuri.
”Missä sitten”, kysyin minä.
”Wigtownin hulluinhuoneessa”, vastasi pieni mies, pyrskähtäen kurkun täydeltä nauramaan. Minä ratsastin heti tieheni, mutta hänen naurunsa soi vielä pitkään isoakatua pitki.
Cloomber Halliin tullut uusi perhe ei ollut seuraa rakastava eikä välittänyt linnan läheisyydessä asuvien köyhäin mökkiläisten ja kalastajain auttamisesta. Se vetäytyi kaikkien yhteydestä ja uskalsi hädintuskin pistäytyä puutarhan portin ulkopuolella. Me huomasimme pian että asioitsija oli puhunut totta, sillä koko joukko työmiehiä oli aamusta iltaan työssä pystyttääkseen lankkuaidan puutarhan ympärille. Sen valmistuttua oli Cloomber Halliin mahdoton päästä muitten kuin rohkeitten hiipijäin.
Ihmeellistä myös oli että kenraali oli varustanut huoneen runsailla ravintoaineilla, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa kestää piiritystilaa. Wigtownin etevin kauppamies oli kertonut minulle, että hän oli lähettänyt Cloomber Halliin tavattoman suuret määrät ilmanpitäviä purkkeja, jotka sisälsivät lihaa ja kasviksia.
Kenraali ja hänen perheensä herättivät kaikkien naapurien uteliaisuutta, ja me aprikoimme syytä, joka olisi aiheuttanut nämä muukalaiset asettumaan meidän keskuuteen asumaan. Ainoa mahdollinen selitys, jonka voimme keksiä, oli se että kenraalin perheessä oli yksi ruuvi höltynyt. Yksi ja toinen luuli vanhan herran tehneen jonkun kauhean rikoksen ja päästäksensä kärsimästä sen seurauksia piilottautunut tänne.
On totta että kenraali Heatherstone meidän ensi kertaa toisemme tavatessa käyttäytyi niin kummallisesti, että minä helposti saatoin uskoa hänen kärsivän sielunsairautta. Mutta kun me toisen kerran tapasimme toisemme, oli hän täydessä järjessään ja käyttäytyi täysin mallikelpoisesti. Ja se katsantotapa että hän pakenisi oikeuden kostavaa kättä ei vielä näyttänyt pitävän paikkaansa. Wigtownshire oli tosin syrjäinen ja yksinäinen paikka, mutta ei se kumminkaan ollut niin kaukainen maailman nurkka, että hyvin tunnettu upseeri siellä olisi voinut pysyä piilossa.
Minä olin siis halukas uskomaan että arvoituksen oikea selitys olisi etsittävä hänen omasta halustaan saada elää yksinäistä elämää ja että hän oli tullut tänne perheensä kanssa siitä syystä että hänellä oli sairaanomainen halu saada elää yksinäisyydessä ja rauhassa. Me saimme pian todistuksen siitä kuinka kauas tämä yksinäisyyteen pyrkimishalu saattoi viedä tämän perheen.
Eräänä aamuna tuli isämme meitä katsomaan ja näytti selvästi tehneen tärkeän päätöksen.
”Tänään täytyy sinun pukeutua vaaleanpunaiseen hameeseeni, Ester”, sanoi hän, ”ja sinun, John, täytyy panna itsesi hienoksi, sillä minä olen päättänyt että me kolme tänä iltapäivänä käymme tapaamassa rouva Heatherstonea ja kenraalia.”
”Menemmekö me Cloomberiin”, huudahti Ester ja taputti käsiään.
”Minä olen asettunut tänne asumaan sekä isännän edustajana että hänen sukulaisenaan”, sanoi isäni arvokkaisuudella. ”Näihin asianhaaroihin nähden olen vakuutettu hänen tahtonsa olevan että minä käyn tapaamassa uusia tulokkaita ja osotan heille kaikkea minun valtani mukaista kohtelijaisuutta. Nykyään täytyy heidän elämänsä olla melkoisen kolkkoa ja yksinäistä. Suuri Firdusi sanoo:
”Miehen huoneen parhaimmat kaunistukset ovat hänen ystävänsä.”
Sisareni ja minä tiesimme kokemuksestamme että kun ukko tahtoi vahvistaa päätöksensä lainaamalla jonkun paikan persialaisten runoilijain kirjoituksista, niin ei mikään ihmisellinen voima saattanut sitä päätöstä horjuttaa.
Iltapäivällä seisoivat vaunut oven edustalla. Isäni istui uusi takki yllä ja uudet ajokintaat kädessä ajopenkille.
”Joutukaa vaunuihin, lapset”, huudahti hän ja lyödä läimähytti hevosia ruoskalla. ”Me näytämme kenraalille, ettei hänellä ole mitään syytä hävetä naapureitaan.”
Voi, ylpeys käy lankeemuksen edellä! Meidän pienien, hyvin ruokittujen hevosten ja loistavain ajopeliemme ei kohtalo tänä päivänä ollut suonut vaikuttavan uusiin naapureihimme. Me olimme ehtineet kalleriportille ja minä olin juuri sen avaamaisillani, kun kiinnitimme huomiomme hyvin suureen puutauluun, joka oli naulattu puuhun sillä tavalla että kaikkien tieltä kulkijain täytyi se huomata. Valkeaksi maalatulla taululla oli suurilla kirjaimilla luettavana seuraava vierasvarainen kirjoitus:
Kenraali ja rouva Heatherstone
eivät halua
tehdä uusia tuttavuuksia.
Äänettömällä hämmästyksellä me kaikki katsoa tuiotimme tähän kummalliseen ilmoitukseen. Ester ja minä, jotka katsoimme asiaa ainoastaan ivalliselta puolelta, rupesimme nauramaan. Mutta isäni lähti ajamaan kotia päin huulet lujasti vihasta yhteen puserrettuina. En koskaan ollut nähnyt tätä rehellistä miestä niin suuttuneena, ja minä olen vakuutettu siitä ettei hänen vihansa johtunut hänen oman turhamaisuutensa loukkaantumisesta, vaan siitä aatteesta, että hänen edustamaansa Branksomen herraa oli loukattu.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 152-153 28-29.9.1900.
