IV. Harmaapäinen nuori mies.
Päivää sen jälkeen, kun olimme tehneet kurjasti päättyneen matkamme Cloomber Halliin sattui niin että minä kävin siitä ohi. Pysähdyin uudestaan lukemaan taulussa olevia ikäviä sanoja. Minä seisoin siinä juuri ihmettelemässä mikä olisikaan aiheuttanut naapurimme käyttämään semmoista keinoa, kun äkkiä huomasin portin ristikkojen välistä kauniit tytön kasvot ja valkoisen käden, joka innokkaasti viittasi minua tulemaan lähemmäksi. Likemmäksi tultuani huomasin tytön samaksi nuoreksi naiseksi, jonka ennen olin nähnyt vaunuissa.
Hän katsoi levottomana ympärilleen kaikkiin suuntiin ja kuiskasi viimein tuskallisella äänellä:
”Herra West, minä pyydän teiltä anteeksi sitä loukkausta, joka eilen kohtasi teitä ja teidän perhettä. Veljeni oli lehtikujalla ja näki kaikki, mutta ei voinut mitään tehdä. Minä vakuutan teille, herra West, että jos tuo inhottava esine on teissä herättänyt mielipahaa, on se vielä enemmän suututtanut veljeäni ja minua.”
Näin sanoen osotti hän taulua.
”Britannia on vapaa maa, neiti Heatherstone”, sanoin minä ja nauroin. ”Jos joku haluaa elää itseensä sulkeutuneena, ei löydy ketään, joka voisi häntä sitä estää tekemästä.”
”Se on sietämätöntä”, sanoi hän ja polki pientä jalkaansa, ”Minä oikein raivostun ajatellessani että sisarennekin sai ottaa osaa häväistykseen. Minä olen valmis vaipumaan häpeästä maahan, kun ajattelen sitä asiaa.”
”Älkää hetkeäkään olko siitä asiasta huolissanne”, sanoin minä vakavasti, sillä minä tunsin kärsimystä hänen tuskastaan. ”Minä olen vakuutettu siitä että isänne menettelytapa perustuu johonkin salaiseen syyhyn.”
”Niin, Herramme tietää että hänellä on”, vastasi hän surullisella äänellä. ”Mutta minun ajatukseni mukaan olisi miehekkäämpää mennä vaaraa vastaan kuin paeta sitä. Mutta hän ymmärtää kuitenkin paremmin kuin minä, miten hänen tulee menetellä, ja meidän on mahdoton antaa siitä arvosteluamme. Mutta kuka se on”, huudahti hän levottomana ja katsoi lehtikäytävälle. ”Ai, se on veljeni Mordaunt.”
Nuori mies tuli yhä lähemmäksi ja päästyään meidän luoksemme hän sanoi:
”Mordaunt, minä olen pyytänyt herra Westiltä sekä sinun että omassa nimessäni anteeksi sitä loukkausta, jonka hän ja hänen omaisensa eilen saivat kärsiä.”
”Minä olen erittäin iloinen saadessani omassa persoonassani pyytää anteeksi”, sanoi Mordaunt kohteliaasti. ”Tahtoisin myös osottaa paheksumiseni isällenne ja sisarellenne siitä mitä on tapahtunut. Mutta juokse nyt kotia, Gabriella, sillä on pian on toisen aamijaisen syömisaika. Älkää, herra West, vielä menkö, sillä minulla on teille muutama sana sanottavaa.”
Neiti Heatherstone viittasi minulle ystävällisesti hymyillen ja poistui kevyein askelin, hänen veljensä avatessa portin ja sulkiessa sen huolellisesti, kun oli tullut tielle.
”Jos ei teillä ole mitään vastaväitteitä, niin minä seuraan teitä kappaleen matkaa. Huolitteko manillasta?”
Hän otti taskustaan pari itäindialaista sikaaria ja tarjosi niistä minulle.
”Te saatte havaita ettei se ole huono”, sanoi hän. ”Indiassa ollessani olen oppinut ymmärtämään tupakkaa. Onko teillä tulta? Minä toivon etten millään tavalla häiritsisi teitä, kun nyt olen yhtynyt seuraanne.”
”Te ette ensinkään häiritse minua, ja minä iloitsen teidän seurasta”, vastasin minä.
”Minä sanon teille salaisuuden”, lausui seuralaiseni. ”Minä olen tänne tultuani ensi kertaa aidan tällä puolen.”
”Ja sisarenne sitten?”
”Ei hänkään ole käynyt ulkopuolella. Minä olen hiipinyt tieheni isäukolta, ja jos hän tietäisi missä minä olen, ei hän suinkaan pitäisi menettelystäni. Hän on saanut päähänsä semmoisen oikun että meidän pitäisi elää tykkänään maailmasta erotettuina. Kaikessa tapauksessa löytyy niitä monta, jotka pitäisivät hänen yksinäisyyshalunsa oikkuna. Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin uskon että hänellä on syytä niin menetellä, vaikka hän jossakin suhteessa meneekin liian pitkälle.”
”Semmoinen elämä tuntuukin varmaankin teistä kolkolta”, huomautin minä. ”Ettekö voi sovittaa niin että aika ajoin tulisitte hetkeksi meille pakinoimaan ja tupakoimaan? Talo, joka tuolta näkyy, on Branksome.”
”Te olette erittäin ystävällinen, kun tahtoisitte nähdä minut kotonanne”, vastasi hän säteilevin silmin. ”Minä tahdon mielelläni silloin tällöin käydä teillä. Ottamatta lukuun vanhaa ajajaamme ja puutarhuriamme Israel Sokesia ei minulla ole ainoatakaan ihmissielua, jonka kanssa saisin puhua.”
”Sisarenne luonnollisesti vielä vähemmän voi viihtyä tässä yksinäisyydessä”, huomautin minä, ajatellen että uusi ystäväni koetti kuvata omat huolensa liian suuriksi ja sisarensa liian pieniksi.
”Epäilemättä on Gabrielle paran elämä sangen kolkkoa”, vastasi hän huolettomuutta osottavalla äänenpainolla, ”mutta vielä luonnottomampaa kuin nuoren tytön on minun ikäiseni nuoren miehen istua tällä tavalla häkkiin sulettuna. Katsokaa minua! Maaliskuussa täytän 23 vuotta enkä ole saanut käydä koulua enkä ollut yliopistossa. Minä olen yhtä tietämätön kuin talonpojan palvelija. Se tuntuu teistä varmaankin kummalliselta, mutta niin on kuitenkin laita. Enkä minä teidän mielestänne ansaitsisi parempaa kohtaloa?”
Hän pysähtyi, katsoi minuun ja kohotti kätensä ikäänkuin korkeampaan voimaan vedoten.
Kun minä kirkkaassa auringonvalossa katselin häntä näytti hän todellakin ihmeelliseltä linnulta, jonka ei sopinut istua häkissä. Pitkänä ja jäntereisenä, tummakasvoisena miehenä terävine, hienoine kasvonpiirteineen oli hän Murillon tai Velasquesin maalaaman muotokuvan näköinen. Hänen lujasti puserretut huulensa, paksut silmäkarvansa ja joustava vartalonsa todistivat hänessä piileksivistä, uinailevista neronlahjoista.
”Oppia voi saada sekä kirjoista että kokemuksesta”, sanoin minä. ”Jos teillä on toista laatua vähemmän lienee teillä toista enemmän. Minun on mahdoton uskoa että te olisitte viettänyt koko elämänne tyhjäntoimituksessa tai ylellisyyden huumeessa.”
”Luuletteko että minä olen huvitellut itseäni”, huudahti hän. ”Oi, kuinka erehdytte. Tarkastakaa minua!”
Hän otti hatun päästään ja minä näin että hänen mustain hiustensa seassa oli harmaita hapsia.
”Luuletteko että tämä johtuu huvitteluissa kulutetusta elämästä”, kysyi hän katkerasti nauraen.
”Te olette nuorempina vuosinanne varmaankin kokenut jotain kauheaa tai olette ollut vaarallisesti sairaana”, sanoin minä, suuresti ihmetellen sitä näkymöä, joka avautui silmäini eteen. ”Vai johtunevatko harmaat hiuksenne aikakaudellisesta syystä – alituisesti kalvavasta levottomuudesta? Minä olen tuntenut teidän ikäisiä miehiä, jotka myös ovat olleet harmaahapsisia.”
”Mies raukat”, mutisi hän, ”minä surkuttelen heitä.”
”Jos teillä joskus on tilaisuus hiipiä Branksomeen”, sanoin minä, ”niin ottakaa sisarenne mukaanne. Minä tiedän että isäni ja sisareni iloitsevat saadessaan tutustua häneen ja oleskelupaikan muutos – vaikkapa vaan tunniksi tai kahdeksi – tekee hänelle hyvää.”
”Meidän on melkein mahdotonta olla samalla kertaa poissa”, vastasi hän. ”Mutta minä lupaan ottaa hänet mukaani, jos mahdollista että meillä jonakin iltapäivänä on tilaisuus tulla, sillä isäni pitää joskus päivällislepoa.”
Me olimme nyt tulleet sille mutkikkaalle tielle, joka maantietä johtaa kartanonherran puutarhaan. Seuralaiseni pysähtyi.
”Minun täytyy nyt mennä kotia, muussa tapauksessa minua kaivataan”, sanoi hän. ”Te, West, olette erittäin ystävällinen ajatellessanne minun parastani. Minä olen teille sydämestäni kiitollinen ja niin on Gabriellakin, kun hän saa kuulla teidän kutsumuksen. Te kokoatte minun päähäni tulisia hiiliä, kun ajattelen isäni helvetillistä julkaisua.”
Hän sanoi minulle ”hyvästi” ja kääntyi kotimatkalle, mutta heti palasi hän juosten takaisin ja huusi minua pysähtymään.
”Minä tulin ajatelleeksi”, sanoi hän, ”että te varmaankin pidätte meitä sangen omituisina. Te pidätte Cloomber Hallia yksityisenä houruinhuoneena, enkä minä voi teitä siitä moittia. Jos te haluatte oppia tuntemaan meidän oloja, niin näyttää minusta epäystävälliseltä olla tyydyttämättä utelijaisuuttanne. Mutta minä olen antanut isälleni lupauksen olla vaiti. Ja vaikkapa minä kertoisinkin kaikki mitä tiedän, niin ette sittenkään ymmärtäisi asian kokonaisuutta. Minä tahdon sanoa teille ainoastaan sen verran että isäni on terveessä järjessään ja että hänellä on hyviä syitä vetäytyä piiloon maailmalta. Minä voin vielä lisätä ettei hänen halunsa viettää syrjäistä elämää johdu arvottomista ja epärehellisistä vaikuttimista vaan ainoastaan itsensäsäilytysvietistä.”
”Uhkaako häntä joku vaara”, huudahdin minä.
”Kyllä, hän on aina vaaran uhkaamana.”
”Mutta miksi ei hän vetoa lain suojaan”, kysyin minä. ”Jos hän pelkää jotakin, tarvitsee hänen vaan mainita tämän nimi tehdäkseen hänet vahingottomaksi.”
”Sitä vaaraa, joka isääni uhkaa, eivät voi ihmiset torjua. Ja kuitenkin se on todellinen ja mahdollisesti hyvin läheltä uhkaava.”
”Ettehän aikone sanoa sitä yliluonnolliseksi”, kysyin minä epäillen.
”Tuskin sitä voi siksi sanoa”, vastasi hän epäilystä osottavalla äänenpainolla. ”Mutta minä olen jo sanonut paljoa enemmän kuin minun sopisi sanoa ja toivon ettette käytä luottamustani väärin. Hyvästi!”
Hän juoksi tiehensä minkä jaksoi ja oli pian kadonnut näkyvistäni tienmutkaan.
Vaara, joka oli todellinen ja läheltä uhkaava, jota ei ihmisvoima kyennyt torjumaan ja jota tuskin sittenkään voi nimittää yliluonnolliseksi – kaikki tämä tuntui minusta täydelliseltä arvoitukselta!
Ennen olin ainoastaan uskonut että Cloomber Hallin asujamet olivat haaveksivaisia, mutta nyt en enää sen mukaan mitä Mordaunt Heatherstonelta olin kuullut voinut epäillä että synkkä salaisuus aiheutti heidän omituisen käytöksensä.
Jota enemmän tätä kysymystä ajattelin, sitä mahdottomammalta sen ratkaisu minusta näytti enkä voinut poistaa sitä ajatuksistani. Tuo muitten yhteydestä erotettu linna ja se vaara, joka uhkasi sen asujamia pani kaiken kuvitusvoimani liikkeelle. Koko illan ja aina myöhäiseen yöhön istuin minä lieden ääressä synkkiin mietteisiin vaipuneena ja ajatellen kaikkea sitä mitä olin kuullut.
(Jatk.)
Pohjalainen no 154-155 2-4.10.1900.
