V. Ystävyys- ja rakkausliitto
Toivon etteivät lukijani pidä minua liian utelijaana, kun kerron että minä seuraavina päivinä ja viikkoina yhä enemmän kiinnitin huomioni kenraali Heatherstoneen ja siihen salaisuuteen, joka häntä ympäröitsi. Turhaan koetin ankaralla työllä kääntää ajatukseni toiselle suunnalle. Mitä tahansa teinkin, työskentelivät kuitenkin ajatukseni tuon Cloomber Hallissa asuvan salaperäisen perheen asioissa. En koskaan saattanut mennä puistoon johtavan ristikkoportin ohi pysähtymättä ja ajattelematta sitä salaisuutta, joka aukaisemattomalla teljellä oli suojeltu minun tunkeilevaisuudeltani. Mutta kaikista aprikoimisistani huolimatta en kuitenkaan voinut tehdä mitään johtopäätöstä, jota olisin voinut käyttää apunani selvittääkseni sitä salaisuutta, joka oli kätkeytyneenä linnanmuurien takana.
Kerran illalla oli sisareni tehnyt pitemmän kävelyretken. Kotiin tultuaan sanoi hän:
”John, oletko tänä iltana huomannut Cloomber Hallia?”
”En”, vastasin minä ja panin kädestäni kirjan, jota olin lukenut. ”En sitten kun samana muistettavana iltana, jolloin kenraali ja herra Mc Neil matkustivat sinne tutkimaan paikkaa.”
”Tahdotko panna hatun päähäsi, John, ja seurata minua pienelle kävelymatkalle?”
Minä huomasin helposti, että sisareni oli tunteissaan.
”Mitä on tekeillä”, kysäsin minä levottomana. ”Eihän vanha linna liene syttynyt palamaan? Sinä näytät niin vakavalta että kentiesi Wigtown on liekkien vallassa.”
”Ei, niin huonosti eivät asiat ole”, vastasi hän hymyillen. ”Mutta tule nyt, Jack, mukaani. Minulla on jotakin sinulle näytettävää.”
Minä olin aina pidättäytynyt kertomasta sisarelleni mitään huolestuttavaa, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan siitä millä mielenkiinnolla minä olin seurannut naapureitamme. Hänen toivomustaan täyttääkseni otin hattuni ja seurasin häntä pimeään. Hän kävi minun edelläni pientä polkua, joka vei ahon poikki ja pian me tulimme ylänteelle, josta näimme linnan. Sitä eivät enää varjostaneet sen ympärille istutetut hongat.
”Näetkö”, kysyi sisareni ja pysähtyi.
Cloomber oli mäen alapuolella räikeästi valaistuna. Alakerroksessa näkyi tulitus ikkunaluukkujen raoista, mutta kaikkien ylempien kerrosten ikkunoista aina torninhuippuun asti loisti räikeä valo, joka oli niin huikaiseva että minä alussa luulin huoneen palavan. Mutta sitten huomasin loistavan tulituksen syntyvän siitä että lamppuja oli järjestelmällisesti sijoitettu joka paikkaan yltäympäri koko rakennuksen.
Tuntui omituiselta ajatella että useimmat näistä räikeästi valaistuista huoneista olivat kalustamattomia. Emme nähneet suuressa rakennuksessa ainoatakaan ihmisolentoa – ainoastaan kirkkaan, kellervän valon, joka virtasi ikkunoista. Minä seisoin syvämietteisenä katsellen näkymöä, kun kuulin nyyhkytystä vierestäni.
”Mikä sinua vaivaa rakas Ester”, sanoin minä ja käännyin sisareeni.
”Minä tunnen niin kauheasti pelkääväni. Oi, John, John, auta minua kotia! Minä pelkään.”
Hän nojasi raskaasti käsivarteeni ja minä huomasin että hän oli menehtymäisillään pelosta.
”Eihän täällä ole mitään pelkäämistä”, sanoin minä rauhoittavalla äänenpainolla. ”Ei sinulla ole mitään pelättävää. Mikä sinua on niin säikäyttänyt?”
”Minä pelkään heitä, John. Minä pelkään Heatherstoneja. Miksi he joka ilta valaisevat huoneensa tällä tavalla? Olen kuullut useimmilta henkilöiltä että he aina niin tekevät. Ja miksi tuo vanha mies juoksee kuin säikähtänyt jänis niin pian kuin joku lähestyy häntä? Tässä menetystavassa on jotain kolkkoa, joka peloittaa minua.”
Minä koetin tyynnyttää häntä minkä osasin ja saatoin hänet kotia sekä annoin hänelle virkistävää juomaa ennen kuin hän meni levolle. Pelosta että kiihottaisin häntä vältin puhumista Heatherstoneista, eikä hän itsestään puuttunut tähän keskusteluaineeseen. Kuulemastani tein sen johtopäätöksen että hän jonkun ajan jo itsekseen oli pitänyt naapureitamme silmällä ja että hänen hermonsa siten olivat heikontuneet. Minä ymmärsin ettei linnan valaistus ollut ainoa syy miksi hänen mielensä oli niin kuohuksissa. Nyt minä tiedän että olin oikeassa ja että sisarellani oli vielä suurempi syy kuin minulla luulla että jotakin erinomaista oli tekeillä Cloomber Hallissa.
Huomiomme kiintyi ensin kenraaliin ja hänen perheeseensä utelijaisuudesta mutta pian sattui tapauksia, jotka saattoivat meidät lähemmin tutustumaan muukalaisten vaiheisiin.
Mordaunt oli käyttänyt hyväkseen minun kutsumustani tulla herran taloon ja toi kauniin sisarensa usein mukanaan. Me neljä nuorta teimme pitkiä vaellusretkiä aholle, ja kun ilma oli kaunis, purjehdimme merelle. Semmoisissa tilaisuuksissa olivat veli ja sisar yhtä iloisia ja vallattomia kuin kaksi lasta. Heistä oli suurta huvitusta päästä ulos tuosta kolkosta vankilasta ja nähdä ystävällisiä ja osanottoisia kasvoja ympärillään.
Tapahtui niinkuin usein tapahtuu nuorten seurustellessa. Tuttavuus muuttui ystävyydeksi ja ystävyys rakkaudeksi. Gabriella istuu nyt sivullani tätä kirjoittaessani, ja hän on yksimielinen minun kanssani siinä suhteessa että niin rakkaalta kun tämä aine meistä itsestämme tuntuukin, niin on sen luonne kuitenkin liian persoonallista laatua voidakseen kiinnittää muitten huomiota.
Riittää siis kun sanon että Mordaunt Heatherstone muutamia viikkoja meidän ensi yhtymisen jälkeen oli voittanut rakkaan sisareni sydämen ja että Gabriella oli antanut minulle sen uskollisuuslupauksen, jota ei edes kuolema pysty rikkomaan.
Minä olen ainoastaan lyhyesti viitannut siihen siteeseen, joka yhdisti molemmat perheet, sillä kenraali Heatherstone näyttelee kertomukseni pääosaa. On siis kylläksi kun mainitsen että veli ja sisar kihlauksemme jälkeen useammin kuin ennen tulivat Branksomeen ja että he toisinaan saivat viettää meillä koko päiväm, kun asiat vaativat kenraalin matkustamaan Wigtowniin tai kun luuvalo pidätti hänet huoneessa. Isämme jakoi meidän ilomme, sillä ei meillä ollut mitään salattavaa häneltä, ja hän piti kenraalit lapset jo ominaan.
Toisinaan oli Mordauntin ja Garbiellan mahdoton isänsä levottoman luonteen tähden päästä pois linnasta. Vanhus seisoi toisinaan itse vartijana ristikkoportilla tai käveli edestakaisin ristikäytävällä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun asiaan kuulumattoman henkilön tahtovan tunkeutua puistoon. Kun minä joskus iltaisin menin Cloomber Hallin ohi, näin kenraalin pitkän vartalon lehtikujassa tai huomasin hänen kylmän katseensa, joka sattui minuun, kun hän oli asettunut vartiomaan ristikkoportille. Semmoisissa tilaisuuksissa surkuttelin minä häntä kaikesta sydämestäni. Kukapa olisi uskonut että tämä säikähtänyt olento kerran oli ollut urhokas upseeri, joka oli taistellut maansa puolesta ja saanut voiton? Vanhan miehen valppaudesta huolimatta saimme me kuitenkin usein tavata hänen lapsensa. Heti linnan takana oli paikka, jossa aita oli niin huolettomasti tehtyä että siitä vaikeudetta saattoi poistaa siitä kaksi lautaa ja siten syntyi leveä aukko. Täten saimme me tilaisuuden pitää monta salaista kokousta, jotka luonnollisesti olivat hyvin lyhyitä, koska kenraali oli liian tuskallinen voidakseen pysyä pitemmän aikaa samalla paikalla. Kuinka elävänä onkaan yksi näistä salaisista kokouksista muistissani! Minä muistan että kun kävin ruohoston poikki, oli se märkää, sillä aamulla oli satanut. Gabriella odotti minua ihan aidan ulkopuolella orapihlajan vieressä. Siinä seisoimme käsi kädessä katsellen ahoa ja aaltoilevaa merta. Kaukana luoteessa välkkyi aurinko Throstonin korkealla huipulla. Seisomapaikaltamme saatoimme nähdä matkalla Belfastiin olevien höyrylaivojen savun.
”Eikö tämä ole ihanaa”, huudahti Gabriella, tarttuen molemmin käsin minun käsivarteeni. ”Oi, John, kunpa voisimme näitten aaltojen harjalla purjehtia pois ja jättää kaikki surumme rannalle!”
”Mitkä ovat ne surut, joista tahtoisit päästä”, kysyin minä. ”Etkö tahtoisi mainita minulle niitä, että voisin auttaa sinua niitä kantamaan?”
”Minulla ei ole sinulta mitään salattavaa, John”, vastasi hän. ”Niinkuin hyvin tiedät on isämme kummallinen käytös meidän suurimpana huolena. Eikö meistä kaikista tuntuisi ikävältä että mies, joka on näyttänyt niin mainiota osaa maailmassa, hiipii kaukaisesta loukosta toiseen ja että hän tahtoo suojella itseään teljillä, lukoilla ja korkeilla aidoilla, ikäänkuin hän olisi tavallinen varas, joka tahtoo paeta lain kättä? Tämä on meidän huolenamme, John, emmekä me voi poistaa isämme levottomuutta.”
”Mistä syystä on hän levoton”, kysyin minä.
”Sitä minä en tiedä sanoa”, vastasi hän vilpittömästi. ”Minä tiedän vaan sen verran että hän luulee hengenvaaran uhkaavan häntä, ja että tämä vaara syntyi hänen ollessaan Indiassa. Mutta minä ymmärsin myös ettei se ole mikään luuloteltu vaara.”
”Veljesi tietää salaisuuden”, huomautin minä. ”Minä tulin siihen johtopäätökseen, kun joku aika sitten puhuin hänen kanssaan siitä asiasta. Ja minä ymmärsin myös ettei se ole mikään luuloteltu vaara.”
”Kyllä hän tietää kaikki samoin kuin äitinikin, mutta he ovat aina pitäneet tietonsa minulta salassa”, vastasi hän. ”Isäparkani on nykyään levottomampi kuin tavallisesti. Yöt päivät hän vapisee ja pelkää. Mutta nyt tulee pian lokakuun viides päivä, ja sen jälkeen hän taas muuttuu tyynnemmäksi.”
”Kuinka sen tiedät”, kysyin minä hämmästyneenä.
”Kokemuksesta”, vastasi hän vakavasti. ”Lokakuun viidentenä päivänä on hänen levottomuutensa aina noussut korkeimmilleen. Monena vuonna on hänellä tänä päivänä ollut tapana telkeä Mordaunt ja minut huoneisiimme ettemme näkisi mitä mahdollisesti tapahtuisi. Mutta me olemme aina huomanneet että hän sen jälkeen on tullut paljoa tyynemmäksi ja elänyt verrattain rauhallisesti, kunnes taas olemme lähestyneet lokakuun viidettä päivää.
Syyskuu oli loppumaisillaan ja minä huomautin:
”Kymmenen päivän kuluttua on lokakuun viides päivä, eikä teillä siis ole pitkää aikaa odotettavana. Mutta sano minulle rakkain ystävä, miksi te öisin pidätte koko talon valaistuna?”
”Vai olet sinä sen huomannut”, vastasi hän. ”Se tulee isäni pelosta. Hän ei kärsi ainoatakaan pimeää loukkoa huoneessaan. Melkoisen osan yötä kuleskelee hän ympäri ja tarkastaa huoneet ylisiltä kellariin asti. Suuria lamppuja palaa kaikissa huoneissa ja käytävissä ja palvelijain on käsketty ne sytyttää hämärän tullessa.”
”Minua kummastuttaa että saatte pitää palvelusväkenne”, sanoin minä nauraen. ”Tämän seudun palvelustytöt ovat hyvin taikauskoisia, ja heidän mielikuvituksensa joutuu helposti kiihoitustilaan kaikesta, jota eivät he voi ymmärtää.”
”Keittäjätär ja molemmat palvelijattaret ovat Lontoosta ja ovat tottuneet meidän omituisuuksiin. Me maksamme heille hyvin isot palkat. Ajaja Israel Stakes on ainoa, joka on syntynyt tällä maanpaikalla ja hän näyttää olevan yksinkertainen mutta rehellinen mies, jota ei suinkaan nuun helposti peloteta.”
”Pieni tyttöparka”, puhkesin minä sanomaan katsellessani vieressäni seisovaa hienoa ja miellyttävän näköistä olentoa. ”Tämä koti ei sovellu sinulle. Miksi et salli minun viedä sinua pois? Miksi et salli minun kursailematta mennä kenraalin puheille ja pyytää sinun kättäsi? Eipä hän voi tehdä meille pahempaa kuin kieltää.”
Gabriella kalpeni ja vapisi, kun minä tein ehdotukseni.
”Minä rukoilen sinua Jumalan tähden, John, menemästä hänen puheilleen”, sanoi hän syvällisellä vakavuudella. ”Hän matkustaisi meidän kanssa vaan semmoiseen paikkaan, jossa voisi olla turvassa sinulta, ja viikon kuluttua olisimme me asumassa erämaassa, jossa et koskaan näkisi etkä kuulisi meitä. Sitä paitsi ei hän koskaan antaisi meille anteeksi sitä tekoa että olimme uskaltaneet poistua puistosta.”
”Minä en usko häntä kovasydämiseksi mieheksi”, huomautin minä. ”Hänellä on ankarat kasvot, mutta minä olen kuitenkin huomannut ystävyyden ilmeitä hänen silmissään.”
”Toisinaan on hän niin hyvä kuin parhaimmat isät ainakin”, vastasi hän. Mutta hän on hirmuinen, kun häntä vastustetaan tai jollakin tavalla koetetaan häntä estää. Sinä et koskaan ole nähnyt häntä siinä tilassa, ja minä toivon ettet joutuisi näkemäänkään. Hänen tahdonvoimansa ja yksipäisyytensä tekivät hänestä kelpo upseerin. Minä vakuutan sinulle että häntä pidettiin suuressa arvossa Indiassa. Sotamiehet pelkäsivät häntä, mutta he olisivat seuranneet häntä mihin tahansa.”
”Oliko hänellä jo silloinkin heikkohermoisuuden kohtauksia?”
”Toisinaan, mutta ei niin ankaria kuin nyt. Näyttää siltä kuin vaara – mitä laatua se sitten lieneekin – tulisi yhä uhkaavammaksi, jota enemmän aika kuluu. On kauheaa, John, kun miekka riippuu pääni päällä, ja vielä paljoa kauheampaa minulle, koska en voi aavistaakaan miltä taholta onnettomuus tulee.”
”Rakas Gabriella”, sanoin minä, tarttuen hänen käteensä ja vetäen hänet lähelleni, ”katso tätä kaunista maisemaa ja tuota laajaa sinervää merta. Eikö kaikki ole rauhaisaa ja kaunista? Näissä punakattoisissa ja yksinkertaisissa hökkeleissä asuu jumalisia ihmisiä, jotka tekevät ahkerasti työtä eivätkä vihaa ainoatakaan olentoa. Seitsemän peninkulman päässä on iso kaupunki, jolla on käytettävinään kaikki sivistyskansain lainvalvontakeinot. Kymmenen peninkulman päässä tästä on rykmentti sotaväkeä linnaleirissä ja sähkösanoman lähettämällä voi saada apua kokonaiselta sotilaskomppaniialta. Nyt minä kysyn sinulta, luuletko todellakin jonkun vaaran uhkaavan teitä tässä syrjäisessä paikassa, kun meillä on niin pikaista apua saatavissa. Sinähän uskot ettei tällä vaaralla ole mitään tekemistä isäsi terveydentilaan nähden?”
”Minä olen ihan varma siitä. On totta että tohtori Easterling Stranraerista kävi pari kertaa hänen luonaan, mutta hän oli ainoastaan vilustunut. Minä voin vakuuttaa sinulle ettei vaara tule siitä suunnasta.”
”Siinä tapauksessa voin minä vakuuttaa sinulle että vaara on ainoastaan kuviteltua”, sanoin minä nauraen. ”Häntä vaivaa merkillinen yksinäisyysraivo tai kiusaavat häntä harhanäyt.”
”Onko isäni yksinäisyysraivo voinut aiheuttaa veljeni harmaat hiukset ja äitini surkastuneen olennon?”
”Epäilemättä”, vastasin minä. ”Kenraalin levottomuus ja ärtyisyys, joka tietysti on jatkunut pitkiä aikoja, on voinut tehdä tämän vaikutuksen heidän tunteekkaisiin luonteisiinsa.”
”Ei, ei”, vastasi hän surullisesti ja pudisti päätänsä. ”Minullakin on ollut syytä olla huolissani hänen levottomuudestaan ja ärtyisyydestään, mutta ne eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta. Erotuksen meidän välillä tekee se tosiasia että he tietävät tuon kauhean salaisuuden ja minä olen tietämätön siitä.”
”Perhekummituksia ei meidän aikaan enää ole. Ne kuuluvat menneisyyteen. Henkiolennot eivät ketään vainoa. Me voimme siis sen asian kokonaan syrjäyttää. Kun sen olemme tehneet, niin mitä sitten on jälellä? Usko minua, koko salaisuus on siinä että Indian kuumuus on koskenut hänen aivoihinsa.”
En tiedä mitä Gabriella aikoi vastata, sillä samassa silmänräpäyksessä säpsähti hän ikäänkuin olisi kuullut jonkun epäilyttävän äänen. Kun hän hämmästyneenä katsoi ympärillensä, huomasin minä että hänen kasvonsa kalpenivat ja että hänen silmänsä suurenivat kauhistuksesta.
Minä seurasin hänen katseensa suuntaa ja tunsin äkkinäisen vavistuksen, kun huomasin kasvot, jotka pistäytyivät esiin puun takaa ja katsoivat meihin – kasvot, jotka olivat vihasta ja suuttumuksesta kierossa, niin pian kuin mies, joka oli kasvojen omistaja, havaitsi että hänet oli huomattu, tuli meitä vastaan. Silloin näin että mies oli itse kenraali. Hänen partansa nousi raivosta ja hänen syvälle painuneet silmänsä loistivat raskasten silmälautain alta pirullisella välkkeellä.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 155-158 4-9.10.1900.
