VI. Miten minä tulin kuulumaan Cloomberin varusväkeen.
”Mene huoneeseesi, tyttö”, huudahti kenraali käheällä ja kovalla äänellä.
Hän astui meidän väliin ja osotti käskeväisenä linnaa. Hän seisoi liikkumattomana, kunnes Gabriella poistui aidan sisäpuolelle, heitettyään ensin minuun kauhistuksen silmäyksen. Sitten kääntyi hän minuun niin raivoisan näköisenä että minä astuin pari askelta taaksepäin ja tartuin lujasti tammisauvaani.
” Te – – – te – – –.”
Hän kosketti kädellään kurkkuunsa ja sylkäsi, ikäänkuin olisi ollut tukehtumaisillaan raivoonsa. Sitten hän jatkoi:
”Te olette uskaltanut tunkeutua minun yksityiselle alueelleni. Luuletteko että tämä aita pystytettiin tähän siinä tarkoituksessa että kaikki maan heittiöt kokoontuisivat tänne! Te olette ollut hyvin likellä kuolemaa, herraseni. Ette tule koskaan sitä niin likelle kuin elämänne lopussa. Katsokaa tätä!”
Hän veti esiin pienen pistoolin povitaskustaan.
”Jos te”, jatkoi hän, ”olisitte mennyt tästä aukosta sisälle ja laskenut jalkanne minun alueelleni, ette koskaan enää olisi saanut nähdä päivän valkeutta. Minä en tahdo olla missään roistojen yhteydessä. Minä tiedän miten semmoisia heittiöitä on kohdeltava, olkoot he sitten mustia tai valkeita.”
”Minä en tarkoittanut tänne tulollani mitään pahaa ja tiedän etten ole ansainnut semmoista vihanpurkausta teiltä. Sallikaa minun huomauttaa että te vielä pidätte pistoolianne minuun tähdättynä, ja koska kätenne vapisee, on hyvin mahdollista että pistooli laukeaa. Jos ette käännä torvensuuta alaspäin, niin täytyy minun itsepuolustukseksi lyödä teitä käsiranteelle sauvallani.”
”Miksi kaikkien perkeleitten nimessä te sitten olette tänne tullut”, kysyi hän tyynemmällä äänellä ja pisti aseen taskuunsa. ”Eikö herrasmies saa täällä elää rauhassa ja levossa teidän tarvitsematta käydä ympäri taloa nuuskimassa? Oletteko oman etunne tähden tänne tullut? Ja miten te olette tullut tuntemaan minun tyttäreni ja mitä olette koettaneet häneltä tiedustella? Ettehän te tullut tänne tilapäisesti.”
”En”, vastasin minä rohkeasti, ”minä en ole tilapäisesti tänne tullut. Minä olen useampia kertoja tavannut tyttärenne ja ymmärrän pitää hänen oivallista luonnetta arvossa. Me olemme menneet kihloihin, ja minä olen tullut tänne siinä varmassa päätöksessä että saisin tavata hänet.”
Olin odottanut että kenraali joutuisi äärimmäiseen raivoonsa, mutta sen sijaan päästi hän pitkäveteisen vihellyksen ja nojautui sitten naurahdellen aitaan.
”Englantilaiset mäyräkoirat leikkivät mielellään tarhakäärmeitten kanssa”, huomautti hän lopuksi. ”Kun me olimme ottaneet muutamia semmoisia koiria matkaamme koiria mukaamme Indiaan, juoksentelivat ne ympäri ruoikossa ja rupesivat vaanimaan, kun näkivät eläimen, jonka luulivat tarhakäärmeeksi. Mutta se olikin myrkyllinen käärme, ja koiraraukat saivat rangaistuksensa tyhmänrohkeasta menettelystään. Minä uskon että te joudutte samaan pulaan, jos ette ole varoillanne.”
”Mutta eihän tarkoituksenne ole valehdella omasta tyttärestänne”, puhkesin minä puhumaan suuttumuksesta punastuen.
”Gabriella on kunnon tyttö”, vastasi huolettomasti. ”Mutta tahdon teille sanoa etten suosita ketään nuorta miestä avioliiton siteellä yhdistymään minun perheeseeni. Minä pyydän teitä kuitenkin minulle sanomaan, mistä se tuli ettei minulle ole mitään puhuttu siitä asiasta, joka on teidän välillä tapahtunut.”
”Minä pelkäsin että te erottaisitte meidät, sillä minä ymmärsin että olisi viisainta olla täysin rehellinen. On mahdollista että me erehdyimme. Mutta ennen kuin teette ratkaisevaa päätöstä pyydän huomauttaa teille että hänen ja minun onneni ovat vaarassa. Teidän vallassanne on erottaa meidät toisistamme, mutta mieltämme ja rakkauttamme ette koskaan voi muuttaa.”
”Ette tiedä mitä te pyydätte”, sanoi kenraali suopeammalla äänellä kuin hän ennen oli puhunut. ”Ei yksikään ihminen voi rakentaa siltaa sen kuilun yli, joka erottaa teidät minun perheestäni.”
Kaikki vihan merkit olivat hänestä nyt kadonneet, ja koko hänen käytöstapansa osotti pilkallista iloisuutta.
Minun perheylpeyteni nousi näitten sanojen vaikutuksesta.
”Kuilu ei lienekään niin suuri kuin te luulitte”, vastasin minä kylmästi. ”Minä en ole mikään pölkkypää, vaikka asunkin syrjäisessä paikassa. Minä olen jaloa syntyperää, ja äitini oli Buchan Buchanin suvusta. Minä vakuutan teille ettei arvoerotus meidän välillä olekaan niin tavattoman suuri.”
”Te ymmärrätte minua väärin”, vastasi kenraali. ”Teille itsellenne olisi sopimatonta naida hänet. Löytyy syitä, joitten perusteella on välttämätöntä että tyttäreni elää ja kuolee naimattomana. Te ette toimisi oman etunne mukaisesti, jos ottaisitte hänet vaimoksenne.”
”Minä osaan itse parhaiten arvostella omia asioitani ja etujani. Kun te ensin olette esittänyt syynne, olen minä tyynellä mielellä tulevaisuuteeni nähden, sillä minä vakuutan teille että suurin toivomukseni tässä maailmassa on naida se tyttö, jolle olen antanut rakkauteni. Jos tämä minun eduistani epäileminen on ainoa vastaväitteenne, jonka voitte tehdä meidän yhdistystä vastaan, niin täytyy teidän lopuksi kumminkin antaa suostumuksenne, sillä se vaara, johon minä hänet naimalla voin joutua, merkitsee vähän elämänonneeni verrattuna.”
”On helppoa uhitella vaaraa niin kauan kun ei tiedä mitä laatua se on”, vastasi vanha sotilas ja hymyili minun innostukselleni.
”Mitä laatua vaara siis on”, kysäsin minä ankarana. ”Ei mikään maallinen vaara voi erottaa minua Gabriellasta. Sallikaa minun tietää kaikki ja pankaa minut sitten vasta koetukselle.”
”En, en, se ei voi tapahtua.”
Hän huokasi ja sanoi sitten miettivästi ikäänkuin itsekseen:
”Poika rohkea ja näyttää kunnolliselta. Me voimme ehkä käyttää häntä.”
Hän katsoa tuiotti eteensä, mutisten sanoja, joita en voinut ymmärtää. Hän näytti kokonaan unohtaneen minun paikalla oloni.
”Kuulkaa, West”, sanoi hän viimein. ”Te saatte antaa anteeksi sen ankaruuden, jota minä hetkinen sitten osotin teille. Jo toisen kerran pyydän minä teiltä anteeksi samaa virhettä. Se ei enää saa tapahtua. Epäilemättä näytän minä jotakuinkin kummalliselta halutessani elää maailmasta erotettuna mutta tämä haluni perustuu tosisyihin. Minä pelkään että tähän linnaan joskus tehdään hyökkäys. Jos niin tapahtuu, saanenko odottaa teiltä apua?”
”Te saatte turvallisesti luottaa minuun.”
”Jos te joskus saatte minulta kutsun, jos ainoastaan kirjoitan sanat ”Tulkaa” tai ”Cloomber”, niin te ymmärrätte että minä vetoan apuunne. Ja tulette viipymättä vaikka sydänyöllä?”
”Sen minä teen ihan varmaan”, vastasin minä ja lisäsin: ”Mitä laatua on se vaara, jota te pelkäätte?”
”Ette voita mitään sen tietämisellä. Ette edes ymmärtäisi sitä, jos minä sanoisin teille kaikki. Minä sanon nyt hyvästi, sillä olen liian kauan viipynyt teidän seurassa. Muistakaa että minä pidän teidät Cloomberin ratsuväkeen kuuluvana.”
Kun hän oli poistumaisillaan, huomautin minä äkkiä:
”Minä toivon ettette suutu tyttärellenne siitä mitä minä olen teille kertonut. Minun tähteni hän vitkasteli puhumasta teille kaikkia.”
”Minä en ole perheeni keskuudessa semmoinen peto kuin te näytätte luulevan”, sanoi hän kylmästi, hymyillen omalla käsittämättömällä tavallaan. ”Mitä avioliittoehdotukseen tulee, tahdon ystävänä kehottaa teitä jättämään se sikseen. Mutta kaikessa tapauksessa vaadin että te nykyään jätätte sen kokonaan syrjään. On mahdoton sanoa minkä odottamattoman käänteen kohtalomme voi saada.”
Hän meni puistoon ja oli pian kadonnut puitten väliin.
Siten päättyi se merkillinen kokous, jonka alussa vieras mies oli ojentanut pistoolin minun rintaani vastaan, mutta lopuksi kuitenkin tunnustanut mahdolliseksi että minusta sittenkin voisi tulla hänen vävynsä.
Tuskin tiesin mitä olisin ajatellut. Luultavaa oli että hän tarkasti valvoisi tytärtään estääkseen meitä tapaamasta toisiamme. Mutta kun minä viimein ajatuksiini vaipuneena lähdin kotimatkalle, tulin siihen vakuutukseen että minun ja kenraalin yhtyminen pikemmin oli meille edullista kuin päinvastoin.
Mutta mitähän minun tulisi ajatella tästä vaarasta, joka tuntui niin olemattomalla ja näytti esiintyvän kaikkialla? Kuinka tahansa aivojani vaivasinkin, en voinut saada selville kenraalin omituisen käytöksen syytä. Yksi tosiseikka löytyi, jolla minusta näytti olevan merkityksensä. Sekä isä että poika olivat eri tilaisuuksissa vakuuttaneet minulle etten minä ymmärtäisi heitä, vaikka he puhuisivat minulle kaikki. Miten ihmeellinen ja eriskummallinen täytyykään sen vaaran olla, jota tuskin voidaan ymmärrettävällä kielellä ilmaista!
Minä kohotin käteni yön pimeydessä ennen kuin tänä iltana menin levolle, ja vannoin ettei yksikään ihminen eikä perkele voisi heikontaa minun rakkauttani siihen tyttöön, jonka viattoman sydämen oli onnistunut voittamaan.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 158-161 9-13.10.1900.
