VII. Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.
Minä koetan esittää kertomukseni niin yksinkertaisin sanoin kuin mahdollista enkä korista sitä räikeillä väreillä, sillä minä vihaan kaikkia innostuspyyteitä. Tähän aikaan kohdistuivat kaikki minun ajatukseni Cloomberin murhetapauksiin eivätkä jokapäiväiset toimeni ensinkään minua viehättäneet. Jos kävin pellolla tai aholla, näin Cloomberin valkean, nelinurkkaisen tornin kohoutuvan puitten takaa. Ja samassa tornin kaunistamassa talossa asui onneton perhe, joka valvoi ja odotti – mitä? Tämä kysymys piti kaikki ajatukseni ripeässä toiminnassa vielä sitä enemmän siitä syystä, että se nainen, jota minä rakastin tuhat kertaa enemmän kuin omaa henkeäni, oli tähän vaaraan kietoutuneena. Ja ennen kuin voisin arvoituksen selittää, en voinut ajatella mitään muuta.
Isäni oli saanut talonomistajalta Neapelissa päivätyn kirjeen, jossa tämä ilmoitti ilmanalan muutoksen vaikutuksesta voivansa paljoa paremmin ja ettei hän pitkään aikaan ajatellut palata Skotlantiin. Tämä tieto tyydytti meitä kaikkia, sillä isäni oli huomannut voivansa hyvästi harjoittaa opinnoitaan Branksomessa, joka sijaitsi kaukana suurkaupungin melusta ja levottomuudesta. Sisarellani ja minulla oli vielä enemmän syytä olla tyytyväisiä maalaiskotiimme. Huolimatta kenraalin kanssa pitämästäni kokouksesta – tai paremmin sanoakseni sen kokouksen perusteella – oli minulla syytä kahdesti päivässä käydä Cloomberissa, saadakseni selville että kaikki oli asianmukaisessa kunnossa. Kenraali oli alussa raivostunut minun sinne tunkeutumisestani, mutta antoi minulle lopuksi puolinaisen luottamuksensa, vieläpä pyysi minulta apuakin. Minä tunsin siis olevani häneen ihan toisessa suhteessa kuin ennen ja toivoin ettei hän enää äkämystyisi minut nähdessään.
Minä tapasin hänet todellakin muutamaa päivää myöhemmin. Hän käyskenteli aidan ulkopuolella ja esiintyi minulle kohtelijaana, vaikka ei hän sanallakaan viitannut edelliseen keskusteluumme. Hän näytti olevan heikkohermoisessa tilassa, sillä hän säpsähti kerran toisensa jälkeen ja katsoi arasti ympärilleen. Minä toivoin että hänen tyttärensä oli oikeassa sanoessaan että lokakuun viides päivä oli kenraalin käännekohta, sillä kun katsoin hänen vapisevia käsiään ja levottomia silmiään, ymmärsin että ihmisen on mahdoton semmoisessa tilassa kauemmin elää. Kun minä tutkin aitaa, huomasin että irtonaiset laudat oli jälleen naulattu paikoilleen ja vaikka koettelin koko aidan pitkin pituuttaan, oli minun mahdoton enää löytää irtonaisia lautoja, joita olisin voinut nykästä paikaltaan.
Useammin paikoin huomasin rakoja, joista näin linnan häämöttävän, ja kerran näin kehnoissa vaatteissa olevan keski-ikäisen miehen, joka seisoi ikkunan edustalla. Minä otaksuin että mies oli ajaja Israel Stakes.
Minä en nähnyt Gabriellaa enkä Mordauntia ja heidän poissaolonsa huolestutti minua. Minä olin vakuutettu siitä, että he tavalla tai toisella olisivat antaneet minulle jonkun tiedon, jos vaan olisivat kyenneet sen tekemään! Pelkoni yltyi kun päivä vieri toisensa jälkeen minun saamatta nähdä heitä tai kuulla heistä mitään.
Eräänä aamuna olin matkalla linnaan saadakseni kuulla uutisia Gabriellasta. Silloin huomasin äkkiä miehen istumassa kivellä tien vieressä. Lähemmäksi tultuani näin että hän oli vieras ja hänen pölyisistä vaatteistaan ja väsyneestä ulkomuodostaan saatoin päättää että hänellä oli ollut pitkä matka kulettavana. Hänellä oli iso leivänkappale polvellaan ja hän näytti juuri päättäneen aamijaisensa, sillä minut huomatessaan harjasi hän murut vaatteistaan ja nousi seisomaan.
Kun minä huomasin hänen tavattoman pituutensa ja näin hänellä aseen kädessä, pysyin tien toisella puolella, sillä minä tiesin että köyhyys synnyttää epätoivoa, ja että liivilläni välkkyvät kellonkahleet herättäisivät maankiertäjässä suurta kiusausta. Pelkoni toteutui kun hän astui keskelle tietä ja esti minut käymästä edemmäksi.
”Mitä minä voin tehdä teille, ystäväni”, sanoin minä huolettomalla äänenpainolla, sillä en tahtonut näyttää häntä pelkääväni.
Miehen kasvot olivat mahonginkarvaiset ja ilmoittuneet ja niissä oli syvä arpi, joka ulottui suupielestä korvaan asti eikä suinkaan kaunistanut hänen kasvonpiirteitään. Tukka oli harmaankirjava, mutta vartalo vielä suora ja joustava, ja nahkatakki, joka oli kallellaan toisella korvalla, antoi hänelle veitikkamaisen, puoleksi sotilaallisen ulkonäön. Hän näytti kokonaisuudessaan vaaralliselta veijarilta.
Sen sijaan että olisi vastannut kysymykseeni, tarkasti hän minua hetkisen sapenkarvaisilla silmillään ja painoi paukahduksella linkkuveitsensä kiinni.
”Tehän olette pahanpäiväinen maitoleuka, eikä minun tarvitse siis teitä pelätä”, sanoi hän. ”Paisleyssä pistettiin minut putkaan ja samoin tehtiin Wigtownissa, mutta jos joku tästä lähtien kajoaa minuun käpälällään, niin saa hän syytä muistaa korpraali Rufus Smithiä! Skotlanti on todellakin kaunis maa, jossa ei rehellinen mies saa pyytää työtä hätyyttämättä.”
”Minusta tuntuu ikävältä nähdä vanha sotilas niin kurjissa olosuhteissa. Missä rykmentissä te silloin palvelitte?”
”Minä palvelin tykistössä. Hiisi vieköön! Nyt olen kohta kuudenkymmenen ja saan ainoastaan kurjan eläkkeeni, joka nousee 38 puntaan vuodessa – eivätkä nämä rahat riitä edes olueeseen ja tupakkaan.”
”Minusta tuntuu siltä että niinkin suuri summa on hyvä apu vanhuuden päivinä.”
”Vai niinkö todellakin luulette”, sanoi hän ilvenaurulla ja asetti päivän polttamat kasvonsa hyvin likelle minun kasvojani. ”Kuinka paljoksi arvioitte minun arpeni? Ja miksi arvioitte maksan, joka on muuttunut sieneksi ja vilutaudin, joka tulee itätuulesta? Voiko tuo mitätön summa korvata kaikki nämä viat?”
”Tässä maanpaikassa asuu yksinomaan köyhää kansaa”, vastasin minä. ”Jos te asetutte tänne asumaan niin pidetään teitä rikkaana.”
”Tällä paikalla ollaan köyhiä ja heillä on köyhäin tavat”, sanoi hän, vetäen taskustaan mustan piipun, jota hän rupesi täyttämään tupakalla. ”Minä tiedän kuinka eletään, ja jos minulla on ropo taskussani, niin tahdon käyttää sen oikealla tavalla. Minä olen taistellut maani puolesta, mutta maani on tehnyt kirotun vähän minun hyväkseni. Minulla on halu mennä venäläisten puolelle. Minä osaan näyttää heille tien Himalajan poikki paikassa, jossa eivät afghanilaiset eivätkä brittiläiset voi estää heitä. Mitä luulisitte Venäjän keisarin antavan minulle salaisuudestani?”
”Vanhan sotilaan ei sovi leikilläkään semmoista puhua. Minä häpeän teidän puolestanne”, sanoin minä ankaralla äänenpainolla.
”Leikilläkö”, huudahti hän kiroten. ”Olisin tehnyt se jo useampia vuosia sitten, jos tilaisuus olisi ollut tarjona. Skobeleff oli paras koko joukosta, mutta nyt on häntä mahdoton lähestyä. Mutta tuota kaikkea ei meidän nyt tarvitse juuria. Ainoa asia, jota teiltä tahdon kysyä, on tämä: Oletteko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, jonka nimi on Heatherstone? Hän oli erään Bengaalin rykmentin ylipäällikkönä. Minulle kerrottiin Wigtownissa että hän asuisi täällä puolessa.”
”Hän asuu tuolla talossa sanoin minä ja osotin Cloomberin valkoista tornia. Kun käytte kappaleen matkaa tietä, tulette pian käytävälle. Mutta minä tahdon huomauttaa teille ettei kenraali mielellään ota vastaan vieraita.”
Viimeinen osa puhettani meni korpraali Rufus Smithiltä hukkaan, sillä samassa silmänräpäyksessä kun minä mainitsin ajoportin lähti hän hurjaa vauhtia tiehensä. Hänen kulkunsa oli merkillisintä mitä koskaan olen nähnyt, sillä hän laski oikean jalkansa maahan ainoastaan yhden kerran sillä aikaa kun hän vasemmalla jalalla otti kuusi askelta.
Siinä seisoessani ja hänen menoaan katsellessani olin niin hämmästynyt, etten joutanut ajattelemaan niitä vakavanluonteisia seurauksia, jotka johtuisivat tämän raakamaisen miehen ja kiivasluontoisen, heikkohermoisen kenraalin yhtymisestä. Minä seurasin siitä syystä ukkoa, joka hyppi minun edelläni ikäänkuin iso, kömpelö lintu, ja saavutin hänet ristikkoportin edustalla, jossa hän seisoi ja katsoi sisään rautasalkojen välistä.
”Hän on vanha viisas kettu”, sanoi hän minulle ja nyökäytti päätään linnaan päin. Hän on syvä kuin meren hiekka. Onko tuo huone tuolla hänen omansa?”
”Se on hänen huoneensa”, vastasin minä ja jatkoin:
”Minä kehotan teitä käyttäytymään kohtilijaasti, jos joudutte puhumaan kenraalin kanssa. Hän ei kärsi nenäkkäisyyksiä, tahdon sanoa.”
”Te olette oikeassa. Hän piti aina pintansa. Mutta eikö hän tule tuolta lehtikäytävää?”
Minä katsahdin portista sisään ja huomasin kenraalin, joka riensi meitä vastaan, sillä hän oli luultavasti kuullut äänemme. Mutta lähemmäksi tultuaan pysähtyi hän toisinaan ikäänkuin ei olisi tietänyt menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin.
”Hän tunnustelee”, kuiskasi korpraali käheästi naurahtaen. ”Hän pelkää, ja minä tiedän hänen pelkonsa syyn. Ukko ei mielellään tahdo mennä satimeen.”
Korpraali nousi äkisti varpailleen, pisti kätensä rautaristikkojen väliin ja huusi rämeällä äänellä:
”Tulkaa vaan, urhoollinen päällikköni! Tulkaa! Rannikko on puhdas eikä yhtään vihollista ole näkyvissä.”
Tuttavallinen puhuttelu vaikutti tyynnyttävästi kenraaliin, sillä hän tuli suoraa päätä meitä kohden, vaikka minä hänen kasvojensa hohteesta huomasin että hänen mielenmalttinsa oli kiehumapisteessä. Minut huomattuaan hän sanoi oletteko te täällä, herra West? Mitä te tahdotte ja miksi olette tuonut tämän miehen tänne?”
”En minä ole häntä tuonut”, vastasin minä, tuntien itseni loukatuksi ajatellessani että hän piti minut vastuullisena kiertolaisen läsnäolosta. ”Minä tapasin hänet tiellä vähän matkan päässä täältä. Hän kysyi missä te asutte ja minä näytin hänelle paikan. Mitä minuun tulee, en ole koskaan ennen nähnyt häntä.”
”Mitä te tahdotte”, kysyi kenraali ärmeästi, ja kääntyi seuralaiseeni.
”Minä olen vanha kuningattaren palveluksessa ollut tykkimies, ja kun kuulin teistä puhuttavan Indiassa, ajattelin että te mahdollisesti ottaisitte minut tallirengiksenne tai puutarhanhoitajaksenne taikkapa antaisitte minulle jonkin muunkin paikan, jos teillä on joku avoinna.”
Entinen korpraali puhui vinkuvalla äänellä ja otti nöyrästi lakin päästään. Kaikki rohkeus ja tunkeilevaisuus, joka ennen oli hänessä esiintynyt, eli nyt ikäänkuin puhallettu pois.
”On ikävää etten ole tilaisuudessa tarvitsemaan ”palvelustanne”, vastasi kenraali välittömästi.
”Antakaa minulle edes vähä apua, että voisin jatkaa matkaani”, sanoi kerjäläinen matelevaa nöyryyttä osottavalla äänellä. Ettehän tahtone vanhan toverin joutuvan hunnikolle. Minä olin mukana, kun Kabul valloitettiin.
Kenraali ei vastannut, vaan katsoi tuikeasti pyytäjään.
”Minä olin teidän mukananne Ghuzneessa, kun maanjäristys särki suojahaudat ja me näimme neljäkymmentätuhatta afghanilaista pyssynkantaman päässä meistä. Jos kysytte minulta tarkemmin tätä asiaa, niin huomaatte etten minä valehtele. Kaikki tämä tapahtui nuoruudessamme, ja nyt, kun olemme vanhentuneet asutte te hienossa huoneessa, eikä minulla ole ruokaa eikä kattoa pääni suojana. Tuo tuommoinen ei ole oikeaa. Vai mitä te luulette?”
”Minä luulen että te olette häpeämätön kähnys”, vastasi kenraali. ”Jos te olisitte ollut kunnon sotilas, ei teidän koskaan olisi tarvinnut pyytää apua. Minä en anna teille ropoakaan.”
”Ainoastaan yksi sana lisää, herra kenraali”, huudahti mies, sillä toinen kääntyi jo pois. ”Minä olen ollut Terada-solassa.”
Vanha kenraali kääntyi niin äkisti kuin pistoolin luoti olisi häneen sattunut.
”Mitä – – – mitä te tarkoitatte”, sopersi hän.
”Minä olen ollut Teradan läheisessä solassa ja siellä tullut tuntemaan miehen, jonka nimi oli Ghoolab Shah.”
Viime sanat kuiskasi hän matalalla äänellä, pilkallisesti nauraen.
Hänen lausuntonsa vaikutti tavattomasti kenraaliin. Hän horjui, ja hänen kellertävät kasvonsa muuttuivat harmaan kalpeiksi. Hetkeen aikaan oli hänen mahdoton saada sanaa suustaan. Hän veti raskaan hengähdyksen ja sanoi viimein:
”Ghoolab Shah! Kuka te olette, joka tunnette hänet?”
”Tarkastakaa minua vielä kerta. Teidän näkönne ei ole niin terävä kuin viisikymmentä vuotta sitten”, sanoi maankiertäjä.
Kenraali katsoi pörrötukkaista kiertolaista tarkasti. Viimein näytti hän pääsevän selville.
”Tuhat tulimmaista! Tehän olette korpraali Rufus Smith”, puhkesi hän puhumaan.
”Viimeinkin olette osannut oikeaan”, sanoi hän täyttä kurkkua nauraen. ”Minä juuri arvelin, kuinka kauan kestäisi ennen kuin tuntisitte minua. Mutta ennen kaikkea pyydän teidän avaamaan portin. On vaikeaa puhella, kun rautaristikko on välissä. Menettely muistuttaa liian paljon kymmenminuuttikäyntiä koppivankien puheilla.”
Kenraali, joka vielä näytti kiihoittuneelta, irroitti salvat heikkohermoisilla vapisevilla käsillään. Minä luulin kuitenkin että korpraali Rufus Smithin tunteminen oli tyynnyttänyt häntä, vaikka ei hän juuri näyttänyt iloiselta tämän käynnistä.
Heti portin avattuaan hän sanoi:
”Minä olen usein tuuminut, olisitteko te elävä vai kuollut, mutta en koskaan odottanut saavani teitä enää nähdä. Kuinka te olette voinut kaikkina näinä pitkinä vuosina?”
”Kuinka minä olen voinut”, toisti korpraali tylyllä äänellä. ”Enimmät aikani olen ollut kohtalon varassa. Kun saan kolikkoni, ostan heti väkiviinaa, ja niin kauan kun tämä kestää voin jotakuinkin hyvin. Kun olen kaikki ryypännyt, lähden seikkailulle sekä siinä toivossa että saisin silloin tällöin rovon että saisin selville missä te olette.”
”Te saatte suoda anteeksi, West, että me näin puhumme toisillemme yksityisasioista”, sanoi kenraali ja kääntyi minuun, sillä minä olin juuri poistumaisillani. ”Älkää vielä menkö. Te tiedätte jo asiasta jotakin, ja eräänä päivänä tullee teistä meidän liittolainen.”
Korpraali Rufus Smith katseli minua hämmästyksellä.
”Mistä se tulee että hän yhdistyy meihin”, sanoi hän.
Kenraali muutti äänensä matalammaksi ja sanoi sukkelaan:
”Hän on minun naapureitani ja on luvannut – tarpeen vaatiessa – auttaa meitä.”
Tämä selitys lisäsi pitkän muukalaisen hämmästystä. Hän katseli minua hämmästyksellä ja sanoi:
”Mitään semmoista en ole koskaan ennen kuullut puhuttavan.”
”Sanokaa minulle, korpraali Smith, koska nyt kerran olette minut tavannut, mitä te haluatte.”
”Kaikkea. Minä tahdon katon pääni suojaksi, vaatteita ruumiilleni ja ruokaa niin riittävästi että saan syödä vatsani täyteen. Ja ennen kaikkea tahdon paloviinaa.”
”Minä otan teidät huoneeseeni ja teen kaikki voitavani teitä auttaakseni”, sanoi kenraali pitkäveteisesti. ”Mutta sen minä teille sanon, Smith, että sotakuri on otettava huomioon. Minä olen kenraali ja te olette palvelija. Älkää salliko minun useammin kuin kerran muistuttaa teitä siitä asiasta.”
Kiertolainen ojensi vartalonsa koko pituudelleen ja teki sotilaallisen tervehdyksen.
”Minä voin käyttää teitä puutarhurina ja lähettää pois sen miehen, joka nyt hoitaa puutarhaa. Mitä paloviinaan tulee, saatte sitä rajoitetun määrän, mutta ette tippaakaan enempää. Me emme ole juoppoja tässä talossa.”
”Ettekö te itse käytä opiumia tai paloviinaa, herra”, kysyi korpraali Rufus Smith.
”En kumpaakaan”, vastasi kenraali päättävästi.
”Kaikki mitä minä tahdon sanoa on se että te olette osottanut suurempaa rohkeutta kuin minä. Jos minun yö toisensa jälkeen täytyisi kuulla mitä te kuulette enkä saisi tippaakaan väkevää sydämeni virkistykseksi, niin luulen että minä viimein tulisin hulluksi.”
Kenraali Heatherstone teki kädellään merkin ikäänkuin olisi pelännyt miehen puhuvan liian paljon.
”Minä kiitän teitä, herra West, siitä että seurasitte tätä miestä minun portilleni”, sanoi hän. ”Minä en soisi vanhan toverin, vaikka hän onkin melkoisesti alempiarvoinen, joutuvan hunnikolle. Se seikka etten alussa tahtonut hänestä tietää, tuli siitä etten luullut häntä todellisuudessa siksi mieheksi, joka hän itsensä sanoi. Menkää nyt linnaan, korpraali. Minä tulen jälestä.”
”Senkin kurja paholainen”, sanoi hän kun tulokas hyppien meni lehtikujaa. ”Hän sai sääreensä luodin, joka särki luut, ja tuo itsepäinen hupsu ei sallinut lääkärien poistaa jalkaa. Minä muistan hänet niin hyvin kun hän oli nuori sotilas Afghanistassa. Hän ja minä teimme yhdessä muutamia omituisia seikkailuja, joista kerran puhun teille. Minä säälin ja tahdon mielelläni auttaa häntä. Kertoiko hän jotakin minusta ennen kuin minä tapasin teidät?”
”Ei sanaakaan”, vastasin minä.
”Vai niin”, vastasi kenraali huolimattomasti mutta äänellä, joka osotti helpotusta. ”Minä luulin että hän olisi sanonut jotakin vanhoista ajoista. Nyt minun täytyy mennä häntä hakemaan, tai muuten palvelijat säikähtävät. Hän ei juuri ole mikään kauneuden perikuva. Hyvästi!”
Vanhus viittasi minulle kädellään ja lähti kiireesti etsimään uutta puutarhuria. Minä kiersin aitaa ja kurkistelin kaikista raoista, mutta en voinut nähdä ainoatakaan jälkeä Mordauntista tai hänen sisarestaan.
Tultuani niin pitkälle että ole kertonut korpraali Rufus Smithin tulon, olen päässyt lopun alkuun. Minä olen kertonut syyn miksi matkustimme Wigtownshireen, Heatherstonen perheen tulosta Cloomberiin ja monista merkillisistä tapahtumista, jotka alussa herättivät meidän huomioa mutta sittemmin harrastusta, ja minä olen lyhyesti esittänyt ne syyt, jotka saattoivat minut ja sisareni kenraalin ja hänen perheensä lähempään yhteyteen.
Minä en usko saavani tätä parempaa tilaisuutta jättää kertomuksen jatkamista niitten tehtäväksi, jotka tiesivät jotakin siitä mitä tapahtui Cloomberin seinäin sisällä, minun tarkastaessani useampana kuukautena linnaa ulkoapäin.
Tässä esiintyvät kahden henkilön kirjoittamat tosiasiat eivät semmoisinaan ole niin valaisevia, mutta vahvistavat kuitenkin minun omia kokemuksiani.
Ajaja Israel Stakes ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta Stoneykirkin presbyteriläinen pappi Mathew Clark on kirjoittanut hänen sanelunsa mukaan. Israel todisti sitten kirjoituksen sisällyksen nimensä kohdalle piirtämällä ristillä. Minä luulen että kunnianarvoinen kirkkoherra on vähän parannellut esitystä, seikka, josta minä olen pahoillani, sillä esitys olisi varmaankin ollut mieltä kiinnittävämpi, jos se olisi ollut sanatarkka.
Siinä esiintyy kumminkin vielä Israelin persoonallisuuden jälkiä ja sitä voidaan pitää hänen näkemäinsä ja kuulemainsa tarkkana esityksenä hänen ollessaan kenraali Heatherstonen palveluksessa.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 161-164 13-19.10.1900.
