(Wigtownshiren Stoneykirkin presbyteriläisen kirkkoherran Mathew Clarkin kirjoittama ja alkuperäiseksi todistama.)
Sekä nuoriherra Fothergill West että kirkkoherra sanovat että minä tiedän kertoa kaikki kenraali Heatherstonesta ja hänen huoneestaan, mutta he sanovat etten minä saa puhua liiaksi itsestäni tai omista asioistani, koska lukijat eivät välittäisi niistä. Mutta minä en ole niin vakuutettu siitä asiasta, sillä sukuni on tunnettu ja arvossa pidetty rajan kummallakin puolella. Sekä Nittesdalessa että Annendalessa löytyy monta, jotka mielellään tahtoisivat kuulla jotakin Gedefeshanista olevan Archie Stakesin pojasta.
Mutta herra Westin tähden teen hänen halunsa mukaan ja toivon ettei hän unohda minua, kun minä pyydän häneltä jotakin.
Vanha veijari sai hyvän palkan vaivoistaan, niin ettei hänen tarvinnut puhua korvauksesta.
Minä en osaa itse käyttää kynää, sillä isä lähetti minut pelottelemaan variksia sen sijaan että olisi päästänyt minut kouluun. Mutta toiselta puolen kasvatti hän minut periaatteitten mukaisesti; hän salli minun käydä kalvinilaisessa kirkossa, ja siitä minä kiitän Herraa Jumalaa.
Toukokuun lopulla tuli asiamies Mc Neil kadulla minun luokseni ja kysyi, voisinko minä ottaa vastaan ajajan- ja puutarhurinpaikan. Ja juuri silloin sattui niin että minä olin työnhaussa mutta enhän minä niin tyhmä ollut että olisin hänelle siitä puhunut.
”Te voitte ottaa paikan tai olla ottamatta, jos haluatte”, sanoo hän vihaisella äänellä. ”Se on hyvä paikka ja moni iloitsisi sen saadessaan. Jos tahdotte tulla minun konttoriini klo 2:lta, niin saatte itse puhua hänen kanssaan.”
Tämä oli kaikki mitä minä voin saada häneltä ulos, sillä ei hän ole taipuisa puhumaan, ja äreä ja vihainen on hän vielä päälliseksi, ominaisuus, joka ei suinkaan hyödytä häntä toisessa elämässä vaikka hän käy purppurassa ja kalliissa liinavaatteessa. Kun se päivä tulee, niin silloin on suuri joukko asianajajia seisova istuimen vasemmalla puolella, eikä minua ensinkään kummastuta, jos näen hänet itsensä muitten joukossa.
No sitten minä menin konttooriin, ja siellä oli herra Mc Neil ja pitkä, laiha mies, jolla oli harmaat ruskeat ja ryppyiset kasvot kuin saksanpähkinän kuori. Hän katsoa tuijotti minuun silmillä, jotka loistivat kuin tulenliekit ja sanoi sitten:
”Minä olen kuullut että te olette syntynyt tässä maassa.”
”Niin olen”, vastasin minä, ”enkä ole koskaan käynyt oman maani ulkopuolella.”
”Ettekö koskaan ole käynyt ulompana Skotlantia”, kysyy hän.
”Kaksi kertaa on käynyt Carlislen markkinoilla”, sanon minä, sillä minä olen mies, joka rakastan totuutta.
”Minä kuulen herra Mc Neililtä, ettette osaa kirjoittaa”, sanoo kenraali Heatherstone, sillä hän se oli eikä kukaan muu.
”En”, sanon minä.
”Ettekö osaa lukeakaan?”
”En”, sanon minä.
”Hän on juuri se mies, jonka minä tarvitsen”, sanoo hän ja kääntyy Mc Neiliin. ”Palvelijat on nykyaikana pilattu liian hienolla kasvatuksella”, sanoo hän. ”Mutta minä luulen, Stakes, että me sovimme yhteen. Te saatte kolme puntaa kuukaudessa, mutta minä pidätän itselleni oikeuden saada mieleni mukaan sanoa teidät irti, ja teidän tulee silloin muuttaa 24 tunnin kuluessa. Tyydyttekö siihen?”
”Minulla oli ihan toiset ehdot entisessä paikassani”, sanon minä tyytymättömänä.
Ja sanani olivat totta kyllä, sillä vanha Scott antoi minulle ainoastaan yhden punnan kuukaudessa.
”Kentiesi minä voin vähän korottaa summaa”, sanoo hän. ”Herra Mc Neil kertoo minulle, että on tapana antaa käsirahaa. Tästä saatte. Minä odotan teitä Cloomberiin maanantaina.”
Kun maanantai tuli, menin minä Cloomberiin, ja suuri talo se on, ja siinä on sata ikkunaa tai enemmän ja sijaa kyllä puolen seurakunnan asukkaille. Mitä puutarhatyöhön tulee, niin siellä ei ollut mitään puutarhaa, jossa olisin voinut työskennellä, ja hevonen seisoi tallissa viikon toisensa jälkeen. Minulla oli kumminkin kurkisteltavaa sillä minä korjailin vähän siellä ja täällä, kiillotin veitsiä, harjasin saappaita ja tein semmoisia vähäpätöisiä töitä, jotka paremmin soveltuvat vanhalle akalle kuin miehelle.
Lisäksi oli siellä kaksi palvelijatarta keittiössä, keittäjätär Elisa ja sisäpalvelijatar Mary, kurjia taitamattomia olentoja, jotka ovat tuhlanneet koko elämänsä Lontoossa ja aina pitäneet maailmaa ja sen himoja silmämääränään. Minulla ei ollut heille paljoa puhuttavaa, sillä he eivät huolineet mistään ja välittivät sielustaan yhtä vähän kuin sammakot aholla. Kun keittäjätär sanoi ettei hän ajatellut mitään suurta John Knoxista, toinen huomautti ettei hän antaisi ropoakaan saadakseen kuulla Donald Mc Snawin saarnoja, niin älysin minä että oli aika jättää heidät korkeamman tuomarin haltuun.
Perheessä oli neljä henkeä, kenraali, hänen vaimonsa, herra Mordaunt ja neiti Gabriella, eikä kestänyt kauan kun sain tietää ettei kaikki talossa ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Rouva oli niin ohut ja laiha kuin henki, ja monta kertaa olen minä huomannut hänen itkevän ja valittavan itsekseen. Minä olen nähnyt hänen käyvän edestakaisin metsässä, jossa ei hän luullut kenenkään häntä näkevän, ja hän väänteli käsiään niinkuin mielipuoli. Nuoren herran ja hänen sisarensa mieltä näkyi myös joku asia painostavan. Ja kenraalia kaikkein enimmin, sillä toiset olivat vallattoman iloisia toisena ja surullisia taas toisena päivänä, mutta hänen kasvonsa olivat aina niin synkät kuin pahantekijän, joka tuntee nuoraa kaulassaan.
Minä kysyin keittiössä olevilta neideiltä, tietäisivätkö he, mikä herrasväkeä vaivasi, mutta keittäjätär vastasi etteivät isäntäväen asiat koskeneet häneen rahtuakaan, ja ettei hänellä ollut talossa muuta toimitettavaa kuin tehdä työtä ja saada palkkansa. Kumpikaan tyttö tuskin tahtoi vastata kohtelijaaseen kysymykseen, vaikka he kyllä pakisivat keskenään, kun olivat sillä tuulella.
Viikkojen vieriessä tuli linnassa olo yhä tukalammaksi. Kenraali näytti vihaiselta ja hänen vaimonsa muuttui päivä päivältä aina vaan synkkämielisemmäksi. Mutta aamijaishuoneessa ei sentään kuulunut mitään toraa eikä rähinää, sillä minulla oli siihen aikaan usein tapana käydä ikkunain ohi, kun olin ruusupensaita oksimassa, enkä silloin voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan ihan vasten tahtoanikin.
Kun nuoret olivat heidän kanssaan sisällä eivät he puhuneet montakaan sanaa keskenään, mutta näitten poistuttua puhuivat vanhat minkä jaksoivat, vaikka en minä koskaan päässyt heidän puheensa perille. Useamman kun kerran olen kenraalin kanssa kuullut sanovan, ettei hän pelännyt kuolemaa eikä mitään vaaraa, jota hän saattoi asettua vastustamaan mutta pitkällinen odotus ja epävarmuus ne riistivät häneltä tarmon ja voiman.
Semmoisissa tilaisuuksissa lohdutti vaimo häntä ja sanoi että kaikki viimein muuttuisi hyväksi, mutta hänen lohdutussanansa eivät tehneet kenraalin vähintäkään vaikutusta.
Minä kyllä tiesin etteivät nuoret aina pysyneet sisällä vaan hiipivät usein ulos tavatakseen herra Fotgergill Westin Branksomesta. Mutta kenraalilla oli liiaksi omia surujaan ehtiäkseen pitämään huolta heistä, ja mitä minuun itseeni tulee, niin ei ollut ajajan ja puutarhurinvirkaani kuuluvaa pitää vaaria lapsista. Ja pojalta ja tytöltä jotakin kieltäminen on juuri suorin tapa saada heidät hankkimaan itselleen sitä mikä on kiellettyä. Herra teki saman havainnon paratiisin huvitarhassa eikä Eedenin ja Wigtownin väellä ole suurta erotusta.
Löytyy toinenkin asia, josta en ole puhunut, mutta nyt se tulee esille. Kenraali ei asunut samassa huoneessa kuin hänen vaimonsa, vaan makasi yksin linnan toisessa päässä olevassa kamarissa niin kaukana kuin mahdollista muista ihmisistä. Se oli aina lukittuna, kun ei hän ollut siellä, eikä kukaan meistä koskaan päässyt sinne. Hän teki itse vuoteen, siivosi ja järjesti huoneensa, eikä kukaan meistä saanut edes tilaisuutta astua askeltakaan käytävälle, joka johti sinne. Yöllä käyskenteli hän ympäri koko talossa, ja lamppuja paloi joka nurkassa, niin että kaikkialla talossa, ja lamppuja paloi joka nurkassa, niin että kaikkialla olisi valoisaa. Minä asuin ylikamarissa, ja monta kertaa kuulin minä hänen raskasten askeltensa lähenevän ja poistuvan, lähenevän ja poistuvan sydänyöstä aina kukonlaulamaan asti. Tuntui väsyttävältä maata, kun täytyi kuulla hänen kävelynsä retkutusta. Maatessani minä aprikoitsin, tokkohan miehellä olisi puhdasta leipää pussissa vai oliko hän oppinut pakanallisia tapoja Indiassa vai oliko hänen omatuntonsa sen madon kaltainen, joka ei koskaan kuole. Minä olisin mielelläni tahtonut kysyä häneltä, eikö hän olisi halunnut puhua kirkkoherra Donald Mednawin kanssa, mutta minä olisin kai siinä tehnyt tyhmästi, ja kenraali oli mies hattunsa arvoinen eikä kärsinyt tyhmyyksiä.
Kun minä eräänä päivänä olin työssä kukkalavalla, tulee hän luokseni ja kysyy:
”Oletko sinä koskaan ollut tilaisuudessa laukasemaan pistoolia?”
”Ei koskaan eläissäni minulla ole ollut semmoista kalua kädessäni”, sanon minä.
”On parasta ettet semmoista nytkään opettele”, sanoo hän. ”Osaatko pidellä kelpo omenapuukalikkaa?”
”Kyllä varmaan”, vastasin minä eloisasti.
”Tämä linna on niin kaukana syrjäpuolessa että saamme pelätä murtovarkaita”, sanoo hän. ”Me saamme valmistautua odottamaan heidän tuloaan. Etkö sinä luule että minä ja sinä, poikani ja herra Fothergill West Branksomesta voisimme heitä vastustaa jos he tulisivat ?”
”Kyllä minä sen uskon, herra, ja jos tahdotte korottaa palkkani yhdellä punnalla kuukaudessa, niin minä en hetken tultua väisty paikaltani.”
”Siitä asiasta emme riitele”, sanoo hän ja sopii minun kanssani siitä että minä saan kaksitoista ylimääräistä puntaa vuodessa.
Olkoon kaukana minusta että ajattelisin kenestäkään pahaa, mutta minä en voinut olla epäilemättä, että niitä rahoja, jotka hän niin helposti päästi käsistään, ei ollut kunnialla ansaittu.
Luonnostani en ole utelijas enkä tiedonhaluinen, mutta minä tuumailin yksikseni kovasti, mikä oli syynä että kenraali yöllä käyskenteli koko talon ympäri ja ettei hän voinut nukkua.
Kun minä eräänä päivänä olin käytävää lakasemassa, sattuivat silmäni suureen läjään, jossa oli ikkunavarjostimia ja lattiaverhoja ja muuta semmoista tavaraa, ja joka oli erääseen nurkkaan heitettynä, ei aivan kaukana kenraalin huoneen ovesta. Äkkiä juolahti mieleeni ajatus ja minä sanoin itsekseni: ”Israel, mikä voi estää sinua tänä yönä ryömimästä tuohon läjään, tarkastaaksesi ukkoa, kun ei mikään muu ihmissilmä voi häntä nähdä?”
Jota enemmän tätä ajattelin, sillä enemmän tunsin siihen houkutusta, ja minä päätin toteuttaa tuumani.
Illan tultua sanoin minä naisille, että tahdoin mennä varhain huoneeseeni, koska hampaitani särki. Minä tiesin ettei minua sinne onnellisesti päästyäni kukaan häiritsisi. Minä odotin siis melkoisen ajan, ja kun talossa oli kaikki hiljaista, vedin minä saappaat jalastani, juoksin toisia portaita alas ja menin lattianpeiteläjälle. Siihen minä piilottauduin ja kurkistin ulos pienestä reiästä. Sitä paitsi käärin ympärilleni ison rääsyisen lattiaverhon. Siellä minä makasin niin hiljaa kuin hiiri, kunnes kenraali meni ohitseni ja hiljaisuus taas vallitsi huoneessa.
Kaikissa niistä rahoista jotka ovat Dumfriesin säästöpankissa en tahtoisi enää toista kertaa kokea sitä mitä silloin sain tuntea! Sitä ajatellessani karmii nytkin selkäpiitäni. Tuntui kolkolta maata siellä yön hiljaisuudessa, odottaa ja odottaa, saamatta kuulla ainoatakaan ääntä paitsi jostakin alemmasta käytävästä kuuluvaa lujaäänistä seinäkellon naksutusta.
Ensin katsoin minä toiseen ja sitten taas toiseen suuntaan, ja minusta tuntui aina siltä että jotakin liikkui siinä suunnassa, josta minä käännyin poispäin. Kylmä hiki valui pitkin otsaani ja sydämeni löi kaksi kertaa niin nopeasti kuin kello.
Mitä minä enimmin kaikista pelkäsin oli se seikka että lattiaverhoista joutuisi tomua keuhkoihini ja että minun silloin täytyisi yskiä. Herra varjelkoon minä vieläkin ihmettelen etteivät hiukseni harmaantuneet kaikesta siitä mitä silloin sain kokea. Minä en tahtoisi enää elää niitä hetkiä, vaikka pääsisin Glasgowin pormestariksi.
Kello oli ehkä kaksi aamupuolella, kenties vähän enemmänkin, ja minä tuumiskelin juuri ettei tässä makaamalla kumminkaan saisi juuri mitään tietää – eikä se ajatus minua suuresti pahoittanutkaan – kun yhtäkkiä yön hiljaisuudessa kuulen äänen. Minua on ennen pyydetty kertomaan tämän äänen luonnetta, mutta minä olen huomannut ettei se ole niinkään helppo tehtävä, sillä ääni erosi kaikista muista äänistä. Se oli kirpeä ja helisevä ikäänkuin ääni, joka syntyy vesilasin syrjän hieronnasta, mutta se oli selvempi ja puhtaampi, ja siinä kuului läiskäys, ihan niinkuin kuuluu vesipisaran pudotessa vesisankoon.
Hämmästyksessäni nousin minä lattiaverholäjässä istumaan, ikäänkuin sammakko istuu ojakärsämäien keskellä ja kuuntelin tarmoni takaa korvillani. Mutta kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, ja ainoa mitä minä kuulin oli kellon tikutus.
Äkkiä toistui ääni yhtä räikeänä ja kirpeänä kuin edelliselläkin kerralla, ja kenraalinkin kuuli sen sillä hän ähkyi niinkuin uuvuksiin väsynyt mies, joka herätetään unestaan. Hän nousi vuoteeltaan, ja siitä rahisevasta äänestä, joka sitten seurasi, ymmärsin minä että hän puki vaatteet yllensä. Viimein rupesi hän kävelemään edestakaisin huoneessaan. Minä olin taas tuossa tuokiossa piilottautunut lattiaverhoihin. Siellä maatessani vapisi joka jäseneni, ja minä luin niin monta rukousta kuin kiireessä saatoin muistaa. Sitten minä kurkistin kenraalin kamarinovessa olevasta tähystysreiästä tämän huoneeseen.
Minä kuulin että hän kosketti lukkoa ja näin että ovi avautui. Kynttilä paloi hänen huoneessaan, ja minä näin juuri vilaukselta muutamia esineitä, jotka näyttivät miekoilta ja riippuivat seinillä, kun kenraali astui huoneestaan ja sulki oven. Hän oli yötakkiin pukeutuneena, hänellä oli tupakoimislakki päässään ja jalassaan tohvelit, joissa oli ylöspäin pyrkivät kärjet.
Ensin minä luulin hänen käyvän unissaan, mutta kun tuli likemmäksi, huomasin että hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ikään kuin tuskasta vääntyneet. Väristys tuntui vielä selässäni kun muistan hänen pitkän vartalonsa ja kellertävät kasvonsa. Hiljaa ja juhlallisesti hiipi hän eteenpäin pitkässä käytävässä.
Minä pidätin henkeäni ja katsoin häneen, mutta juuri kun hän tuli minun kohdalleni, pysähtyi sydämeni lyönti, sillä samassa silmänräpäyksessä kuului ääni korkeana ja kirkkaana, ei kyynäränkään päässä minusta. Se oli sama helisevä ääni, jonka hetki aikaa sitten olin kuullut. Mistä ääni tuli ja mikä sen synnytti, sitä en minä tiedä sanoa. Kentiesi se lähti kenraalista, mutta en voi sanoa, millä tavalla hän sai sen aikaan, sillä hänen molemmat kätensä riippuivat pitkin kylkiä. Se tuli kumminkin ihan hänen vierestään, ja minusta tuntui melkein siltä että se kuului melkein hänen päänsä yläpuolelta. Mutta ääni oli niin hieno ja väräjävä ettei voinut sanoa, mistä se tuli.
Kenraali ei kysellyt, mistä ääni tuli, vaan meni tiehensä eikä ollut enää nähtävänä.
Minä en hukannut silmänräpäystäkään, vaan ryömin piilopaikastani ja juosta hölkötin omaan kamariini. Vaikka kuinka monta peikkoa tahansa myöhemmin yöllä olisi käydä tissutellut pitkin käytävää, en minä olisi tahtonut pistää päätäni ovesta nähdäkseni niistä vilahdustakaan.
Minä en yhdellekään ihmiselle puhunut sanaakaan siitä mitä tapahtui, mutta minä päätin etten kovin kauan olisi Cloomber Hallissa. Neljä puntaa kuukaudessa on iso palkka, mutta se on pieni silloin kun sillä maksetaan ihmisen sielunrauha, ja voipa hänen sielunsa vielä lopuksi joutua hukkaankin, sillä kun perkele käy ympäri kiljuvan jalopeuran tavalla, niin ei tiedä, kenen hän voi niellä. Ja vaikka sanovat että Herramme on ääntä väkevämpi, niin ei sentään ole sopivaa ruveta asiaa koettamaan. Minä ymmärsin selvästi että kenraalia ja hänen huonettaan painoi kirous, ja jos hän oli sen ansainnut niin se oikeudella kohtaisi häntä eikä saisi koetella presbyteriläistä, joka aina on vaeltanut kaidalla tiellä.
Sydäntäni karvasteli ajatellessani nuorta Gabriella-neitiä – sillä hän on sekä kaunis että sävyisä – mutta minä tunsin velvollisuuteni olevan lähteä tieheni, aivan samalla tavalla kuin Lot poistui syntisestä kaupungista.
Tämä kauhea kilinä soi alituisesti korvissani, enkä minä tohtinut yksin liikuskella käytävissä, sillä minä pelkäsin vielä kerran saavani sen kuulla. Ja ensi tilaisuudessa aioin kenraalille sanoutua irti toimestani, hankkiakseni itselleni semmoisen paikan, jossa voisin seurustella kristittyin ihmisten kanssa ja lohdutuksekseni ja avukseni asua noin kivenheiton päässä kirkosta.
Mutta sitten kävi niin omituisesti ettei irti sanominen tapahtunutkaan minun puoleltani vaan kenraalin.
Tapahtui eräänä päivänä syyskuun lopulla, että kun minä hevoselle kauroja annettuani astuin ulos tallista, näin minä suuren rötkäleen, joka tulee hyppien yhdellä jalalla ja on enemmän ison variksen kuin miehen näköinen. Minä katsoa tuiotin häneen ja luulin että hän oli niitä roistoja, joista kenraali oli puhunut. Sentähden en minä puhunut sanaakaan, vaan lähdin hakemaan sauvaani, jolla aioin koetella lurjuksen päätä.
Hän näkee minun tulevan ja huomaa sauvan kädessäni. Arvaten että minä aioin koetella hänen nahkaansa, veti hän suuren veitsen taskustaan ja vannoi kauhistavalla valalla tappavansa minut, jos en peräytyisi.
Minun hiukseni nousivat pystyyn ja me seisoimme vastatusten – hänellä veitsi minulla oksainen kalikka kädessäni – kun kenraali tuli meitä kohden.
”Pistäkää veitsi taskuunne, korpraali. Pelkonne on poistanut teiltä ymmärryksen”, sanoo hän.
”Hän olisi murskannut pääkalloni, jos en olisi vetässyt veistäni. Teidän ei tulisi pitää palveluksessanne niin vaarallista velikultaa”, hän sanoi.
Isäntä rypisti otsaansa ja katsoi häneen vihaisesti ikäänkuin ei olisi pitänyt hyvänä neuvojen saamista siltä taholta.
”Israel, minä en tarvitse sinua kauemmin kuin tämän päivän”, sanoi hän. ”Sinä olet ollut uskollinen palvelija enkä minä voi sinua soimata, mutta asianhaarat vaativat että minun täytyy vaihtaa palvelijaa.”
”Se käy päinsä, herra”, sanon minä.
”Sinä voit lähteä jo tänä iltana”, sanoo hän, ”ja koska sinut niin äkkiarvaamatta sanottiin irti, annan minä sinulle päällisiksi vielä yhden kuukauden palkan.”
Näin sanottuaan meni hän linnaan, ja hänen kintereillään seurasi mies, jota hän oli nimittänyt korpraaliksi. Ja siitä päivästä alkaen en ole tavannut kumpaakaan heistä. Minun rahani lähetettiin minulle paperiin käärittynä, ja sanottuani muutaman sanan tulevasta vihan päivästä keittäjättärille ja toiselle lutukselle, pudistin Cloomberin tomut jaloistani ja lähdin tieheni.
Herra Fothergill West sanoo ettei minun tarvitse puhua kaikesta mitä sittemmin tapahtui, vaan ainoastaan kertoa se mitä minä itse näin. Minä en ymmärrä hänen syitään – ja olkoon minusta kaukana väittääkseni etteivät nämä syyt olisi hyviä – mutta tahdon vaan lisätä ettei se mikä sittemmin tapahtui minua rahtuakaan hämmästyttänyt.
Se oli juuri se jota olin odottanutkin ja sen minä sanoin kirkkoherrallekin.
Nyt minä olen kertonut kaikki, eikä minulla ole mitään lisättävää eikä peruutettavaa. Minä olen kiitollinen herra Mathew Clarkille siitä että hän kirjoittaa kaikki minun puolestani, ja jos joku haluaa tietää enemmän, niin olen minä tunnettu ja arvossa pidetty Geclefechaanissa, ja herra Mc Neil tietää sanoa, missä minä asun.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 164-167 19-25.10.1900.
