IX. Tohtori John Easterlingin kertomus.
Esitettyäni Israel Stakesin kertomuksen koko laajuudessaan, tahdon nyt liittää tähän tohtori Easterlingin lyhyet muistiinpanot.
On kyllä totta että tohtori ainoastaan kerran kävi Cloomberissa kenraali Heatherstonen siellä olon aikana, mutta tähän käyntiin liittyi muutamia omituisia asianhaaroja, ja ne voivat valaista niitä oloja, jotka lukija jo tuntee.
Tohtori on tehnyt muistiinpanoja tästä käynnistä, ja nämä muistiinpanot minä nyt jätän lukijalle.
* * *
Mielihalulla minä kerron herra Fothergill Westille ne vaikutelmat, jotka sain Cloomber Hallissa käynnistäni enkä minä kerro niitä ainoastaan sen perusteella että kunnioitan herra Westiä, vaan myös siitä syystä että ne tosiasiat, jotka tulin tuntemaan, ovat niin omituista laatua, ne on julaistava luettavaksi.
Viime vuoden syyskuussa sain minä rouva Heatherstonelta Cloomber Hallista kirjeen, jossa tämä pyysi minua käymään tapaamassa hänen miestään, jonka terveys jo kauan oli ollut huonolla kannalla. Minä olin jo ennen kuullut puhuttavan Heatherstoneista ja että he elivät muista erillään. Minusta tuntui siis hyvin tärkeäarvoiselta saada tehdä heidän tuttavuuttaan, ja minä päätin viipymättä matkustaa Cloomberiin.
Minä olin käynyt siellä ennen, silloin kun sen omistaja siellä asui, ja hämmästyin siis suuresti, kun perille tultuani näin että siellä oli tehty useampia muutoksia. Portti, joka ennen seisoi selkiselällään, oli nyt sulettuna, ja korkea lauta-aita, jonka yläreuna oli varustettu rautapiikeillä, ympäröitsi koko puiston. Lehtikuja, joka vei linnaan oli lehtien ja oksien peittämä, ja koko linnan piiri näytti yleensä huonosti hoidetulta.
Minun täytyi kahdesti soittaa ennen kuin palvelustyttö avasi oven, johtaen minut pieneen huoneeseen, jossa tapasin vanhanpuoleisen, laihan naisen, joka esitti itsensä rouva Heatherstoneksi. Hänen kalpeat kasvonsa, harmaat hiuksensa, surulliset silmänsä ja vaaleaksi viertynyt pukunsa soveltuivat täydellisesti kolkkoon ympäristöön.
”Me olemme kovin huolestuneina”, sanoi hän lempeällä, matalalla äänellä. ”Mutta miesparkani on liiaksi ponnistanut voimiaan, ja sen seurauksena on hänen hermostonsa heikontunut. Me muutimme tähän osaan maata siinä toivossa että virkistävä ilma hiljaisuuden ja levon yhteydessä tekisi hänelle hyvää. Mutta sen sijaan että paranisi on hän tullut huonommaksi, ja tänä aamuna oli hänellä kuume ja hän houraili. Lapset ja minä olimme niin kauhistuksissamme että lähetimme hakemaan teitä. Jos seuraatte minua, niin näytän teille tien kenraalin makuukamariin.”
Hän kävi edelläni useampia käytäviä, ja viimein me tulimme sairaan miehen huoneeseen, joka sijaitsi kaikkein alimpana suuressa rakennuksessa. Tämän huoneen lattia oli paljas, ja huonekalut olivat soukat telttavuode, kenttätuoli ja vaatimaton honkapöytä. Viimeksi mainittu oli kirjojen ja paperien peittämä ja sen keskellä seisoi valkean huivin peittämänä muuan suuri esine, jolla oli epäsäännölliset ulkopiirteet. Seinillä ja kaikissa nurkissa riippui valikoima aseita, pääasiallisesti semmoisia, joita brittiläinen armeija käyttää. Mutta siellä löytyi myös monta itämaista tekoa olevaa miekkaa, joista useat olivat tupessa ja joitten kädensijoissa välkkyi jalokiviä. Oli räikeä erotus vaatimattomien huonekalujen ja niitten välillä, jotka riippuivat seinillä.
Minulla oli kuitenkin vähä aikaa katsella kenraalin kokoelmia, sillä potilaani makasi vuoteessa ja näytti kipeästi tarvitsevan minun apuani.
Hänen päänsä oli puolittain poispäin käännettynä; hän hengitti raskaasti ja oli nähtävästi tietämätön meidän läsnäolosta. Kirkkaat, tuiottavat silmät ja poskien kitukuumeellinen puna osottivat, että hänellä oli ankara kuume.
Minä lähestyin vuodetta, kumarruin alas ja kosketin sormillani hänen valtasuoneensa. Mutta hän nousi yhtäkkiä istumaan ja löi raivoisasti minua nyrkillään. Kun hän katsoi minuun, näkyi hänen kasvoissaan äärettömän tuskan ja kauhistuksen ilme.
”Verikoira”, ulvoi hän. ”Päästä minut, päästä minut, sanon minä. Ottakaa pois kätenne! Eikö siinä ole kylliksi että koko elämäni on saatettu turmioon? Milloin kaikki tämä loppuu? Kuinka kauan minun täytyy kärsiä tällä tavalla?”
”Vaiti, ystäväni, vaiti”, sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävällä äänellä ja laski viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen. Tämä on tohtori Easterling Straenraerista. Hän ei ole tullut tänne sinua vahingoittamaan, vaan auttamaan.”
Kenraali vaipui väsyneenä päänalaiselleen, ja hänen kasvojensa muuttuneista eleistä saattoi päättää että kuume oli tauonnut ja että hän ymmärsi vaimonsa puheen.
Minä pistin lämpömittarini hänen kainalokuoppaansa ja kun tarpeellisen ajan kuluttua tutkin sitä, huomasin että hän oli vapaa kuumeesta. Nähtävästi ahdisti häntä semmoinen ajoittainen kuumetauti, joka usein vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat viettäneet jonkun ajan kuumassa ilmanalassa.
”Hän ei ole missään vaarassa”, huomautin minä. ”Kun hänelle annetaan vähän kiniiniä ja arsenikkia, saa hän pian takaisin terveytensä ja voimansa.”
”Ei mitään vaaraa”, sanoi hän. ”Tauti ei koskaan ole ollut minulle vaarallista. Minua on yhtä vaikea tappaa kuin kuleksivaa juutalaista. Minä vakuutan sinulle, Mary, että pääni nyt on ihan selvä, niin että hyvästi voit jättää minut kahdenkesken tohtorin kanssa.
Rouva Heatherstone lähti minusta nähden vastenmielisesti huoneesta, ja minä otin paikan vuoteen vieressä, kuunnellakseni potilaani puhetta.
Niin pian kuin rouva Heatherstone oli sulkenut oven, sanoi kenraali:
”Minä haluan että te tutkitte minun maksani. Siellä on ollut märkäajos, ja meidän rykmenttilääkäri Brodice lausui aina, että se kerran tuottaisi minulle kuoleman. Tuskin se minua kumminkaan on vaivannut sitten kun lähdin Indiasta.”
Tehtyäni tarkan tutkimusen vastasin minä:
”Paikan olen löytänyt, mutta se on imeytynyt pois, niinkuin moisten ajosten usein käy. Luultavasti ei se tule tekemään teille mitään vahinkoa.”
Hän ei näyttänyt sen enempää iloitsevan minun ennustuksestani.
”Niin minun aina käy”, puhkesi hän synkkänä puhumaan. ”Jos jollakin muulla olisi kuumetautia ja hän hourailisi, niin hän varmaankin olisi vaarassa, ja kuitenkin te väitätte ettei minua mikään vaivaa. Katsokaa nyt tätä!”
Hän paljasti rintansa ja näytti minulle umpeen parantuneen, rypistyneen haavan sydämen lähellä.
”Erään vuorelaisen luoti otti tähän”, jatkoi hän. ”Teistä kyllä tuntunee siltä että se on osunnut oikeaan paikkaan viedäkseen minulta hengen, mutta se luiskahti kylkiluusta sivulle ja meni selästä ulos, lävistämättä keuhkopussia. Oletteko koskaan kuullut kerrottavan mitään sen tapaista?”
”Te olette varmaankin syntynyt onnellisen tähden aikana”, huomautin minä hymyillen.
”Se riippuu mielipiteestä ja mausta”, vastasi hän ja pudisti päätään. ”Kuolema ei minua pelota, jos se tulee tavallisella tavalla, mutta minä tunnustan että ajatus ihmeellisestä tai yliluonnollisesta kuolemasta pelottaa minua.”
Hänen huomautuksensa hämmästytti minua, ja minä kysyin:
”Tarkoitatko että pitäisitte luonnollisen kuoleman väkivaltaista parempana?”
”En. Juuri niin en tarkoita. Minä tunnen liiankin hyvin kylmän teräksen ja lyijyn niitä pelätäkseni. Tunnetteko te odyllistä voimaa, herra tohtori?”
”En, semmoista en tunne”, vastasin minä ja katsoin häneen terävästi, sillä minä luulin hänen taas rupeavan hourailemaan. Mutta hänen katseensa osotti järkeä, ja kuumeen puna oli kadonnut hänen poskiltaan.
”Te länsimaiset tiedemiehet olette monessa suhteessa aikaanne jälellä”, huomautti hän. ”Kaikessa mikä on aineellista ja tulee ruumiin hyväksi olette te kaikkia muita edellä, mutta mitä tulee luonnon sisäisiin voimiin ja siihen uinailevaan kykyyn, jota ihmishenki käskee, ovat teidän suurimmat miehet paljoa lähempänä halvintakin indialaista vedenkantajaa. Lukemattomat lihansyöjäin ja mukavuutta rakastavien esi-isien sukupolvet ovat antaneet eläimellisille vieteillemme vallan hallita henkisiä kykyjämme. Ruumis, jonka ainoastaan tulisi olla hengen työase, on alennettu vankilaksi, jossa henki on teljettynä. Itämaalaisten sielut ja ruumiit eivät ole yhtyneet niinkuin meidän, ja ne eroavat kuolemassa toisistaan paljon helpommin kuin meidän.
”Arvattavasti heistä ei ole suurtakaan hyötyä tästä elimistönsä omituisuudesta”, huomautin minä.
”Heillä on tieto, joka melkoisesti voittaa meidän omistettavissa olevan tiedon”, vastasi kenraali. ”Jos matkustatte Indiaan, saatte luultavasti pian nähdä taidenäytännön, joka tehdään mangopuulla, ja jonka moni hindulainen tuntee. Luonnollisesti olette kuullut siitä puhuttavan. Mies, jolla on tekemistä asiassa, istuttaa mangopuun siemenen ja käyttelee vähän käsiään. Sen jälkeen pistää esiin oras, lehdet ja hedelmä – kaikki tämä puolen tunnin kuluessa. Tämä ei kumminkaan ole taidenäytäntö, vaan se saadaan aikaan voimalla. Nämä miehet tietävät enemmän luonnon salaisuuksista kuin sekä Tyndall että Huxley ja voivat jouduttaa tai viivyttää sen kehityskulkua salaisilla välineillä, joista ei meillä ole aavistustakaan. Nämä niin sanotut manaajat, jotka ovat alhaista syntyperää, ovat vaan hutiluksia verrattuina niihin miehiin, joilla on korkeampi suunnitelma, niinkuin veljekset Ragi-Zog, jotka tiedoissa ovat paljoa etevämmät meitä kuin me hottentotteja ja patagonialaisia.
”Te puhutte niinkuin tuntisitte heidät”, huomautin minä.
”Onnettomuudekseni minä tunnen heidät”, vastasi hän. ”Minä olen joutunut tekemisiin heidän kanssaan tavalla, jota toivon ei kenenkään muun raukan ennen minua koettaneen. Mutta mitä odylliseen voimaan tulee, tulisi teidän ottaa sillä selko, koska sillä on suuri tulevaisuus lääketieteen alalla. Teidän tulee lukea Reichenbachin kirjaa, joka koskee magnetismin ja elinvoiman tutkimuksia. Nämä, Mesmerin 27 mietelmää ja tohtori Justinus Kernerin teokset kehittävät aatteitanne.”
Minä en tuntenut hänen ehdotuksensa miellyttävän itseäni ja nousin hiljaa sanoakseni hänelle jäähyväiset. Vielä kerran koettelin hänen valtasuontaan ja huomasin että hän oli täysin vapaa kuumeesta. Minä käänsin kasvoni häneen, lausuakseni hänelle tyytyväisyyteni. Samassa ojensin käteni ottaakseni käsineeni pöydältä, mutta sillä seurauksella että jouduin kohottamaan liinavaatetta, joka peitti pöydän keskellä olevan esineen.
Minä en olisi asiaa sen pitemmältä ajatellut, jos en olisi nähnyt sairaan kasvojen synkistyvän ja kuullut hänen päästävän kärsimättömyyden huudahdusta. Heti käännyin minä ja panin huivin paikoilleen niin pian etten voinut nähdä mitä sen alla oli. Ainoa havainto minkä tein, oli se, että esine oli hääleivoksen näköinen.
”Ei se mitään tee, tohtori”, puhkesi kenraali sävyisästi puhumaan, kun hän huomasi että vahinko oli kokonaan tilapäinen. ”Ei minulla vastaan, vaikka te näette sen.”
Hän ojensi kätensä ja otti pois peiton. Minä näin silloin, että se minkä olin luullut hääleivokseksi, itse asiassa olikin hyvin tehty vuorenselänteen malli, jonka lumipeitteiset huiput syvästi muistuttivat niitä torneja ja harjanteita, jotka sokurileipoja tekee makeisiin.
”Tämä on osa Himalajaa”, lausui hän, ”ja siinä näemme tärkeimmät Indian ja Afghanistanin välisen solat. Malli on oivallinen. Tähän seutuun liittyy minun erityinen huomioni, sillä minä olen täällä ollut ensi kertaa tulessa. Tuo on Kalabughin ja Thul-laaksoa vastapäätä oleva sola, jossa minun kesällä 1841 piti suojella kuormastoa. Se ei ollut mitään laiskan tehtävää, saan sanoa.”
Minä näytin solan toisella puolella olevaan verenpunaista pilkkaa ja kysyin:
”Tämä pilkku kai merkitsee että siinä paikassa on ollut taistelu, johon te olette ottanut osaa?”
”Niin, siellä oli meillä kahakka”, vastasi hän, kumartuen eteenpäin ja tarkastellen punaista merkkiä. ”Meidän kimppuun hyökkäsivät – – – .”
Samassa silmänräpäyksessä kaatui hän päänalaselleen ikäänkuin hänet olisi luoti lävistänyt, ja hänen kasvoistaan kuvastuivat samat kauhun eleet kuin minun huoneeseen astuessani. Ja samana hetkenä kuului ilmasta hänen vuoteensa kohdalta kimakan helisevä ääni, jota suunnilleen voin verrata polkupyörän hälytyskellon sointiin. Koskaan en ole ennen enkä jälkeenpäin kuullut ääntä, joka täydelleen olisi tuon äänen kaltainen. Minä kurkistelin ympärilleni ihmetellen mistä ääni tulisi, mutta en voinut keksiä sen syytä.
Pakollisesti hymyillen sanoi kenraali:
”Ei siinä ole mitään merkillistä, herra tohtori. Se on vaan minun yksityinen malmirumpuni. Lienee parasta että menette alas ruokasaliin. Siellä voitte kirjoittaa rohtomääräyksen.”
Oli päivän selvää että hän tahtoi päästä minusta vapaaksi. Minun oli siis pakko sanoa jäähyväiset, vaikka mielelläni olisin viipynyt vähän kauemmin toivossa saada selville tuon salaperäisen äänen syy.
Ollessani paluumatkalla linnasta päätin minä piakkoin käydä uudestaan tapaamassa huomioa ansaitsevaa potilastani, saadakseni tietää mitä hänelle oli tapahtunut ennen ja nyt. Minä tunsin siis suurta pettymystä kun samana iltana sain kenraalilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti että minun käsittelyni oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen, ettei hän enää tarvinnut minun apuani ja että hän toivoi minun tyytyvän siihen palkkioon, jonka kirje sisälsi.
Tämä oli viimeinen tieto minkä sain Cloomber Hallin asukkailta.
Useammat meidän naapurit ja muutkin, joitten huomiota asia on herättänyt, ovat usein kysyneet, oliko kenraali täydessä järjessään. Arvelematta vastasin minä myöntävästi. Häneen puheestaan ymmärsin, että hän oli sekä lukenut että miettinyt.
Mutta hänen ruumiinrakennuksensa oli heikontunut, ja saattoi milloin tahansa pelätä onnettomuuden kohtausta.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 167-169 25-27.10.1900.
